Auli Saukkonen
Huumekeskustelun sietämätön vaikeus
Helsingin kaupungille valittiin taannoin nuorisotoimenjohtajaa. Ehdolla oli useita henkilöitä, myös määräaikaisen viran silloinen haltija Lasse Siurala. Helsingin Sanomat luonnollisesti seurasi korkean viran täyttöprosessia. Lehdessä uutisoitiin pariinkin otteeseen, kuinka Siuralan "rasitteena ovat hänen vuonna 1997 esittämänsä huumelausunnot, joita jotkut pitivät tuolloin nuorisotoimenjohtajalle sopimattomina".
Lausuntojen sisällöstä lehti ei kertonut vaan luotti lukijoidensa muistin ulottuvan viiden vuoden taakse. Tuolloin Siurala valmisteli nuorisotoimen kannanottoa tekeillä olleeseen Helsingin kaupungin huumestrategiaan. Hän mm. peräänkuulutti useamman kuin yhden totuuden sallimista kerrallaan huumekeskusteluissa, strategioissa ja hoitotavoissa. Siurala myös halusi jatkaa keskustelua siitä, voidaanko kannabistuotteita pitää terveydelle haitallisempina kuin tupakkaa tai alkoholia.
Vihreää Liittoa edustava Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Pekka Sauri pohti pari vuotta sitten Päihdepäivillä päihdepoliittisen keskustelun käymisen vaikeutta. Saurin mukaan poliitikkojen on vaikea puhua huumeista. Vähäinenkin lipsuminen vallitsevasta huumepoliittisesta linjasta tulkitaan huumemyönteisyydeksi, ja se saattaa käydä esittäjälleen kohtalokkaaksi.
Erilainen huumepuhe on silmäätekevälle takuuvarma keino päästä puheenaiheeksi. On vaikea kuvitella, millä muulla aiheella saisi suomalaisessa yhteiskunnassa vastaavaa kohua aikaan. Toisaalta mikään ei ole helpompaa kuin pitäytyä vallitsevassa linjassa ja poimia poliittisia irtopisteitä vaatimalla kovempaa kuria huumerikollisille.
On vaikea ymmärtää, miksi huumekeskustelu on niin tavattoman yksioikoista. Asiallista, argumentoivaa keskustelua ei käydä, sen sijaan leimakirveitä aletaan heilutella surutta, jos jossain päin ollaan edes näkevinään jotain yhdestä totuudesta poikkeavaa. Niin teki oikeastaan Helsingin Sanomatkin Siuralan tapauksessa. Lehti ei vaivautunut kertomaan hänen kannanotoistaan, totesipa vain niiden olleen joidenkin mielestä sopimattomia. Ellet ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Kansalaisena arveluttaa, entä jos kaikki vallankäyttäjät eivät olekaan samalla huumekannalla. Toisinajattelijat tuskin lausuvat mielipiteitään ääneen ristiinnaulitse-ilmapiirin vallitessa. Kuitenkin he luultavimmin toimivat aidon mielipiteensä pohjalta ja sitä edistäen. Kenen etu siinä toteutuu?
Lasse Siuralalle puheet eivät koituneet kohtalokkaiksi: hänet valittiin edelleen jatkamaan Helsingin nuorisotoimenjohtajana. Onnellisesti kävi myös vihreille, jotka korjasivat viime eduskuntavaaleissa vaalivoiton huolimatta kansanedustajaehdokkaana olleen Markus Draken toiminnasta ja europarlamentaarikkojen Heidi Hautalan ja Matti Wuoren huumekannanotoista. Lasse Siuralaa huumepuheet näyttävät seuraavan vielä vuosienkin jälkeen. Saa nähdä, miten Vihreille käy.
Tässä kirjoituksessa ei oteta kantaa erilaisten huumeita koskevien argumenttien oikeellisuuteen. Sen sijaan korostetaan julkisen keskustelun arvoa sinänsä. Länsimaisessa demokratiassa päätöksenteon tulee perustua avoimeen, vapaaseen ja monipuoliseen keskusteluun, jossa esiin tuotujen argumenttien arvo punnitaan.
Nykyinen tilanne, jossa monet vakavissaan huumekysymysten kanssa työskentelevät henkilöt välttelevät julkiseen keskusteluun osallistumista sen yksisilmäisyyden vuoksi, on perin huolestuttava. Miten sellainen järjestelmä, joka ei siedä monipuolista pohdintaa, voi säilyttää uskottavuutensa?
Huumekeskustelun sietämätön vaikeus
Helsingin kaupungille valittiin taannoin nuorisotoimenjohtajaa. Ehdolla oli useita henkilöitä, myös määräaikaisen viran silloinen haltija Lasse Siurala. Helsingin Sanomat luonnollisesti seurasi korkean viran täyttöprosessia. Lehdessä uutisoitiin pariinkin otteeseen, kuinka Siuralan "rasitteena ovat hänen vuonna 1997 esittämänsä huumelausunnot, joita jotkut pitivät tuolloin nuorisotoimenjohtajalle sopimattomina".
Lausuntojen sisällöstä lehti ei kertonut vaan luotti lukijoidensa muistin ulottuvan viiden vuoden taakse. Tuolloin Siurala valmisteli nuorisotoimen kannanottoa tekeillä olleeseen Helsingin kaupungin huumestrategiaan. Hän mm. peräänkuulutti useamman kuin yhden totuuden sallimista kerrallaan huumekeskusteluissa, strategioissa ja hoitotavoissa. Siurala myös halusi jatkaa keskustelua siitä, voidaanko kannabistuotteita pitää terveydelle haitallisempina kuin tupakkaa tai alkoholia.
Vihreää Liittoa edustava Helsingin kaupunginvaltuuston puheenjohtaja Pekka Sauri pohti pari vuotta sitten Päihdepäivillä päihdepoliittisen keskustelun käymisen vaikeutta. Saurin mukaan poliitikkojen on vaikea puhua huumeista. Vähäinenkin lipsuminen vallitsevasta huumepoliittisesta linjasta tulkitaan huumemyönteisyydeksi, ja se saattaa käydä esittäjälleen kohtalokkaaksi.
Erilainen huumepuhe on silmäätekevälle takuuvarma keino päästä puheenaiheeksi. On vaikea kuvitella, millä muulla aiheella saisi suomalaisessa yhteiskunnassa vastaavaa kohua aikaan. Toisaalta mikään ei ole helpompaa kuin pitäytyä vallitsevassa linjassa ja poimia poliittisia irtopisteitä vaatimalla kovempaa kuria huumerikollisille.
On vaikea ymmärtää, miksi huumekeskustelu on niin tavattoman yksioikoista. Asiallista, argumentoivaa keskustelua ei käydä, sen sijaan leimakirveitä aletaan heilutella surutta, jos jossain päin ollaan edes näkevinään jotain yhdestä totuudesta poikkeavaa. Niin teki oikeastaan Helsingin Sanomatkin Siuralan tapauksessa. Lehti ei vaivautunut kertomaan hänen kannanotoistaan, totesipa vain niiden olleen joidenkin mielestä sopimattomia. Ellet ole puolellamme, olet meitä vastaan.
Kansalaisena arveluttaa, entä jos kaikki vallankäyttäjät eivät olekaan samalla huumekannalla. Toisinajattelijat tuskin lausuvat mielipiteitään ääneen ristiinnaulitse-ilmapiirin vallitessa. Kuitenkin he luultavimmin toimivat aidon mielipiteensä pohjalta ja sitä edistäen. Kenen etu siinä toteutuu?
Lasse Siuralalle puheet eivät koituneet kohtalokkaiksi: hänet valittiin edelleen jatkamaan Helsingin nuorisotoimenjohtajana. Onnellisesti kävi myös vihreille, jotka korjasivat viime eduskuntavaaleissa vaalivoiton huolimatta kansanedustajaehdokkaana olleen Markus Draken toiminnasta ja europarlamentaarikkojen Heidi Hautalan ja Matti Wuoren huumekannanotoista. Lasse Siuralaa huumepuheet näyttävät seuraavan vielä vuosienkin jälkeen. Saa nähdä, miten Vihreille käy.
Tässä kirjoituksessa ei oteta kantaa erilaisten huumeita koskevien argumenttien oikeellisuuteen. Sen sijaan korostetaan julkisen keskustelun arvoa sinänsä. Länsimaisessa demokratiassa päätöksenteon tulee perustua avoimeen, vapaaseen ja monipuoliseen keskusteluun, jossa esiin tuotujen argumenttien arvo punnitaan.
Nykyinen tilanne, jossa monet vakavissaan huumekysymysten kanssa työskentelevät henkilöt välttelevät julkiseen keskusteluun osallistumista sen yksisilmäisyyden vuoksi, on perin huolestuttava. Miten sellainen järjestelmä, joka ei siedä monipuolista pohdintaa, voi säilyttää uskottavuutensa?
Vastaukset 2
Vanhimmat
Vastaus: Ei se voikaan.
Ongelma ei ole ainoastaan huumeita koskeva vaan kaikkia nyky-yhteiskunnan ongelma-alueita koskettava. Vaikeista ratkaisuista vaietaan, totuuksista ei auta puhua jos ne jossain suhteessa saattavat ärsyttää enemmistöä.
Esim. Työttömyyden hoitamisen vaatimukset ja suomen liian korkea palkkataso suhteessa kilpailukykyyn ovat paljon laajempia ja tärkeämpiä aiheita joita ei uskalleta ottaa puheeksi.
Toinen on alkoholi. Ihan kokonaisuutena.
Tuolla alempana olleessa "Romahdus tulossa" sivutaan tätä aihetta mielestäni oikein hyvin.
... näitä copy-peistailijoita on täällä jo aivan liiankin kanssa - tämä on A-Klinikkasäätiön Tiimi-lehdestä.
Jätetään sääntörikkomukset ja muut rimanalitukset trolleille, eiks?