Peruskysymysten äärellä

Luin vas­ti­kään SRK:n vuo­si­jul­kai­sui­hin kuu­lu­van Ajan­koh­tais­ta-sar­jan te­ok­sen Yh­teyt­tä ra­ken­ta­mas­sa. Kir­jan toi­mit­ta­neet Juha Luok­ka­la ja Ari-Pek­ka Pa­lo­la tuo­vat esil­le al­ku­sa­nois­saan, kuin­ka ajal­lem­me on omi­nais­ta yh­tey­den ohen­tu­mi­nen toi­siin ih­mi­siin.

Toi­mit­ta­jat poh­ti­vat, kuin­ka eri­lais­ten yh­tei­sö­jen jä­se­net ei­vät si­tou­du enää toi­min­taan sa­moin kuin en­nen. Kun yh­tei­söl­li­syys ohe­nee, voi yk­si­näi­syys kas­vaa. Us­ko­vai­nen ih­mi­nen tar­vit­see yh­tey­den toi­siin Ju­ma­lan lap­siin. Osal­li­suus tuo siu­nauk­sen.

Mis­tä pu­hum­me, kun pu­hum­me yh­tey­des­tä? Mitä tar­koit­taa yh­tey­den ra­ken­ta­mi­nen? Mitä on osal­li­suus? Näi­hin ja mo­niin mui­hin ky­sy­myk­siin kir­ja vas­taa an­si­ok­kaas­ti ja eri alo­jen asi­an­tun­ti­joi­den va­lot­ta­ma­na sy­väl­li­ses­ti ja mo­ni­puo­li­ses­ti.

Kir­jan nel­jäs­tä osi­os­ta en­sim­mäi­nen ker­too, kuin­ka yh­teys us­ko­vien vä­lil­le syn­tyy yh­tei­sen us­kon seu­rauk­se­na. Mat­ti Tas­ki­la ku­vaa kir­joi­tuk­ses­saan kuin­ka tär­ke­ää on luot­taa Ju­ma­laan. Tas­ki­la muis­tut­taa, et­tä ih­mi­sen elä­mäs­sä ei ole sat­tu­maa. Täl­lä het­kel­lä maa­il­maa ko­et­te­le­va vit­saus­kaan ei ole sat­tu­ma.

Kir­joit­ta­ja tuo esil­le, kuin­ka yh­teis­kun­nas­sa­kin on ra­ken­tu­nut uu­si yh­teys päät­tä­jien vä­lil­lä ko­ro­na­vi­ru­se­pi­de­mi­an vuok­si. On löy­ty­nyt uut­ta yk­si­mie­li­syyt­tä, joka on usein vie­ras­ta po­li­tii­kas­sa. Kun yk­si­mie­li­syys on li­sään­ty­nyt, ja ih­mi­set ovat ym­mär­tä­neet toi­sis­taan huo­leh­ti­mi­sen mer­ki­tyk­sen, ajal­lem­me omi­nai­nen it­sek­kyys ja oman edun ta­voit­te­lu ovat saa­neet vä­hem­män ti­laa, poh­tii kir­joit­ta­ja.

Ar­tik­ke­leis­sa tuo­daan myös esil­le, mi­ten us­ko vah­vis­tuu Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan yh­tey­des­sä, ja kuin­ka yh­teys Jee­suk­seen he­rät­tää ha­lun py­syä Ju­ma­lan seu­ra­kun­nan osal­li­suu­des­sa ja us­kon­kuu­li­ai­suu­des­sa. Us­ko­vais­ten yh­teys on py­hän hen­gen työ­tä. Py­hien yh­tey­des­sä on an­teek­si­an­ta­muk­sen evan­ke­liu­mi. Ei ole evan­ke­liu­min saar­naa, jos ei ole yh­teyt­tä.

Kir­jaa lu­kies­sa tu­lee it­sel­le­ni­kin iso muis­tu­tus yl­lä ole­vas­ta aja­tuk­ses­ta: ei ole evan­ke­liu­min saar­naa, jos ei ole yh­teyt­tä. Ajat­te­li­sin, et­tä olem­me ai­van us­ko­na­si­oi­den yk­sin­ker­tai­sim­pien pe­rus­ky­sy­mys­ten ää­rel­lä lu­kies­sam­me tätä kir­jaa. Tie­dän, et­tä moni ih­mi­nen ka­vah­taa suu­ria ih­mis­jouk­ko­ja tai viih­tyy pal­jon omis­sa olois­saan. Tämä ei tar­koi­ta sitä, et­tä täl­löin puut­tui­si us­ko­vais­ten yh­teys.

Yh­tei­söl­li­syys­kään ei mie­les­tä­ni tar­koi­ta suur­ten mas­so­jen si­säl­lä ta­pah­tu­vaa kans­sa­käy­mis­tä. Ih­mi­set ko­ke­vat eri ta­voin kans­sa­käy­mi­sen mer­ki­tyk­sen. Ei myös­kään ole niin, et­tä ih­mi­sen, joka on vä­hem­män so­si­aa­li­nen kuin joku toi­nen, pi­täi­si tun­tea, et­tä hä­nel­tä puut­tuu yh­teys mui­hin us­ko­vai­siin. Ku­kaan ei kir­joi­ta täs­tä ai­hees­ta kir­jas­sa.

Yh­teyt­tä ra­ken­ta­mas­sa -kir­jan toi­nen osio pa­neu­tuu ar­vo­mur­rok­sen vai­ku­tuk­siin. Kir­joit­ta­jat poh­ti­vat, kuin­ka maa­il­ma on luo­pu­nut Ju­ma­lan sa­nas­ta ja Ju­ma­las­ta. Mei­tä muis­tu­te­taan, kuin­ka kaik­kia ih­mi­siä pi­tää kun­ni­oit­taa: sel­lais­ta­kin ih­mis­tä, jon­ka ar­vot ja mie­li­pi­teet ovat it­sel­le vie­raat. Maa­il­ma on mo­ni­ar­vois­tu­nut.

Il­mas­ton­muu­tos ja sii­hen liit­ty­vä ih­mi­sen huo­li ja hätä nou­se­vat ar­tik­ke­leis­sa esil­le niin vah­va­na, et­tä sen soi­si ole­van ko­ko­nai­sen kir­jan ai­he. Ar­tik­ke­leis­sa on hyvä jat­ku­mo, kun il­mas­to­muu­tos­kir­joi­tus päät­tyy loh­dun sa­noi­hin: sekä luo­ma­kun­nan et­tä ih­mi­sen koh­ta­lo on Ju­ma­lan kä­sis­sä, ja seu­raa­va kir­joi­tus pu­huu tu­le­vai­suu­des­ta ja toi­vos­ta sekä elä­mä­nus­kos­ta kaar­ta­en aja­tuk­seen: ”Us­ko­vai­se­na voi rau­has­sa elää ja rau­has­sa kuol­la.”

Kir­jas­sa tuo­daan esil­le us­ko­vien yh­tei­söl­li­syys, rak­kaus yh­dis­tä­jä­nä, us­ko­vien yh­tei­sön tai­vaal­li­nen ulot­tu­vuus ja koh­taa­mis­ten mo­ni­nai­suus ja haas­teel­li­suus. Teks­teis­sä poh­di­taan si­tou­tu­mi­sen mu­ka­naan tuo­maa le­vol­li­suut­ta ja vel­vol­li­suu­den­tun­net­ta.

Pa­ri­suh­tees­sa­kin si­tou­tu­mi­nen on pe­rus­ta, jon­ka va­raan ra­ken­tuu kaik­ki muu hyvä. Lea Lai­ne nos­taa si­tou­tu­mis­ta kä­sit­te­le­väs­sä ar­tik­ke­lis­saan esiin tär­ke­än asia: Ju­ma­la on si­tou­tu­nut luo­maan­sa ih­mi­seen.

Ar­tik­ke­lei­den kir­joit­ta­jat tu­keu­tu­vat poh­din­nois­saan Raa­ma­tun teks­tei­hin ja Kris­ti­no­pin koh­tiin. Mie­les­tä­ni ar­tik­ke­lit ovat niin pe­rus­teel­li­ses­ti ja huo­lel­la kir­joi­tet­tu­ja, et­tä moni niis­tä voi­si toi­mia esi­mer­kik­si raa­mat­tu­luok­ka­tun­nin poh­ja­na.

Ha­lu­an nos­taa vie­lä esil­le An­nu Ha­hon ar­tik­ke­lin ”Oma ja yh­tei­nen hyvä” Ai­kam­me ar­vo­mur­ros -tee­man al­ta. Pi­din Ha­hon ta­vas­t

Hanna-Maria Jurmu