Luin syksyllä sanomalehti Kalevasta artikkelin aiheesta ”lestadiolaisperheiden lasten näkymättömyys”. Juttu oli mielestäni tyyliltään melko provokatiivinen, ja siihen tulikin lukijalta asiaa laajemmin tarkasteleva vastine myöhemmässä numerossa.
Jutun aihe kuitenkin kosketti minua syvästi. Olen kokenut omassa elämässäni kipeästi sekä näkymättömyyden että verhon sen aiheuttaman kivun ympärillä. Haluan kuitenkin korostaa, että tämä on vain oma kokemukseni. Ajattelen, että lasten hyvinvointi pohjautuu vanhempien hyvinvoinnille ja uskon, että suurimmassa osassa yhteisömme perheistä vaalitaan lasten hyvinvointia turvallisesti ja rakkaudella.
Minun elämäni onnellisin asia on se, että olen saanut syntyä uskovaiseen kotiin. Kaiken keskellä Jumala on pitänyt omastaan niin hyvää huolta, että olen saanut myös säilyttää uskon lahjan. Olen kokenut elämässäni vaiheita, jolloin tuon lahjan olemassaolo on saattanut pelastaa henkeni, tai ainakin varjellut minua paljolta pahalta.
Synnyin perheeseen, jossa molemmat vanhemmat kantoivat omien sukujensa traumataakkaa. Toisen vanhemmista sairastuttua masennukseen ei toinen kyennyt kantamaan vastuuta lasten turvallisuudentunteesta, rakkaudentarpeesta, hoivasta ja huolenpidosta. Arki jatkui ulkoisesti kuten ennenkin, mutta lapset jäivät näkymättömiksi, kantoivat vastuun itsestään ja tunteistaan.
Aikuisiällä erilaisten temperamenttien vaikutus näkyy hämmästyttävän selvästi siinä, miten eri tavoin kukin suojautui turvattomuuden keskellä. Yksi vetäytyi tarkkailijaksi ja sulkeutui, toinen haki huomiota kiivailla tunteenpurkauksilla, kolmas pakeni todellisuutta fantasiamaailmaan.
Herkkyydellä oli myös osuutensa mielen sopeutumiskykyyn. Voi olla, että vähemmän herkkänä selviytymiskeinot olisivat olleet niin sanotusti ”paremmat”. Siitä huolimatta en vaihtaisi herkkyyttäni mihinkään; nykyään se on minulle tärkeä voimavara.
Olen kulkenut elämästäni toistaiseksi suurimman osan kuin usvassa. Olen paennut tunteitani ylivireisyydellä, hakenut turvaa ihmissuhteista osaamatta luottaa, käpertynyt itseeni ja pakottanut itseni selviämään tilanteesta kuin tilanteesta, yksin. Olen hylännyt itseni niin usein, etten osannut lopulta enää toimia toisin.
Kipu, joka sisintäni jäyti, johdatti minut puhumaan siitä, kunnes joku kuunteli ja sain avun. Sen kivun kohtaaminen on herättänyt runsaasti miksi-kysymyksiä, mutta jättänyt toistaiseksi ilman vastauksia. Uskon ja luotan, että Kaikkivaltiaan viisaus yltää niihinkin, vaikkeivät ne minulle avautuisikaan. Tarvitaan myös paljon armoa ja evankeliumia, jotta mieli ei katkeroituisi ja välit vanhempiin voisivat säilyä arvostavina ja kunnioittavina.
Toipuminen on ollut hidasta, mutta hiljalleen luottamus itseen, elämään ja muihin ihmisiin on alkanut kantaa. Uupuminen ja sitä seurannut ”pakottava pysähtyminen” ovat antaneet mahdollisuuden hengähtää eteenpäin menemisen, suorittamisen ja pakon paineilta.
Yhteiskunnan tukien varassa eläminen on saanut minut usein kiittämään synnyinmaastani, jossa heikoista ja särkyneistäkin pidetään hyvää huolta. Haaveet siintävät tulevaisuudessa ja tieto siitä, että riittävä tuki niiden saavuttamiseksi on saatavilla, tekee elämästä toivon täyttämää.
Olen erinäisissä hoitokontakteissa sanoittanut kokemustani uskon merkityksestä sanomalla uskon pelastaneen minut katuojalta. Koen, että sekä uskon tuoma arvopohja että luottamus Jumalan huolenpitoon ovat vaikuttaneet siihen, etten ole hakenut helpotusta päihteistä tai vahingoittanut itseäni muulla tapaa. Ja vaikka olosuhteet kotona ovat olleet karut, en osaa kuvitellakaan sitä vahinkoa, mitä päihteet kaiken lisäksi olisivat voineet saada aikaan. Siksi olen syvästi kiitollinen uskovaisten yhteisestä näkemyksestä päihteiden suhteen.
Nykyajan lisääntynyt ymmärrys ihmisen psyyken toiminnasta ja avunhakemisen kynnyksen madaltuminen ovat myös suuria kiitollisuudenaiheita. Tämän hetken ja tulevaisuuden sukupolvilla on ainutlaatuinen mahdollisuus purkaa ylisukupolvisia taakkoja. Myös perheille tarjottavat tukipalvelut luovat turvallisuudentunnetta; Jumala pitää me
Jutun aihe kuitenkin kosketti minua syvästi. Olen kokenut omassa elämässäni kipeästi sekä näkymättömyyden että verhon sen aiheuttaman kivun ympärillä. Haluan kuitenkin korostaa, että tämä on vain oma kokemukseni. Ajattelen, että lasten hyvinvointi pohjautuu vanhempien hyvinvoinnille ja uskon, että suurimmassa osassa yhteisömme perheistä vaalitaan lasten hyvinvointia turvallisesti ja rakkaudella.
Minun elämäni onnellisin asia on se, että olen saanut syntyä uskovaiseen kotiin. Kaiken keskellä Jumala on pitänyt omastaan niin hyvää huolta, että olen saanut myös säilyttää uskon lahjan. Olen kokenut elämässäni vaiheita, jolloin tuon lahjan olemassaolo on saattanut pelastaa henkeni, tai ainakin varjellut minua paljolta pahalta.
Synnyin perheeseen, jossa molemmat vanhemmat kantoivat omien sukujensa traumataakkaa. Toisen vanhemmista sairastuttua masennukseen ei toinen kyennyt kantamaan vastuuta lasten turvallisuudentunteesta, rakkaudentarpeesta, hoivasta ja huolenpidosta. Arki jatkui ulkoisesti kuten ennenkin, mutta lapset jäivät näkymättömiksi, kantoivat vastuun itsestään ja tunteistaan.
Aikuisiällä erilaisten temperamenttien vaikutus näkyy hämmästyttävän selvästi siinä, miten eri tavoin kukin suojautui turvattomuuden keskellä. Yksi vetäytyi tarkkailijaksi ja sulkeutui, toinen haki huomiota kiivailla tunteenpurkauksilla, kolmas pakeni todellisuutta fantasiamaailmaan.
Herkkyydellä oli myös osuutensa mielen sopeutumiskykyyn. Voi olla, että vähemmän herkkänä selviytymiskeinot olisivat olleet niin sanotusti ”paremmat”. Siitä huolimatta en vaihtaisi herkkyyttäni mihinkään; nykyään se on minulle tärkeä voimavara.
Olen kulkenut elämästäni toistaiseksi suurimman osan kuin usvassa. Olen paennut tunteitani ylivireisyydellä, hakenut turvaa ihmissuhteista osaamatta luottaa, käpertynyt itseeni ja pakottanut itseni selviämään tilanteesta kuin tilanteesta, yksin. Olen hylännyt itseni niin usein, etten osannut lopulta enää toimia toisin.
Kipu, joka sisintäni jäyti, johdatti minut puhumaan siitä, kunnes joku kuunteli ja sain avun. Sen kivun kohtaaminen on herättänyt runsaasti miksi-kysymyksiä, mutta jättänyt toistaiseksi ilman vastauksia. Uskon ja luotan, että Kaikkivaltiaan viisaus yltää niihinkin, vaikkeivät ne minulle avautuisikaan. Tarvitaan myös paljon armoa ja evankeliumia, jotta mieli ei katkeroituisi ja välit vanhempiin voisivat säilyä arvostavina ja kunnioittavina.
Toipuminen on ollut hidasta, mutta hiljalleen luottamus itseen, elämään ja muihin ihmisiin on alkanut kantaa. Uupuminen ja sitä seurannut ”pakottava pysähtyminen” ovat antaneet mahdollisuuden hengähtää eteenpäin menemisen, suorittamisen ja pakon paineilta.
Yhteiskunnan tukien varassa eläminen on saanut minut usein kiittämään synnyinmaastani, jossa heikoista ja särkyneistäkin pidetään hyvää huolta. Haaveet siintävät tulevaisuudessa ja tieto siitä, että riittävä tuki niiden saavuttamiseksi on saatavilla, tekee elämästä toivon täyttämää.
Olen erinäisissä hoitokontakteissa sanoittanut kokemustani uskon merkityksestä sanomalla uskon pelastaneen minut katuojalta. Koen, että sekä uskon tuoma arvopohja että luottamus Jumalan huolenpitoon ovat vaikuttaneet siihen, etten ole hakenut helpotusta päihteistä tai vahingoittanut itseäni muulla tapaa. Ja vaikka olosuhteet kotona ovat olleet karut, en osaa kuvitellakaan sitä vahinkoa, mitä päihteet kaiken lisäksi olisivat voineet saada aikaan. Siksi olen syvästi kiitollinen uskovaisten yhteisestä näkemyksestä päihteiden suhteen.
Nykyajan lisääntynyt ymmärrys ihmisen psyyken toiminnasta ja avunhakemisen kynnyksen madaltuminen ovat myös suuria kiitollisuudenaiheita. Tämän hetken ja tulevaisuuden sukupolvilla on ainutlaatuinen mahdollisuus purkaa ylisukupolvisia taakkoja. Myös perheille tarjottavat tukipalvelut luovat turvallisuudentunnetta; Jumala pitää me
Vastaukset 1
Vanhimmat
Nykyajan lisääntynyt ymmärrys ihmisen psyyken toiminnasta ja avunhakemisen kynnyksen madaltuminen ovat myös suuria kiitollisuudenaiheita. Tämän hetken ja tulevaisuuden sukupolvilla on ainutlaatuinen mahdollisuus purkaa ylisukupolvisia taakkoja. Myös perheille tarjottavat tukipalvelut luovat turvallisuudentunnetta; Jumala pitää meistä huolta myös yhteiskunnan kautta.
Kunpa voisin kirjoittaa tästä kivusta kuten mistä tahansa elimellisestä kivusta, mutta tämä aihe koskettaa sukupolvien ketjussa niin monia, etten voi sitä tehdä. Siksi kirjoitan tästä nimimerkin suojassa. Mutta jos suinkin voin näiden kokemusten sanoittamisella poistaa kivulta näkymättömyyden verhoa, koen tekeväni riittävästi.
Olen usein miettinyt, onko perheemme tarina uskovaisten keskuudessa jokin poikkeus, vai onko tarinoita enemmänkin. Uskon, ettei se ole poikkeus. Kuten missä tahansa yhteisössä, on tässäkin ihmisten muodostamassa joukossa tarinoita, jotka jäävät niiden tuskallisuuden vuoksi usein piiloon. Rohkeus kohdata tuskalliset muistot voi parhaimmillaan antaa elämälle uuden, turvallisuutta rakentavan suunnan.
Nimimerkki: Selviytyjä