Onko täällä ketään sellaisia, joita ujostuttaa/hävettää puhua esim. jostakin arasta asiasta jopa oman perheen kanssa? Itse pystyn puhumaan asioista vain äitini kanssa, enkä hänenkään kanssa aivan kaikesta mistä haluaisin. Esimerkiksi kun olen jo kauan ollut alakuloinen ja vähän masentunut, niin en pysty ilmaisemaan sitä niin kuin haluaisin ja niin että hän tajuaisi asian oikean laidan. Minulla on vanhempi sisko, joka aina patistaa kertomaan jos on ongelmia, ja sanoo, että hänelle voi puhua mistä vain, mutta minä en kehtaa. Ikään kuin en kehtaisi olla liian tunteellinen, ja nyt sitten kärsin kun en pysty puhumaan.
Omat perheenjäsenet
lyylikki
5718
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jospa sinulla onkin kyse siitä, ettet halua huolestuttaa perhettäsi?
Vanhempi veljeni sairastui kahdenkymmenenviiden iässä skitsofreniaan. Itselläni on ollut vaihtelevaa masennusta, välillä sängynpohjameininkiä, välillä lievää alakuloa. Lääkkeitä on ollut kokeiltavana, mutta mikään ei ole toiminut toivotusti.
Vanhemmilleni en ole halunnut kertoa mitään, koska a)en halua veljeni tilanteen vuoksi huolestuttaa heitä ja b)en kestäisi jatkuvia "tsekkaussoittoja".
Se nimittäin, ettei pysty jakamaan asioitaan muiden kanssa. Sitä voi harjoitella. Jos siskosi on sanonut, että hänelle voi puhua mistä tahansa, hän on myöskin tarkoittanut sitä. Eli hyödynnä sitä! Aloita vaikka jostain pienemmästä jutusta.
Minulla on samanlainen tilanne. Olen opetellut siitä pois mutta usein käy niin, että purkaudun vähän turhankin intensiivisesti. Saatan purskahtaa itkuun ja silloin kertoa kaiken, mikä painaa. Tai raivostua ja taas vain ryöpsäyttää kaiken kerralla. Tämä ei ole mitenkään suunniteltua, se vain tapahtuu. Ja pidän sitä merkkinä siitä, että olen jo liian kauan hautonut asiaa itsekseni ja sitten kaikki tulee ulos kerralla. Mutta olo on jälkeenpäin helpottunut, asioiden jakaminen keventää omaa taakkaa. Ja loppujen lopuksi, jakamista varten läheiset ovat olemassa, samoin sinun tulee tarvittaessa olla olemassa heitä varten.
jotenkin hävettää puhua omista tunteista ja esim. masennuksesta.. en tiiä mistä tää johtuu, mut on kyllä vaikeeta ku ei pysty ees omalle äidille kertoa.. parhaalle ystävälle kyllä pystyn kertoa melkein kaikkea onneks..
mullaki oli vaikeuksia puhua asioista kotona, tai jostain omituisesta ahdistuksesta. Ihmettelin aina miks mulle tulee niitä ahistus- ja masennusaikoja...Ei kotona oltu kovin avoimia arkojen asioitten suhteen. Mutta nyt vanhempana osaa jo käsitellä asioitaan helpommin ja sitä kai vain on synkkämielinen sillotällö.
arvatkaapa miltä minusta tuntuu, kun punastun jopa perheaterialla, jos minulta jotakin kysytään! olemme kaikki jo aikuisia, minkä vuoksi asia saa minut tuntemaan itseni todella oudoksi.