En tiedä onko tämä nyt oikea foorumi, mutten keksinyt mielestäni oikeampaakaan. Kyse on pojastani, jonka tunteita peilaan tahtomattani ja se tekee elämästäni joskus todella raskasta.
Poikani on pienestä pitäen ollut todella herkkä ja kodin ulkopuolella ehkä vähän arkakin kieltäytyen esim päiväkodissa puhumasta kuin pakolliset. Aina ei kuulemma ei edes vastannut hoitajille. Lapseni on ihan äärettömän kiltti ja tarkka myöskin siitä, etten käytä muista halventavia nimityksiä tai muuten aliarvioi heitä.
Koulu meni läpi ilman hankaluuksia siten että kaveripiirinä oli pari-muutama hyvä kaveri, joiden kanssa poikani viihtyi ja vietti vapaa-aikaansa.
Meillä on ollut aina todella hyvät välit ja hän on aina kertonut suoran epäsuorasti tuntemuksistaan, toisin kuin toinen lapseni tekee, joka ei koskaan kerro sitä miltä hänestä juuri nyt tuntuu. Tämä "tuntemuksista kertominen" tai oikeastaan kaikesta niin tarkkaan kertominen on muodostunut asiaksi, joka kuormittaa minua henkisesti niin, että tunnun luhistuvani taakkani alla.
Koska hän kokee kaiken lähes erityisherkän tavoin ja on samalla mieleltään oikeasti "keisseistä" muodostuu itsellenikin ihan mielettömän isoja ja raskaita.
Tuntuu, että uuvun kun kuulen ja huomaan lapseni voivan huonosti. Huomaan sen kaikesta mahdollisesta ja sillä on ihan mieletön vaikutus omaan mielialaani.
Silloin lapseni voi hyvin, niin minäkin teen sitä. Nyt olen alkanut kokemaan, että tämä on ihan liias raskas taakka kantaa, koska tällä on niin suuri vaikutus omaan jaksamiseeni.
Poikani on pienestä pitäen ollut todella herkkä ja kodin ulkopuolella ehkä vähän arkakin kieltäytyen esim päiväkodissa puhumasta kuin pakolliset. Aina ei kuulemma ei edes vastannut hoitajille. Lapseni on ihan äärettömän kiltti ja tarkka myöskin siitä, etten käytä muista halventavia nimityksiä tai muuten aliarvioi heitä.
Koulu meni läpi ilman hankaluuksia siten että kaveripiirinä oli pari-muutama hyvä kaveri, joiden kanssa poikani viihtyi ja vietti vapaa-aikaansa.
Meillä on ollut aina todella hyvät välit ja hän on aina kertonut suoran epäsuorasti tuntemuksistaan, toisin kuin toinen lapseni tekee, joka ei koskaan kerro sitä miltä hänestä juuri nyt tuntuu. Tämä "tuntemuksista kertominen" tai oikeastaan kaikesta niin tarkkaan kertominen on muodostunut asiaksi, joka kuormittaa minua henkisesti niin, että tunnun luhistuvani taakkani alla.
Koska hän kokee kaiken lähes erityisherkän tavoin ja on samalla mieleltään oikeasti "keisseistä" muodostuu itsellenikin ihan mielettömän isoja ja raskaita.
Tuntuu, että uuvun kun kuulen ja huomaan lapseni voivan huonosti. Huomaan sen kaikesta mahdollisesta ja sillä on ihan mieletön vaikutus omaan mielialaani.
Silloin lapseni voi hyvin, niin minäkin teen sitä. Nyt olen alkanut kokemaan, että tämä on ihan liias raskas taakka kantaa, koska tällä on niin suuri vaikutus omaan jaksamiseeni.
Vastaukset 12
Vanhimmat
Jatkan vielä että tällä on myös vaikutuksia tulevaisuudensuunnitelmiini. Olen työskennellyt myös Suomen ulkopuolella, mutta oon nyt alkanut miettimään, etten ehkä voisi jättää poikaani ja lastaan, koska oman tulkintani mukaan tarvitsevat tukeani. Tämäkin on negatiivisia tuntemuksia herättävää koska olen aiemmin töiteni puolesta liikkunut ympäri Eurooppaa..
Suurin mieltä askarruttava huoli on kait kuitenkin poikani pärjäääminen ilman minun henkistä tukeani. Tiedän että hän pärjää, mutta tämä on minun päänsisäinen ajatukseni, jolla ei ehkä ole mitään todellisuuspohjaa. Saattaisi jopa olla, että ilman minun tukeani voisi paremmin.
En tiedä, löytyykö täältä ratkaisua ongelmaani. Tiedostan itsekin, ettei minun pitäisi mennä liikaa mukaan poikani tunteisiin, mutta niin olen aina tehnyt molempien lasten osalta.
Olen aina elänyt tunteitani lasteni mukaan. Lasten ollessa onnellisia, myös minä olen tuntenut samoin. Nyt viime päivinä kun olen huomannut poikani olevan ahdistuneen, niin myös minä olen ollut. Tämä ei ole enää mielekästä, jos lisäksi muiden ahdistukset käy omieni päälle...
Onko täällä muita jotka peilaavat lastensa tunteita? Jos lapsi on ahdistunut, niin tämä ei todellakaan ole mukvaa. :-(
Synkimmillä hetkillä tulee mieleen ajatus, mitä ei edes viitsi tänne kirjoittaa. Jatkuva mielialasta johtuva huolissaanolo on raskasta.
Silloin kun lapsella kokee menevän henkisesti huonosti, niin itsekin saattaa herätä aamuyöllä miettimään lapsen "ongelmia".
Koko ajan sitä tulee miettineeksi, miten voisi auttaa toista pääsemään tilanteesta, jotta tämän elämä olisi parempaa.
Minä olen miettinyt ihan radikaaleimpiakin muutoksia, jotta voisin sillä taata lapseni onellisuuden. samalla mietin sitä, että olisiko tämä tekoni kuitenkaan se oikea. Tähän tulikseen päätymeen kun minun pitäisi ns uhrata kaikki tähän asti saavuttu.
minä olen tosiaan tämän pojan yksinhuoltaja, joks on valmis vaikka kuolemaan lapsen hyvinvoinnin puolesta, samoin lapsensa. Rakastan molempia -näitä ihania muille vain hyvää tahtovia immeisiä.
Joskus kun on aistinut lapsen olevan ajostain asiasta hdistunut, niin oma ahdistus herättää aamuyöllä. Tämä on sitä sielujen telepatiaa...
Suosittelen pojallesi psykoterapiaa. Tai vähintään psykiatrisen sairaanhoitajan luona käyntejä. Ei kaikki voi olla sinun harteillasi. Onko hänellä nykyään ystäviä? Ellei niin voi yrittää ystävän saantia SPR: n ystävätoiminnan kautta. Puhuminen tunteista on tärkeää.
Jotenkin upeaa, että poika puhuu sinulle. Se on jo jotain! Varmaan jotain työkaluja siihen suodattimeksi olisi hyvä olla, ettei uuvu ja ota niitä tunteita itseesi. Lapsen ahdistuksen käsittelyyn on olemassa neuvoja. Sama, kun raivareiden käsittelyyn. Ettei sitten itse raivostu, kun toinen raivoaa. Riippuu varmaan minkä ikäinen lapsi on kyseessä. Ylipäätään varmaan kannattaa tutustua Mielenterveystalon googlesta löytyy omahoito oppaisiin. Oisko siellä mitään teille sopivaa? Olen itse myös sanonut teinilleni, että Sekasin chatissa on aina kuuntelija tarjolla. Chillaa- sovellus on myös hyvä. Jos omat keinot ei auta, pitää ottaa yhteys kouluterveydenhuoltoon tai perheneuvolaan tai mihin vaan, jotta saatte tilanteeseen apua. Varmasti tuohonkin sellaisia apukeinoja, joita ette vaan vielä tiedä. Voimia!
Tulee mieleen että onkohan lapsesi erityisherkkä?
Samaa ominaisuutta taitaa olla itsessäsikin, koska noin eläydyt lapsen tunteisiin.
https://www.superlehti.fi/tyoelama/ammatissa/erityisherkka-lapsi-reagoi-ymparistoonsa-muita-voimakkaammin-hoitaja-voi-auttaa-saatelemaan-kuormitusta/
Erityisherkkyys ei ole sairaus vaan ominaisuus. Tällaista lasta ei saa painostaa olemaan "reipas" ja "kuten muutkin". Se johtaa vain siihen että lapsi ahdistuu ja menee lukkoon.
Olen itse erityisherkkä ja ollut sitä lapsesta asti. Nyt aikuisena olen oppinut arvostamaan sitä.
Enhän siis tiedä onko lapsesi kohdalla kyse tästä, mutta tutustu aiheeseen esim netissä. Löytyy paljon hyvää ja hyödyllistä tietoa! :)
Jos lapsesi on herkkä, niin ilmeisesti olet itsekin. Mitä jos puhuisit asiasta jonkun asiantuntijan kanssa. Lapset ovat vain lainassa. Kun lapset aikuistuvat, niin heidän pitäisi elää itse oma elämänsä ja hoitaa omat asiansa. Minusta molemmin puolinen tilan otto olisi hyödyllistä sen sijaan, että kumpikin pyörii toisen osapuolen tunnemaailmassa.
Mitä pahaa tapahtuu, jos et ole huolehtimassa lapsesi tarpeista? Mitä seuraa siitä, jos uhraat itsesi lapsesi hyvinvoinnille? Teillä molemmilla on oltava oikeus omaan yksityiseen elämään ja omiin tunteisiin tai yhtä hyvin lepoon toisen tunteista. Voisiko olla, että et itsekään halua päästää lapsestasi irti, ja herkkänä hän sen aistii?
Olet selvästi liian tiiviisti lapsessasi kiinni. Et anna hänen itsenäistyä. Siltä tuo valitettavasti kuulostaa. Elät hänen kauttaan, et elä omaa elämääsi eikä hänkään siksi voi seistä omilla jaloillaan.