Mitä teette, kun ette voi

Minulla oli sama tilanne akuuttina viimeiset viikot, seminaarityö pitää esittää tiistaina ja ranne oli tulehtunut niin ettei kirjoittamisesta tullut mitään. Samoin kävely oli hankalaa ja ylipäätään kaikki sattui ja tuntui vaikealta. Vähän väliä purskahtelin itkuun. Nyt olen saanut kortisonia ja taas vähän aikaa tuntuu hyvältä, tosin tämä työ pitää nyt kirjoittaa kolmessa päivässä ja olen paniikissa. Minua ehkä eniten lohduttaa se, että osaanpa sitten nauttia näistä hyvistä päivistä. Sellainen päivä, että pystyy liikkumaan kunnolla ja tekemään asioita, voi pojat että olen yksi hangon keksi ja naantalin aurinko eikä mikään voi pilata hyvää tuultani. Ajattelen että minä ainakin osaan arvostaa näitä päiviä. Ja kun olen kipeänä niin sitten jätän tekemättä. Näin yhden hengen taloudessa ei ole ketään edes potentiaalista auttajaa, mutta eipä ole sitten autettaviakaan. Kipeimpinä päivinä otan rennosti ja olen stressaamatta, se on vaikeaa mutta kokemuksen kautta olen oppinut ajattelemaan, että minulla on hyvä syy ja joku toinen voisi jopa olla kateellinen siitä että minun ei tarvitse stressata asioista. Tälle palstalle kirjoittaminen on auttanut myös valtavasti, kun tietää että ei ole yksin maailmassa, vaikka siltä välillä tuntuukin.
Jätä se piha rauhaan, mene sinne istumaan aurinkoisella ilmalla ja ole vain. Kyllä kaikki hommat hoituu tai jos ei niin maailma ei kaadu. Se ajattelumalli on vain opeteltava. Ja sitten kun kaikki tuntuu kaatuvan niin kirjoita tänne. Täällä aina joku ymmärtää ja se ainakin minua on helpottanut paljon.

Voimia paljon ja stressitöntä, levollista mieltä!

Edellinen kirjoittelikin samoja, mitä itsekin olen miettinyt.

Onhan tämä sairaus opettanut ottamaan asian kerrallaan. Toisaalta erinäisiä pikkutöitä on sen verran rästissä, että jos jotain ei voi tehdä, kenties voi tehdä jotain muuta. Huomaan tekeväni asiat myös aiempaa nopeammin. Hyvin suunniteltu on puoleksi tehty jne ;-D

Mummo-olo näin alle 30-vuotiaana tosiaan on iskenyt. Pahimpina hetkinä on tullut mietittyä onko rollaattoreista mitään sporttimallia (samaa miettiville voin kertoa, että on). Mutta päivä ja tunti kerrallaan eteenpäin. Tekeminen ei maailmasta lopu, ja on terveempiä, jotka voivat niitä tehdä. Kun olen viimeaikoina avoimesti kertonut sairaudestani, on ihmisten vapaaehtoinen avuliaisuus yllättänyt todella paljon. Ei hyväsydämisyys ole tästä maailmasta onneksi vielä loppunut! Mutta minäkin kun asustelen yksin, ei apua esim. kotitöihin ole saatavilla (muuta kuin maksullista).

Kun olen kipeä, enkä voi tehdä mitä haluaisin, teen sellaista mukavaa, mitä voin. Hyvällä omalla tunnolla. Mikäs sen ihanampaa kuin vaikka lueskella auringon paisteessa pihalla? Kyllä se piha siitä itsekseen vihertyy, ja sen parissa voi puuhastella niinä hyvinä päivinä.

Et ole todellakaan yksin näiden asioiden kanssa. Kärsivällisyyttä ja nöyryyttä sairaus opettaa, ja nauttimaan niistä hyvistä päivistä. Olin ennen tekojen kautta elävä, aina menossa ja tuhat rautaa tulessa. Onhan se ollut vaikeaa opetella siitä pois, mutta ei ole ollut oikein vaihtoehtojakaan. Valitettavasti minulla ei ole kertoa mitään kummoisempia keinoja.

Voimia ja aurinkoisia kevätpäiviä sinulle!

Voi veikkonen, täällä on sopeuduttu tilanteeseen. En ole edes verhoja pystynyt vaihtamaan 7 vuoteen.

Jos verho irtoaa nipsustaan, saa tasan tarkkaan roikkua vaikka viisi vuotta, minä en sitä takaisin saa.

Ikkunat on ollu pesemättä jo useamman vuoden. Tai ai joo, joku nuori tarvitti rahaa viime syksynä, sanoin että on pikkuhommia, ikkunoita voit pestä. Itse en ole ikkunoiden pesuun selvinnyt lähes 7 vuoteen.

Lakanoiden vaihto on siinä äärirajalla. Mitään en pysty puistelemaan. Lattian luuttaaminen tehdään vain parin kolmen kuukauden välein, kun en se on niin tuskaisen kivuliasta, niin tuolilla istuen sen teen, silloin harvoin kun teen.

Ruokaa ei juurikaan laitella. Tänään sanoin juuri ukolle, että tää tiskipöytä pitäs olla ihan alhaalla, että saisin istuen tiskattua. Aina on tiskissä pulloja yms. joita ei koneeseen voi laittaa. Meillä vieläpä paljon sellaista tiskiä.

Toki minulla on seisontatukituoli: ei olekkaan nyt mallistossa sitä. Se on satulatuoli, selkänoja, kallistukset, mutta satula on paljon pienempi, kuin alla olevassa linkissä, joten tuolia voi käyttää kätevästi sellaisissa paikoissa, missä muuten joutuisi seisomaan.

http://www.pirkkatuoli.com/tuotteet/parturi-kampaamoiden_kalusteet/satulatuoli_bonanza.htm

Tämä on kerrassaan loistotuoli kanssa. Ilman näitä tuoleja en selviäisi en alkuunkaan.
Sitten on vielä kunnalta lainaamosta erityinen työtuoli, jossa molempia lonkkien asentoa voi säätää, sekä kallistuksia, käsinojia, ja siinä on nailonpyörät. Pyörii hereästi.

Silti jää paljon töitä, joita en pysty tekemään, vaikka nämä puolit mahdollistaa monta työtehtävää.

Minua ei enää hermostuta. Eikä minulla ole alenmuudenkombleksiakaan. Jos on niin kipeä päivä, ettei jaksa ylhäällä olla, pistän pään pehkuihin ja nukun sen päivän. Seuraava yö meneekin sitten valvomiseen.

Pihaa en ole lakkaissut 10 vuotteen. Sitä varten on ruohonleikkuri, joka pistää lehdet silpuksi. Minulla on reumojen lisäksi syöpä ollut ja kainalosta poistettu imusolmukkeet. En voi mitään puutarhahommia tehdä, enkä haravoida. Käsi turpoaa mielettömästi.

Mutta ei sekään minua hetkauta. Tehkööt ne, jotka niitä töitä ovat keksineetkin.
Toki tänäänkin ajattelin, että millaistahan olisi olla terve???? Sitä kun en ole ollut edes lapsenakaan.
Olisi kiva laittaa kasvihuonetta ja pihaa, mutta täytyy tyytyä unelmiin.

Voi kiitos teille rakkaat ihmiset kun jaksatte rohkaista ja tukea toista, vaikka itsellänne taitaa olla vaikeampaakin kuin minulla.
Mutta olen juuri ninkuin eräs kirjoitti suoritusten kautta elänyt ja vain sitä kautta oppinut, että saa hyväksyntää. Nyt on ilmeisesti aika oppia jotain uutta. Että on arvokas ihan vain itsenään, ilman tekoja. Mutta voi kun se läksy on vaikea opetella.
Kärsivällisyys on myös ilmeisesti se mihin tässä täytyy oppia, ei sekään mitään vahvimpia puoliani ollenkaan.
Olen itsekin yrittänyt tuota, että vaihdan homman johonkin muuhun minkä pystyn silloin tekemään. Kuitenkin tulee niitäkin hetkiä, että selkä sanoo todellisen stopin ja on mentävä sinne pehkuihin. Kirjoja olen lukenut ja niillä koittanut itseäni viedä muualle, mutta elokuvia en ole niiinkään kokeillut. Olisi varmaan kyllä hyvä, sillä nauruterapiaahan on oikein olemassa. Sanotaan, että kunnon naurut vastaavat hölkkää..että siitä vaan hölkälle kaikki reumaset ja eikun mukavia, hassuja videoita etsimään.
Tuli kyllä todella parempi olo kun huomasi ettei ole yksin näiden ongelmien kanssa, joten kiitos vielä kerran vastaajat ja kivuttomia päiviä ja aurinkoisia ilmoja toivottelen...ei enää niin harmistunut ;)