Missä vika kun rakastaa mutta ei silti halua suhdetta? Oon ollut sinkkuna tosi kauan edellisen suhteen kariuduttua käytännön ongelmiin. Siis tosi kauan.
Nyt on tullut sellanen ongelma että ei pysty enää koittamaankaan suhteen alottamista. Muutama ihastuminen / rakastuminen on ollut mutta aina tulee "pakko" pilata homma jotekin. Joko juoksemalla karkuun tai sitten esittämällä välinpitämätöntä. Aina keksii hyviä syítä siihen, miksi suhde ei tämän henkilön kanssa kannata. Koskaan ei tahdo tunnustaa toiselle että kaipaa taikka tykkää.
On tullut sellanen fiilis että ei tässä muusta voi olla kyse, kuin menettämisenpelosta. Miettii sitä, kuinka paljon on joskus sydämeen sattunut ja sitten huomaa että ei ole vielä koskaan edes oikeasti rakastanut seurustelukumppania. Jotta kuinka paljon se sitten voisikaan sattua jos joskus menettäisi sellaisen miehen jota ihan oikeasti, tosissaan ja lujasti rakastaa. Tulee karmea pelko, ja halu pelata varmanpäälle ettei sellaista vaan ikinä tapahtuisi.
Mutta miten perkeleessä voisin elää loputtomiin yksikseni kun olisi niin paljon rakkautta annettavana. Ja on niin pirun yksinäinen olo! Potuttaa se että onko nyt sitten meikäläisen osalta romantiikka sitä että elää pelkässä haaveessa eikä koskaan saa ketään. Miten mä pääsen eroon siitä pelosta niin että voisi oikeasti yrittää jonkun kanssa???
Nyt on tullut sellanen ongelma että ei pysty enää koittamaankaan suhteen alottamista. Muutama ihastuminen / rakastuminen on ollut mutta aina tulee "pakko" pilata homma jotekin. Joko juoksemalla karkuun tai sitten esittämällä välinpitämätöntä. Aina keksii hyviä syítä siihen, miksi suhde ei tämän henkilön kanssa kannata. Koskaan ei tahdo tunnustaa toiselle että kaipaa taikka tykkää.
On tullut sellanen fiilis että ei tässä muusta voi olla kyse, kuin menettämisenpelosta. Miettii sitä, kuinka paljon on joskus sydämeen sattunut ja sitten huomaa että ei ole vielä koskaan edes oikeasti rakastanut seurustelukumppania. Jotta kuinka paljon se sitten voisikaan sattua jos joskus menettäisi sellaisen miehen jota ihan oikeasti, tosissaan ja lujasti rakastaa. Tulee karmea pelko, ja halu pelata varmanpäälle ettei sellaista vaan ikinä tapahtuisi.
Mutta miten perkeleessä voisin elää loputtomiin yksikseni kun olisi niin paljon rakkautta annettavana. Ja on niin pirun yksinäinen olo! Potuttaa se että onko nyt sitten meikäläisen osalta romantiikka sitä että elää pelkässä haaveessa eikä koskaan saa ketään. Miten mä pääsen eroon siitä pelosta niin että voisi oikeasti yrittää jonkun kanssa???
Vastaukset 4
Vanhimmat
en kyllä osaa auttaa, mut kiva et muillakin on samanlainen ongelma kuin mulla.
ei apua minultakaan samanmoisesta kärsin ja olen todella ihastunut yhteen mieheen mistä ei tullutkaan mitään (mokasin)
no mä vittu lähen pian tonne jonnekin nunnaluostariin, ku en kerta pysty ihastuun tai siis rakastuun keneenkään! Huoliskohan ne tällasta sinne...
Ja seuraavaks ku mennään kavereiden kaa bilettään ni mä heitän verkkarit jalkaan. Turha mun on sieltä mitään kundii iskee ku en sit kuiteskaan pysy eteneen suhtees mihinkään. Aiheutan vaan kaikille aina pahaa mieltä!
Tuo pelko liittyy jotenkin sun lapsuuteesi. Ymmärrän sen tosi hyvin ja itselläni on varmaan ollut sama. Mulle kävi niin, että rakastuin niin kuin ei koskaan, kaikellani ja tulin jätetyksi. Se johtui siitä, että sisälläni oli niin kova jätetyksi tulemisen pelko. Ja vaikka se oli kuolema, niin nyt tajuan, että sen piti tapahtua, koska ilman sitä en pysty antautumaan suhteeseen. Eli tavallaan se jätetyksi tulemisen tuska ei johtunut siitä toisesta, vaan se ikään kuin tilanteena antoi mulle mahdollisuuden kokea se lapsuuden aikainen pelko syvällä uudestaan ja parantaa se. Vasta nyt oikeasti uskallan rakastaa, enkä enää pelkää jätetyksi tulemista, koska olen sen haavan nyt käynyt läpi. Eli se pelko johtuu jostain ihan muusta, sitä vcälttelee itsensä kohtaamista. Ainoastaan kohtaamalla se mitä juoksee karkuun, voi saada sen, mitä eniten haluaa. Itsensä.