Tärkein jäi pois, usko KRISTUKSEEN on tie iankaikkiseen elämään.

Usko mihin muuhun tahansa ei avaa tietä taivaaseen.

Tämä on äärimmäisen tärkeä asia, koska on seurakunniksi järjestäytyneitä joukkoja, jotka korostaen omaa joukkoaan, sen perinnäissääntöjä ja opittuja tapoja, aivan liian usein kaupataan ihmisille tätä joukkoa tieksi iankaikkiseen elämään.

Lapsesta asti sisäistettyihin perinteisiin on helppo käärityä, kun samankaltainen joukko ympäröi eksynyttä.

Kun sitten 100% syntisyys kirkastuu ja tulee hätä, tavat tottumukset porukka ja parannuksen teot eivät vapautakkaan taakoita, oloon ja Jumalan lasten vapauteen, taakoittavien ihmiskäskyjen ja ihmisoppien alta. Silloin Kristusta huudetaan avuksi ja Kristus kohdataan omana henkilökohtaisena vapahtajana. Kuten minullekkin tapahtui, kiitos Jeesuksen.

Herää ihmetys siitä, kuinka minua on lapsesta opetettu lain alle, kaiken maailman ihmisopeilla ja kekstyillä syntiluetteloilla. Enkä tosiaan ole vl, vaan paljon vl vanhoillisempaan lestadipolaisuuteen kasvanut. Porukassa oli kuitenkin rakastavat läheiset, kiitos heistä. Ja johtokin alkoi herätä evankeliumin ihanuuteen. Mutta vallasta nauttinut johto hermostui evankeliumista, joka vapautti orjat heidän valjaistaan. Alkoi panetuskampanja evankeelisia johtajia kohtaan.

Ei paholainen siitä tykkää, että kristitty vapautuu kaikista syytöksistä ja julistetaan vanhurskautetuksi, Kristuksen maksettua koko syntivelan.

Paholaisella on ryhmässä apureita, - johtoportaassa, jotka alkavat lisäilemään omia syntejään, sääntöjään ja oppejaan Kristuksessa vapaiksi ostettujen kuormaksi.

Tämä sama on tapahtunut vanhoillislestadiolaisuutena tuntemassamme ryhmässä jo 120 vuotta sitten, kun ryhmä perustettiin hajonneen lestadiolaisuuden raunioilla. Kahdessa muussa ryhmässä käsi samoin. Kristus ei ole riittänyt tekemään syntistä vanhurskautetuksi. Kristuksen oppiin on pykätty lisäksi ihmisoppeja ja keksittyjä syntejä.