Täysin hukassa

Minulla on paha ongelma enkä oikein tiedä mistä päin sitä lähtisin ratkomaan. Äitiys on ollut minulle pikku tytöstä lähtien todella suuri unelma. Kun parisuhteeni ei nuorempana koskaan onnistuneet enkä sitten vähän vanhempana löytänyt sellaista enää ollenkaan, niin tavallaan päätin olla sinut asian kanssa että minusta ei koskaan äitiä tule. Olin ihan tyytyväinen elämääni ja vaikka välillä oikein asiaa ajatellessa tuli vähän paha mieli ja itkukin niin olin ihan ok asian suhteen.

Totuus kun on samalla se että olen aina pelännyt synnyttämistä ihan suunnattomasti, en niinkään kivun vuoksi vaan kaikkien mahdollisten komplikaatioiden vuoksi. Pelkään etten osaisi hyväksyä raskauden jälkeistä vartaloani, koska olen muutenkin koko elämäni kärsinyt huonosta itsetunnosta ja ollut todella kriittinen jokaista virhettä kohtaan mitä kropassani näen. Olen kuitenkin tehnyt paljon töitä itseni eteen ja olen sinut itseni kanssa tänä päivänä, silti pelko kalvaa mieltä että jos en sitten taas olisikaan ok itseni kanssa.

En myöskään ole koskaan oikein ollut hyvä lasten kanssa. En tiedä mitä heille pitäisi sanoa tai miten olla. Enkä voi sanoa että katsoisin kaikkia lapsia kaiholla tai ajatellen että oo onpa ihania lapsia. En kestä itkua, kitinää, tottelemattomuutta, räkäisiä naamoja tai ajatusta vatsataudeista. Ajatus harrastuksiin kuskaamisesta, koulu tapaamisista ja unettomista öistä ei houkuta.

Joten kun tapasin nykyisen avopuolisoni, ja hän heti alkuun ilmoitti ettei pysty sitten lapsia minulle antamaan niin olin tavallaan helpottunut. Löysin miehen kenen kanssa ei tarvinnut miettiä ehkäisyä eikä tarvinnut enää miettiä että teenkö lapsia vai en.

Hänellä kuitenkin on kaksi lasta ennestään. Viime aikoina olen enemmän ja enemmän miettinyt että olenko sittenkään ok sen suhteen ettei minusta tule koskaan äitiä. Mieheni ei koskaan ole halunnut lapsia eikä hänen lapsensa siis ole ollut suunniteltuja, mutta rakastaa hän heitä silti.

Tuntuu vain jotenkin pahalta katsoa heitä vierestä, miestäni ja hänen perhettään. Joka toinen viikonloppu sekä kaikki lomat pyörivät hänen lastensa ympärillä ja olen kuin ulkopuolinen kotonani. Minusta tuntuu että jään itse vaille perhettä eläessäni jonkun toisen perheen vaivoina. Tilanne olisi varmasti eri jos miehellänikään ei olisi lapsia ja olisi yhteinen päätös olla tekemättä niitä, olisimme toistemme perhe ja rakentaisimme sen oman näköisen elämämme. Mutta nyt mietin vain sitä että hänellä on ne lapset, he tulevat aina olemaan hänen elämässään, hän ehkä saa lapsenlapsia ja koko elämämme tulee sitten pyörimään lopun elämäämme hänen perheensä ympärillä.

Mutten voi kuitenkaan keskustella asiasta ja tunteistasi hänen kanssaan. Koska eihän hän millään voisi ymmärtää tunteitani, hän ymmärtää sen jos en halua lapsia koska ei hänkään niitä halunnut. Mutta ei hän voi ymmärtää murhettani siitä että mitä jos haluankin. Eikä ole reilua häntä kohtaan kertoa että tunnen itseni ulkopuoliseksi tai etten tunne itseäni osaksi hänen perhettään. Koska tiedän että se loukkaisi häntä, ei ole reilua että hän joutuu kärsimään tilanteesta johon hän ei alunperin ole pyytänyt joutua.

Olen niin hukassa tilanteeni kanssa. Rakastan miestäni, mutten tiedä mitä tehdä tunteiseni kanssa tai sen suhteen etten voi edes keskustella asiasta hänen kanssaan. Ikääkin minulla on jo 33, joten ei minulla ole vuositolkulla tässä aikaa miettiä että teenkö lapsen vai en. Ja mitä jos se ei onnistuisikaan, tai jos en löydä miestä kenen kanssa tehdä lasta.