Olen siis nyt korona aikana huomannut kuinka rasittavaa on asua perheeni kanssa. Totuus on se, että en saa rauhaa ja vanhempani ovat koko ajan kotona. Olen myös tajunnut kuinka erilaisia olemme ihmisinä; emme oikein nauti toistemme seurasta tai ole muutenkaan hirveän läheisiä. Välillä mietin, että onko tämä kaikki mitä elämällä on tarjota? Olen yrittänyt kysellä olisiko vanhemmilla mitään suunnitelmia, vaikka kesällä lähteä muutamaksi päiväksi pois, jotta voisin olla hetken rauhassa. Vastaus kysymykseen oli ei. Toivoisin vain, että saisin yhdeksi illaksi istua TV:n ääreen ja hengittää vähän. Tunnen olevani loukussa kotonani, enkä tiedä koenko sitä enää edes hirveän kotoisaksi. Toivoisin, että viimeistää ensi syksynä vanhempani pääsisivät takaisin lähitöihin, eivätkä viettäisi enää niin paljon aikaa kotona. Onko kellään muulla samanlaisia kokemuksia?
Perheestä on tullut rasite
Anonyymi
3<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Ei mutta kannattaisiko sinun hakea itsellesi oma asunto?
Asun tällä hetkellä yksin mutta kuulemani mukaan aika monella on tuollaisia kokemuksia, ja paljon pahempaakin. Sinä et sentään joudu kärsimään väkivallasta kuten moni lapsi ja nuori. Olen kauhulla ajatellut heidän tilannettaan tänä pitkänä korona-poikkeusaikana. Itselläni oli kotona henkistä väkivaltaa ja seksuaalista ahdistelua. Jos olisin joutunut eristyksiin heidän kanssaan olisin varmaan seonnut.
Olen jo päälle 50 vee mutta koin hyvin samankaltaisen olotilan kun olin noin 16 vuotias.
Minulla ei ollut kavereita, mutta koitin viettää niin paljon aikaa poissa kotoa (tiedostamattani, olen tajunnut tuon vasta jälkeenpäin), istuin kirjastossa ja kävelin 10km kävelylenkkejä ihan vaan sen vuoksi, että sai olla poissa kotoa.
Hassisen koneen kappale, tällä tiellä on syöpynyt mieleeni ikuisesti kuvastamaan tuota tunnelmaa. Olen ymmärtänyt että Ismo Alanko teki kappaleen ollessaan noin 16-vuotias. Liekö tuo ikä jotenkin herkkä tuolle tunteelle.
Minä selvisin tuosta tilanteesta siten, että kun täytin 18v, sain ajokortin ja maailmani suureni kertalaakista kun pääsi mihin vaan. Aina kun alkoi kotona ahdistamaan, otin auton alle ja lähdin pois. Sitä tuli kieltämättä harrastettua päivittäin, kunnes 23 vuotiaana muutin toiseen kaupunkiin opintojen perässä.
Sen jälkeen meni varmaan 15 vuotta etten käynyt vanhempieni luona ja nytkin käyn enintään kerran vuodessa.