Moi,
ollaan oltu yhdessä miehen kanssa kymmenisen vuotta, naimisissa siitä 6,5 vuotta. Mies 32, mä 28-vuotias.
Yritettiin vauvaa noin kuuden vuoden ajan, kunnes lopulta saatiin ihanan tyttövauva viime lokauun lopulla.
Mutta mies ei ole onnellinen. Meillä meni mun mielestä ihan hyvin ennen mun raskautta. Toki oli ehkä tavallista vaikeampaa osittain,kun lapsen saanti ja siihen liittyvät hoidot kiristi väkisinkin muutaman vuoden hermoja aika kireäksikin välillä. Mutta aina rakastettiin toisiamme kuitenkin.
Kun lopulta tulin raskaaksi, oli koko raskausaika aika hankala, mulla oli kauhean huono olo koko ensimmäiset 4-5 kk, enkä mielestä saanut paljon mieheltäni tukea. Tuntui,et mies ei oikein lopulta iloinnutkaan vauvasta kuten minä. Jäänyt sellanen fiilis, et en ole koskaan ollut yhtä surullinen kuin raskausaikanani. Jos hoito ei sillä kertaa olisi toiminut enkä olisi tullut raskaaksi, olen saanut sen käsityksen et mies ois halunnut erota. Mä ilmeisesti olin huutanut hänelle liikaa ja tunteet siinä hiipunut.
Onneksi on nyt ihan yhtä rakastunut meidän vauvaan ku minäkin. Sanookin mies usein, et vauva hänelle kaikista tärkein asia ja rakastaa sitä eniten. Toki mäkin ajattelen et vauva tärkein, mutta haluaisin niin kovasti, et oltais perheenä onnellisia ja sillain, en mä osaa selittää tarkkaan.
On vaan sellanen olo, et en mä tiedä miten tästä jatkaa. Mä itse rakastan mietäni ihan mielettömästi, mutta alkaa tuntua aika raskaalle, kun tietää et toinen ei enää rakasta itseä takaisin samalla tavalla. Mies varmasti tällä hetkellä eniten siitä syystä mun kanssa, et meillä ihana yhteinen tytär ja haluaa olla sen kans. Jos me oltais erossa, ei tietenkään vois nähdä sitä samalla tavalla.
Kaipaa sitä vaan itsekin niin kamalasti sitä et joku hoitaa ja rakastaa. Musta tuntuu,m et nyt sen vajaat puolitoista vuotta olen ikäänkuin henkisesti nääntymässä, kun en saa tarpeeksi rakkautta. Rakastellaan me aina siloin tällöin, mutta ennen raskautta oli aika aktiivista, joten siihen verrattuna ei voi samana päivänä puhuakaan. Mies ei nykyään oikein usein halua. Aina saan vongata, eikä useinkaan kuulemma tee mieli. Ehkä viikon /kahden viikon välein saan...Ei oikein sekään tunnu normaalilta, et toinen ei halua.
Onko muita joilla ois samanlaisia tilanteita ollut ja miten teille on sitten käynyt? Paraneeko asiat ajan kanssa, vai paheneeko? Onks jotain ideoita, mitä tekisin, yritänkö vaan jaksaa yrittää ja rakastaa siinä toivossa et miehen tunteet palaa entiselleen, vai...?
ollaan oltu yhdessä miehen kanssa kymmenisen vuotta, naimisissa siitä 6,5 vuotta. Mies 32, mä 28-vuotias.
Yritettiin vauvaa noin kuuden vuoden ajan, kunnes lopulta saatiin ihanan tyttövauva viime lokauun lopulla.
Mutta mies ei ole onnellinen. Meillä meni mun mielestä ihan hyvin ennen mun raskautta. Toki oli ehkä tavallista vaikeampaa osittain,kun lapsen saanti ja siihen liittyvät hoidot kiristi väkisinkin muutaman vuoden hermoja aika kireäksikin välillä. Mutta aina rakastettiin toisiamme kuitenkin.
Kun lopulta tulin raskaaksi, oli koko raskausaika aika hankala, mulla oli kauhean huono olo koko ensimmäiset 4-5 kk, enkä mielestä saanut paljon mieheltäni tukea. Tuntui,et mies ei oikein lopulta iloinnutkaan vauvasta kuten minä. Jäänyt sellanen fiilis, et en ole koskaan ollut yhtä surullinen kuin raskausaikanani. Jos hoito ei sillä kertaa olisi toiminut enkä olisi tullut raskaaksi, olen saanut sen käsityksen et mies ois halunnut erota. Mä ilmeisesti olin huutanut hänelle liikaa ja tunteet siinä hiipunut.
Onneksi on nyt ihan yhtä rakastunut meidän vauvaan ku minäkin. Sanookin mies usein, et vauva hänelle kaikista tärkein asia ja rakastaa sitä eniten. Toki mäkin ajattelen et vauva tärkein, mutta haluaisin niin kovasti, et oltais perheenä onnellisia ja sillain, en mä osaa selittää tarkkaan.
On vaan sellanen olo, et en mä tiedä miten tästä jatkaa. Mä itse rakastan mietäni ihan mielettömästi, mutta alkaa tuntua aika raskaalle, kun tietää et toinen ei enää rakasta itseä takaisin samalla tavalla. Mies varmasti tällä hetkellä eniten siitä syystä mun kanssa, et meillä ihana yhteinen tytär ja haluaa olla sen kans. Jos me oltais erossa, ei tietenkään vois nähdä sitä samalla tavalla.
Kaipaa sitä vaan itsekin niin kamalasti sitä et joku hoitaa ja rakastaa. Musta tuntuu,m et nyt sen vajaat puolitoista vuotta olen ikäänkuin henkisesti nääntymässä, kun en saa tarpeeksi rakkautta. Rakastellaan me aina siloin tällöin, mutta ennen raskautta oli aika aktiivista, joten siihen verrattuna ei voi samana päivänä puhuakaan. Mies ei nykyään oikein usein halua. Aina saan vongata, eikä useinkaan kuulemma tee mieli. Ehkä viikon /kahden viikon välein saan...Ei oikein sekään tunnu normaalilta, et toinen ei halua.
Onko muita joilla ois samanlaisia tilanteita ollut ja miten teille on sitten käynyt? Paraneeko asiat ajan kanssa, vai paheneeko? Onks jotain ideoita, mitä tekisin, yritänkö vaan jaksaa yrittää ja rakastaa siinä toivossa et miehen tunteet palaa entiselleen, vai...?
Vastaukset 8
Vanhimmat
Ja samanikäinen jotakuinkin tytöntyllerö meilläkin. Kyllä se raskausaika ja vauvan tulo parisuhteeseen muuttaa suhdetta. Väkisinkin. me olimme kanssa niin rakastuneita ja touhusimme useinkin, nyt jopa loukkaamme toisiamme tahtomattammekin. Pinna vaan on niin kireällä toisinaan. Onneksi tyttäremme on ruvennut yönsä hyvin nukkumaan ettei tarvii enää "seiniä pitkin mennä". Sitä vaan ei enää jaksa olla niin aktiivinen kuin suhteemme alussa, eikä tarvitsekkaan. Kyllä se suhde siitä sitten paranee kunhan vauvakin kasvaa ja jää sitä aikaa enemmän miehelle. Oletteko käyneet yhdessä josain esim elokuvissa? ulkona syömässä? jotain yhteistä, onko teillä mahdollisuus saada vauva hoitoon joksikin aikaa. Miehen vanhemmat ovat katsoneet toisinaan omaa tytärtämme että pääsemme vähän kahdestaan tuulettumaan sitten taas jaksaa. Uskon kyllä että suhteenne siitä vielä paranee :)
Yleensä tuppaa käymään toisin päin. Naisen aika ja rakkaus menee vauvalle ja mies tuntee jäävänsä hiukan ulkopuolelle. Näin ainakin meillä, 16 vuotta naimisissa ja 6 lasta. Jokaisen lapsen jälkeen mennyt 1-1,5 vuotta niin että esim. seksiä ei juurikaan kannata ehdotella. Onneksi tuo muutos ei ole pysyvää.
Samaan aktiivisuuteen kuin ennen lapsia, ei kuitenkaan ole palattu ja eihän se ole edes mahdollistakaan. Kun ei ole lapsia, kaiken vapaa-ajan voi käyttää kumppanin kanssa ja voi harrastaa seksiä milloin haluaa. Mutta kun lapsi syntyy, niin se muuttaa elämää niin paljon, ettei entinen "meno" onnistu. Kaikessa pitää ottaa lapsi huomioon, tietysti niin se pitää tehdäkin. Arkeen tulee rutiineja ja kahdenkeskinen aika on kortilla, ei ihme jos seksi hiukan vähenee, yksinkertaisesti tilaisuudet sen harrastamiseen on vähissä.
Tämähän ei tarkoita sitä, että keskinäinen rakkaus vähenisi/loppuisi, se vaan ikäänkuin muuttaa muotoaan. Teidän lapsihan on vasta puolivuotias ja vielä ensimmäinen, niin ei ole ihme jos miehesi tai sinun kaikki aika menee lapselle ja toinen jää vähän osattomaksi. Veikkaampa että vuoden päästä tilanteenne on kaikilta osin aivan toisenlainen ja jaksatte/haluatte huomioida toisianne aivan eri tavalla.
Lapsi on maailman ihmeellisin asia. Tuleepa mieleen pätkä yhdestä kappaleesta:
"me sinut tehtiin, mutta sinä meidät loit"
Hyvää jatkoa ja jaksamista teille.
Tosi hienosti kirjoittelit! Tunnut olevan ihana isä. Ja oletkin :) t:5 lapsen äiti
Kiitokset kehuista, tässähän oikein punastuu.
Tuollaistahan se perheellisen elämä varmaan monilla on ja luulempa, että moni mieskin allekirjoittaa ajatukseni parisuhteesta.
Harmi vaan, että näitä ajatuksia/tuntoja on paljon helpompi kirjoittaa, kuin sanoa niitä puolisolleen. Eipä sitä itselläkään aina tule sanottua kaikkea mitä haluaisi/pitäisi.
Onneksi tässä on kuitenkin vaimon kanssa toimeen tultu, hän varmaankin osaa jo lukea ajatuksistani sen mitä minulta jää sanomatta.
Naulan kantaan, onneksi ihminen on sopeutuvainen eläin.
Ekan lapsen jälkeen kaikki muuttuu ja parisuhde menee ylösalasin joka suhteessa. Älä pelkää, suurimmalle osalle käy niin. Sinun/teidän ei kannata tehdä mitään suuriä päätöksi tulevaisuudesta (erosta ym) tällähetkellä. Positiivista on se, että elämä palutuu yleensä kutakuinkin normaaliksi ja tyydyttäväksi jossainvaiheessa, kun lapsi kasvaa. Meille tuli sairaalloisia ongelmia parisuhteeseen ekan lapsen tultua maailmaan ja arjen alettua (samoihin aikoihin mitä teillä nyt, lapsi 6kk).Siis tuntui, että olemme umpikujassa. Lopullisesti. Kaikenlisäksi olimme ehtineet saada aluilleen toinen lapsen. Koko raskausaika meni ahdistuksessa ja masennuksessa. En olisi halunnut niin, mutta elämä oli vain niin vaikeaa.En ehtinyt juuri nauttia raskaudesta, elin kai siihen astisen elämäni surullisinta aikaa. No sitten lapsi syntyi. Hetki meni ok, kunnes tuli taas seinä vastaan ja tälläkertaa mielettömän suurena. En ollut osannut kuvitella mitään sellasta. Melkein erosimme. Se siis oli todella hitusella, ettemme eronneet. Mutta jostain ihmeestä saimme kuitenkin jonkinlaisen "yhteyden" ja pystyimme keskustelemaan ilman suurempia riitoja. Molemmat halusimme jatkaa. Emme halunneet heittää kankkulan kaivoon suhdettamme, joka on ollut todella hyvä molempien mielestä ennen lapsia. Päätimme, että meidän täytyy pystytä aloittamaan alusta. Puhtaalta pöydältä. ja niin teimme! Muutama kuukausi mennyt loistavasti. Eli uskon, että tämä meilläkin tästä!
Jaksamisia teille!
monet kerrat lasten kotona ollessa ehdotin miehelle viikonloppumatkaa tms. Vastaus oli aina sama: "Lapset ensin!"
Nyt kolahti ovi kuopuksen jälkeen ja miehen mielestä tarvii nyt heittää akkakin pellolle.
Tervehdys.
Minulla oli vastaava tilanne 2,5 vuotta sitten...
Yritin jutella kysyin ja huusin, itkin ja tein mitä vain. yritin kaikkeni että kaikki palaisi ennalleen mutta ei.
Vaikka se tuntuu pahalta mutta suosittelen että mies kiertoon.
Pakkaat tavarasi ja lapsen tavarat ja lähde,
koska jos on niin kuin minulla on miehelläsi toinen nainen eikä pitkittäminen auta mitään.
Olet vielä nuori ja löydät sen uuden joka sinua rakastaa ja lastasi kuin omaansa ja myös lapsellekkin olette parempi roolimalli kun pystytte näyttää-, jakaa rakkautta ja hellyyttä vaikka asuisivatkin eri osoitteissa.
Tsemppiä sinne,
minä löysin sen oman hunajaisen nalle karhun
ja nyt meillä on uusi tulokas tulossa.
Ninnu