että eteenpäin pääsee unohtamalla menneet. On toimittava niin kuin sisimmässään tuntee. Se mikä aiheuttaa ahdistusta ja surua ei ole oikea tie kulkea. On oikeus toimia niin kuin itsestä parhaimmalta tuntuu.
Niinhän se on
Anonyymi
1685
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 16
Vanhimmat
Se mikä eniten aiheutti traumoja monen vuoden aikana, oli se kun oli liian paljon ihmisiä mukana "auttamassa" ja he tulivat liian lähelle yksityisyyttä lupaa kysymättä liian kauan. Kauan on ollut se tunne että pitää ravistella sitä kaikkea pois itsestä, ikäänkuin vaatteisiin olisi tarttunut sellaista ylimääräistä mikä ei niihin kuulu.
Stalkkerin puhetta
On epäoikeudenmukaista aloittaa lupaa kysymättä jotain sellaista, mikä kuuluu vain ihmiselle itselleen ja hänen lähimmilleen. En usko että kukaan haluaisi niin toimittavan. Niin kauan kuin se jatkuu se tuntuu pahalta ja eristää muista ihmisistä.
Siksi on mahdollista olla vain sellaisen kanssa, joka ei kuulu menneeseen millään tavalla.
Jep, uhriutuva uuno avautuu.
Ei taida siedätyshoito auttaa tuollaisissa tapauksissa.
Jos toimisin noin "on oikeus toimia niin kuin itsestä parhaimmalta tuntuu", niin aiheuttaisin paskahalvauksen parisuhteessani.
Siksi teen niin, kuin järkevimmältä tuntuu ja jätän parhaimmalta tuntuun toteuttamatta.
Hyvä pointti.
Juu, säästyy itkuilta.
Ei hän tuo "oikeus toimia niin kuin itsestä tuntuu parhaimmalta" liittynyt parisuhteeseen vaan siihen että on hyvä etsiä sellaista ihmistä elämäänsä joka tuntuu itselle sopivimmalta. Muuten parisuhde ei tule toimimaan.
Olen miettinyt tuota melko paljon. En tiedä, säästyykö itkulta tai voiko katsoa itseä peiliin paremmin, mutta kuitenkin hyvä juttu tuo epäitsekkyys.
Yym, itkuhan voi toki tulla eri syystä. Mutta niin kauan kun olen päättänyt olla parisuhteessa, olen päättänyt olla tekemättä mitään vain itsekkäistä syistä.
Mulla on kyllä valtava halu toteuttaa asioita ja itseäni, mutta ne joutuu odottamaan kunnes olen varma minkä oven avaan ja minkä suljen.
Mä en halua rikkoa kenenkään sydäntä, vaikka omani vähän siinä särkyykin.
On loppuun käsiteltävä entinen päästäkseen jonkin uuden alkuun. Itsekseen ei loukkaa keitään.
Asioita ei unohdeta päättämällä, että nyt menen eteenpäin. Kun tulee ikää ja elettyä elämää, ymmärrät sen. Mitä enemmän päätät unohtaa, sitä varmemmin et unohda.
Jos on loputtomasti aikaa pyöritellä asioita mielessään, niitä pyörittelee kyllä siellä. Jotain uutta sisältöä elämään, niin mennyt alkaa näyttään kulahtaneelta. Jatkuva märehtiminen vain pitää ikäviä asioita mielen päällä, ja niiden toisto voi tuoda niihin väärin muistettuja sävyjä, kun omat nykymielialat värjäävät niitä mieleisikseen.
Jossain kohtaa voi elämässä käydä niinkin, että sulta lähtee kaikki. Toinen vanhempi kääntää lapsesi sinua vastaan ja toinenkin lähtee johonkin muualle asumaan, vaan sen vuoksi että sut on "auttamalla" ajettu loppuun. Mä en ole tuo, joka siitä auttamisesta kirjoittaa, mutta mulle on käynyt juuri niin, että menetin kaiken yksityisyyteeni ja minua pakotettiin ottamaan heidän hyödytöntä, tuhoavaa apuaan vastaan. Olen sen kaltaista nöyryytystä joutunut sietämään, ettei siitä täysin voi koskaan toipua.
Yritän silti pitää toivoa yllä, mutta on se todella vaikeaa. Olen joutunut kohtaamaan todellista ajattelemattomuutta virkaihmisiltä ja todellista pahuutta ja kostoa, enkä pelkästään vain yhdeltä eksältäni. En voi käsittää, että jonkun elämäntehtävä on mustamaalata toista ihmistä ja toivoa sille pahaa, vaikka se toinen olisi jo muutenkin täysin polvillaan. Mutta elettävä on, vaikka vaikeaa onkin.
Olen kuullut sielunsopimuksesta. En tiedä oikein tarkkaan siitä, kun ei se taida kristinuskon oppeihin kuulua. Mutta jokin kumma tässä elämässä on. En ole syntynyt onnellisten tähtien alla. Joku voisi sanoa marttyyriksi, mutta ei se ihan niinkään ole. Yritetty on ja ihan tosissaan. Ja edelleenkin, mutta enää ei tiedä miten se pitäisi tehdä, että saisi jostain voimaa, jotka on käytetty jo aika päiviä sitten pois.