hei!
En oikein tiedä miksi kutsua tätä ongelmaa joka minulla on... Se on ikään kuin sairasta laihuuden ihannoimista ja tavoittelua. Kaikki alkoi pari vuotta sitten kun poikakeverini huomautti minulle etten ole todellakaan mikään laiheliini, vaikka olen koko elämäni ajan ollut hoikka tai niin minulle on ainakin sanottu. Yläasteikäisenä minulla epäiltiin olevan syömishäiriä kun olin niin laiha, mutta olin pituuskasvu oli parhaimmassa vaiheessa, enkä lihonut millään vaikka yritin. Silloin halusin lihota. Koska olen aina tottunut siihen että ihmiset kiinnittävät huomiota vain siihen miten hoikka olen poikaystäväni kommentti tuntui oudolta ja loukkaavalta. aloin ajatelemaan että pitäisi laihduttaa. Se kävi aika helposti vähentämällä epäterveellisen ruuan syömistä ja neljä kiloa lähti heti. Nykyisin olen kai laiha, mutta itse en sitä näe. Jos painan vaikka 54 tunnen että se on liikaa(olen 170 cm). nyt olen noin 50 kiloinen. Muita ihmisiä en pidä lihavina, vain heissä mielestäni pieni pyöreys on kaunista, mutta itselleni en sitä suvaitse. Tuntuu että painosta alkaa tulla liian iso elämääni ja haluaisin päästä tästä tunteesta eroon. En vain tiedä miten. En tunne olevani syömishäiriöinen, mutta joku psyykkinen itsetunto-ongelma minulla selvästi on. En halua että laihuus on minulle näin tärkeää! Voisiko joku auttaa tai kertoa samanlaisista kokemuksista tai tunteista?
En oikein tiedä miksi kutsua tätä ongelmaa joka minulla on... Se on ikään kuin sairasta laihuuden ihannoimista ja tavoittelua. Kaikki alkoi pari vuotta sitten kun poikakeverini huomautti minulle etten ole todellakaan mikään laiheliini, vaikka olen koko elämäni ajan ollut hoikka tai niin minulle on ainakin sanottu. Yläasteikäisenä minulla epäiltiin olevan syömishäiriä kun olin niin laiha, mutta olin pituuskasvu oli parhaimmassa vaiheessa, enkä lihonut millään vaikka yritin. Silloin halusin lihota. Koska olen aina tottunut siihen että ihmiset kiinnittävät huomiota vain siihen miten hoikka olen poikaystäväni kommentti tuntui oudolta ja loukkaavalta. aloin ajatelemaan että pitäisi laihduttaa. Se kävi aika helposti vähentämällä epäterveellisen ruuan syömistä ja neljä kiloa lähti heti. Nykyisin olen kai laiha, mutta itse en sitä näe. Jos painan vaikka 54 tunnen että se on liikaa(olen 170 cm). nyt olen noin 50 kiloinen. Muita ihmisiä en pidä lihavina, vain heissä mielestäni pieni pyöreys on kaunista, mutta itselleni en sitä suvaitse. Tuntuu että painosta alkaa tulla liian iso elämääni ja haluaisin päästä tästä tunteesta eroon. En vain tiedä miten. En tunne olevani syömishäiriöinen, mutta joku psyykkinen itsetunto-ongelma minulla selvästi on. En halua että laihuus on minulle näin tärkeää! Voisiko joku auttaa tai kertoa samanlaisista kokemuksista tai tunteista?
Vastaukset 3
Vanhimmat
hyvä,että sä ite tunnistat sussa noi oireet ja pystyt myöntään,että sussa tapahtuu tollasia huonoja muutoksia...(siis,että sun ajattelu on menny tollaseen huonoon suuntaan).
kylhän sitä aina näkee muut niin hyvännäkösinä, mutta kun alkaa kattoo itteensä, näkee kaiken kauheuden ja on todella kriittinen itteensä kohtaan.
kannattas yrittää hakee apua jostain,koska oot näköjään motivoitunu parantumaan!se on tosi hyvä, koska jos ei itellä ole motivaatiota, niin ei voi myöskään sillon kunnolla parantuu=)niinhän se vaan on...
yritän ite myöskin päästä eroon tästä syömishäiriökierteestä.mä oon tosin sua painavampi ja haluisin vieläkin tulla laihemmaksi, mutta en silti kovinkaan laihaksi.tunnen nyt vaan jollain tavalla,että mun käytös on enemmän terveen puolella kuin sairasta pakkomiellettä...ton pakkomielteen kanssa eläminen on ihan tuskaa, kun ei muuta ajattelekaan kuin ruokaa ja kaloreita ja liikuntaa.siinä se elämä sitten menee ohi ja ite vaan tulee hulluks...=)
oikeen paljon tsemii sulle ja aurinkoista kevättä!kyl sä pystyt paraneen, jos vaan ite haluut!
Mun koko elämä on ollut yhtä kaloreiden laskemista. Oon nyt 22v. En edes muista milloin kaikki alkoi.. joskus ehkä 11 v. Muistan kuinka joskus 14 v menin harkkoihin silmät punaisina oksentamis yrityksen jälkeen.. sillon en vielä osannut oksentaa, mutta nykyään kylläkin. Tää lihomisen pelko tuntuu niin normaalilta.. en osaa ajatella, että asialle pitäis tehdä jotain. Mitä sille nyt tekisi.. se on aina ollut osa mua. Joskus on kyllä tosi raskasta.
Kirjoituksesi oli kuin suoraan omasta elämästäni!! Minäkin olen aina ollut hyvin hoikka luonnostaan, ja ihmiset ovat kiinnittäneet siihen huomiota. Exäni huomautti minulle kerran ruokailun jälkeen, kun vatsani hieman pömpötti, että minun kannattaisi tarkkailla syömisiäni. En tiedä, sanoiko hän sen tsoukilla, mutta minua se jäi vaivaamaan todella pahasti. En puhunut kenellekään, mutta aloin tarkkailla painoani ja peilikuvaani. Päätin alkaa elää terveellisesti, kuntoilla enemmän ja ennen kaikkea, laihtua. Paino putosikin nopeasti ja pian olin 45/166. En itse tajunnut mitään erikoista peilikuvassani. Kylkiluut tosin tuntuivat selvästi ihon alla, mutta itse tunsin niitä kosketellessani vain mielihyvää. Pystyinhän hallitsemaan itse syömistäni, enkä ollut mikään ahne possu. Niin ajattelin. Asuin isäni kanssa, hän ei kiinnittänyt laihtumiseeni mitään huomiota. Vasta kun sukulaiset alkoivat latelemaan huolestuneita kommentteja, aloin tajuta tilanteeni. Luuranko peilissä yllätti, olenko tuo muka minä? Aiemmin olin lähinnä mittaillut, mistä voisi vielä nipistää läskiä pois. Lihominen oli vaikeaa ja hidasta. Mutta minä onnistuin. Koska itse sitä halusin. En väitä, että olisin vielä täysin terve. Ulkonäkö on minulle tärkeää, olen aina ollut luonteeltani hieman perfektionisti ja ns. suorittaja-tyyppi. Minulle apua toipumiseen antoivat valokuvat, joissa olin laihimmillani. Vertasin kuvia katalogityttöihin ja tajusin, että olin liian laiha. Nykyisin painoni on normalisoitunut, painoindeksi on noin 18. Syön terveellisesti, mutta perjantait ovat herkuttelupäiviäni. Olen nykyisin miettinyt, että haluaisin purkaa jollekulle tuntojani ja kertoa syömishäiriöstä. Julkisesti en sitä ikinä ole tunnustanut. Päiväkirja on tosin ollut apunani. On upeaa, jos olet sisäistänyt ongelmasi. Siitä parantuminen alkaa, niin minullakin alkoi. Sinulla on toivoa.