Minulla oli hyvä isä. Hän rakasti meitä tyttöjään eniten maailmassa. Hän oli fiksu ja koulutettu. Hänen elämänarvonsa olivat kohdillaan. Kerran mies tuli kauppaamaan hänelle kadulla kelloa. Kysyin, miksei hän ostanut. Siihen vastasi että ei, koska se oli varastettu. Hän kirjoitti Ystäväni-kirjaan myös. Eniten inhoan: elintasokilpailua. Hartain toiveeni: että tyttöni olisivat onnellisia.
Pitkä sairaus nujersi hänet lopulta, vaikka hän kovasti taistelikin sitä vastaan. Hän ehti kotoa sairaalaan kuolemaan, kun äiti sai lopulta sen paikan järjestettyä. Olisin halunnut viettää isän kanssa aikaa kotona, mutta hän ajoi minut huoneesta pois, koska ei halunnut minun näkevän itseään siinä kunnossa, mitä oli.
Muistan ikuisesti, kun ambulanssi haki hänet ja hänen kuihtunut olemuksensa kannettiin paareilla ambulanssiin. Se tapahtui päiväsaikaan ja kaikki pihojen lapset kokoontuivat tuijottamaan tilannetta. Tunsin surua ja suuttumusta. Oli jollain tavoin hyvin nöyryyttävää, että yleisö tuijotti siinä miestä, joka oli ollut komea, mutta josta ei paljon mitään ollut jäljellä.
Seuraavana iltana kun tulin kaverin luota kotiin, oli isän äiti, äitini seurassa. Tiesin heti, että isä oli päässyt pois. Olin jo jonkin aikaa toivonut sitä, että kun tulen koulusta kotiin, isä olisi päässyt kärsimyksistään. Nyt se tapahtui ja olin helpottunut.
Äiti ja isoäiti alkoivat veisaamaan virsiä. Isoäitini oli uskova ihminen. Minä, pieni tyttö, lauloin siinä mukana. Isosisko oli vetäytynyt omaan huoneeseen suremaan, eikä häntä saanut häiritä.
Seuraavana yönä nukuin äitini vieressä. Tai emme nukkuneet. Äiti oli lohduton, sanoi ettei jaksa yksin. Minä lohduttelin ja sanoin, että kyllä me äiti pärjätään.
Elämämme ei enää palannut ennalleen. Siskoni kertoi vasta vähän aikaa sitten äidin sanoneen; jollei meitä olisi, hän lähtisi isän mukana.
Isän kuolemasta tai isästä ylipäätään ei saanut kotona mainita sanallakaan. Äiti hankki roppakaupalla uusia harrastuksia, jottei hänen tarvinnut olla iltaisin kotona.
Jossain vaiheessa äiti alkoi käymään tansseissa ja toi ventovieraita miehiä kotiin. Miehiä oli paljon. Vihasin heitä kaikkia. Erään kanssa hän sitten alkoi seurustelemaan. En pystynyt alkuun hyväksymään häntä lainkaan. Mutta pikkuhiljaa hän voitti luottamukseni. Hän oli kunnollinen, yksinkertainen ja kiltti mies. Hän ei korvannut isääni, mutta oli minulle kiva kaveri.
Äidin kaveri opetti minulle erilaisia asioita, kuten itsepuolustusta. Sanoi kuitenkin, että tiukan paikan tullen, nopeat jalat on paras itsepuolustuskeino. Hänellä oli minulle aikaa, kun äidin mielenkiinto häneen oli hiipunut. Äiti jätti hänet runsaan kolmen yhteisen vuoden jälkeen.
Miehiä oli taas monenlaista koijaria, joita tuotiin kotiin. Kunnes hän tapasi elämänkumppaninsa, joka oli sitten pysyvä. Tuo mies ei ollut hyvä mies. Hän joi. Ja hän tarjosi minulle ja tyttöystävilleni alkoholia. Lähenteli ystävääni. Opimme vihaamaan toisiamme tuon miehen kanssa.
Minun elämäni ei ollut noista lähtökohdista helppo. Monenlaista ongelmaa oli nuorella minällä. Äiti piti kulissit aina kunnossa, esitti kaikille huolehtivaa, siveellistä ja hyvää äitiä. Todellisuus kotiemme seinien sisäpuolella oli toinen. Ristiriidat ja riidat repiviä. Muutin alaikäisennä poikakaverin luokse asumaan.
Elämäni ei ole ollut millään mittarilla helppoa. Olen yrittänyt toimia oikein, mutta aina en ole osannut. Tulin vähän aikaa sitten uskoon ja vasta silloin "näin" itseni. Olin kasvanut kieroon jo lapsena. Elämä ei ole helppoa vieläkään, mutta ensimmäisen kerran tunnen sen, että joku minua mahtavampi voima pitää minusta huolta.
Päivittäin pitäisi osata valita oikein, että elämä olisi parempaa. Kompastuksia tulee edelleen, mutta niistä noustaan ylös ja matka jatkuu.
Joskus takavuosina mietin, että elämäni olisi varmasti jotain ihan muuta, jos isä olisi elänyt. Olisin saanut kunnon kotikasvatuksen ja hyvät eväät elämälle. Olisin ymmärtänyt, millaisia ihmisiä ja varsinkin miehiä, minun pitäisi vältellä. Olisin kasvanut rakkauden ilmapiirissä. Tapahtumat kohdallani oli kauhea onnettomuus.
Myöhemmin olen ajatellut, että ehkä kaikella on ollut tarkoituksensa. Eikä jossittelu auta. Jos sille linjalle lähtee voi miettiä myös, entäpä jos. Entäpä jos olisin syntynyt tytöksi köyhälle intialaisäidille? Entäpä jos olisin syntynyt alkoholistiperheeseen? Eli ei voi jossitella.
Olen kuullut myös sielunsopimuksesta. Eli voisiko olla niin, että olen tehnyt jonkinlaisen sopimuksen tästä elämästä, että oppisin jotain tarpeeksi? Varsinkin viimeiset noin kymmenisen, viitisentoista vuotta ovat olleet koettelevat. Olen oppinut myötätuntoisemmaksi ihmiseksi tässä vähitellen, omien kärsimyksiesi kautta.
Pitkä sairaus nujersi hänet lopulta, vaikka hän kovasti taistelikin sitä vastaan. Hän ehti kotoa sairaalaan kuolemaan, kun äiti sai lopulta sen paikan järjestettyä. Olisin halunnut viettää isän kanssa aikaa kotona, mutta hän ajoi minut huoneesta pois, koska ei halunnut minun näkevän itseään siinä kunnossa, mitä oli.
Muistan ikuisesti, kun ambulanssi haki hänet ja hänen kuihtunut olemuksensa kannettiin paareilla ambulanssiin. Se tapahtui päiväsaikaan ja kaikki pihojen lapset kokoontuivat tuijottamaan tilannetta. Tunsin surua ja suuttumusta. Oli jollain tavoin hyvin nöyryyttävää, että yleisö tuijotti siinä miestä, joka oli ollut komea, mutta josta ei paljon mitään ollut jäljellä.
Seuraavana iltana kun tulin kaverin luota kotiin, oli isän äiti, äitini seurassa. Tiesin heti, että isä oli päässyt pois. Olin jo jonkin aikaa toivonut sitä, että kun tulen koulusta kotiin, isä olisi päässyt kärsimyksistään. Nyt se tapahtui ja olin helpottunut.
Äiti ja isoäiti alkoivat veisaamaan virsiä. Isoäitini oli uskova ihminen. Minä, pieni tyttö, lauloin siinä mukana. Isosisko oli vetäytynyt omaan huoneeseen suremaan, eikä häntä saanut häiritä.
Seuraavana yönä nukuin äitini vieressä. Tai emme nukkuneet. Äiti oli lohduton, sanoi ettei jaksa yksin. Minä lohduttelin ja sanoin, että kyllä me äiti pärjätään.
Elämämme ei enää palannut ennalleen. Siskoni kertoi vasta vähän aikaa sitten äidin sanoneen; jollei meitä olisi, hän lähtisi isän mukana.
Isän kuolemasta tai isästä ylipäätään ei saanut kotona mainita sanallakaan. Äiti hankki roppakaupalla uusia harrastuksia, jottei hänen tarvinnut olla iltaisin kotona.
Jossain vaiheessa äiti alkoi käymään tansseissa ja toi ventovieraita miehiä kotiin. Miehiä oli paljon. Vihasin heitä kaikkia. Erään kanssa hän sitten alkoi seurustelemaan. En pystynyt alkuun hyväksymään häntä lainkaan. Mutta pikkuhiljaa hän voitti luottamukseni. Hän oli kunnollinen, yksinkertainen ja kiltti mies. Hän ei korvannut isääni, mutta oli minulle kiva kaveri.
Äidin kaveri opetti minulle erilaisia asioita, kuten itsepuolustusta. Sanoi kuitenkin, että tiukan paikan tullen, nopeat jalat on paras itsepuolustuskeino. Hänellä oli minulle aikaa, kun äidin mielenkiinto häneen oli hiipunut. Äiti jätti hänet runsaan kolmen yhteisen vuoden jälkeen.
Miehiä oli taas monenlaista koijaria, joita tuotiin kotiin. Kunnes hän tapasi elämänkumppaninsa, joka oli sitten pysyvä. Tuo mies ei ollut hyvä mies. Hän joi. Ja hän tarjosi minulle ja tyttöystävilleni alkoholia. Lähenteli ystävääni. Opimme vihaamaan toisiamme tuon miehen kanssa.
Minun elämäni ei ollut noista lähtökohdista helppo. Monenlaista ongelmaa oli nuorella minällä. Äiti piti kulissit aina kunnossa, esitti kaikille huolehtivaa, siveellistä ja hyvää äitiä. Todellisuus kotiemme seinien sisäpuolella oli toinen. Ristiriidat ja riidat repiviä. Muutin alaikäisennä poikakaverin luokse asumaan.
Elämäni ei ole ollut millään mittarilla helppoa. Olen yrittänyt toimia oikein, mutta aina en ole osannut. Tulin vähän aikaa sitten uskoon ja vasta silloin "näin" itseni. Olin kasvanut kieroon jo lapsena. Elämä ei ole helppoa vieläkään, mutta ensimmäisen kerran tunnen sen, että joku minua mahtavampi voima pitää minusta huolta.
Päivittäin pitäisi osata valita oikein, että elämä olisi parempaa. Kompastuksia tulee edelleen, mutta niistä noustaan ylös ja matka jatkuu.
Joskus takavuosina mietin, että elämäni olisi varmasti jotain ihan muuta, jos isä olisi elänyt. Olisin saanut kunnon kotikasvatuksen ja hyvät eväät elämälle. Olisin ymmärtänyt, millaisia ihmisiä ja varsinkin miehiä, minun pitäisi vältellä. Olisin kasvanut rakkauden ilmapiirissä. Tapahtumat kohdallani oli kauhea onnettomuus.
Myöhemmin olen ajatellut, että ehkä kaikella on ollut tarkoituksensa. Eikä jossittelu auta. Jos sille linjalle lähtee voi miettiä myös, entäpä jos. Entäpä jos olisin syntynyt tytöksi köyhälle intialaisäidille? Entäpä jos olisin syntynyt alkoholistiperheeseen? Eli ei voi jossitella.
Olen kuullut myös sielunsopimuksesta. Eli voisiko olla niin, että olen tehnyt jonkinlaisen sopimuksen tästä elämästä, että oppisin jotain tarpeeksi? Varsinkin viimeiset noin kymmenisen, viitisentoista vuotta ovat olleet koettelevat. Olen oppinut myötätuntoisemmaksi ihmiseksi tässä vähitellen, omien kärsimyksiesi kautta.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Koskettava elämäntarina. Pärjäilemisiin!
Kiitos! Ja samoin sinulle! 😊
Olipas se melkoinen tarina. Teillä oli kunnon isä.
Niin oli ❤️ Kiitos!