Miten te ootte kertonut vanhemmillenne sairastavanne bulimiaa ja kuinka siihen on suhtauduttu?
Itte sairastan bulimiaa jo neljättä vuotta enkä oo kertonu asiasta kotona. Ekan suuren laihtumisen takia äiti epäili et mulla oli anoreksia, mut en vaivautunu korjaamaan asiaa ja nyt asia on unohtunu kokonaan. Eihän sillä loppujen lopuksi oo mitään väliä tietääkö kukaan asiasta. Aattelin vaa et jos joskus saisin kerrottua...
Itte sairastan bulimiaa jo neljättä vuotta enkä oo kertonu asiasta kotona. Ekan suuren laihtumisen takia äiti epäili et mulla oli anoreksia, mut en vaivautunu korjaamaan asiaa ja nyt asia on unohtunu kokonaan. Eihän sillä loppujen lopuksi oo mitään väliä tietääkö kukaan asiasta. Aattelin vaa et jos joskus saisin kerrottua...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Muistan kun kerroin äidille. Se oli silloin kun sairastin anoreksiaa. Sanoin asian ihan suoraan, ilman mitään kummempia selityksiä. Ajattelin, että ihan sama enää siinä vaiheessa, mitä kukin ajattelee.Kerroin sen silloin, kun itselläni oli jo tiedossa eka lääkäriaika.Äiti sitten kertoi isälle. Mun vanhemmat suhtautuivat tosi hienosti ja yrittivät auttaa ja kuskasivat esim. pitkiä matkoja terapiaan ja kävivät itsekin lääkärin luona kuulemassa miten mua voisi parhaiten auttaa.
Välillä ehkä inhotti, kun mun syömisiin alettiin kiinnittää huomiota. Jos ei ihan oikeasti ollut joskus nälkä silloin, kun olin alkanut taas syödä, niin heti äiti luuli, että taas alan laihduttaan yms. Mutta hetkeäkään en ole katunut, että kerroin.
Nyt kun sairauteni on viimeisen vuoden aikana muuttunut bulimiaksi ja ollut aikamoista bulimiahelvettiä, kerroin bulimiastani äidille joulun aikoihin, enkä tiedä tietääkö isäni siitä. En halua kertoa isälle, koska en halua antaa huolen aihetta siitä, että kun yhestä paranee niin toiseen sairastuu jne...
Äiti suhtaui bulimiani kertomiseeni todella hienosti, ei alkanut kysellä tai muuta. Bulimian kertominen oli vaikeampaa, kun anoreksian, koska tätä häpeää paljon enemmän!
Hetkeäkään en ole katunut bulimiastakaan kertomista! En oikeasti jaksaisi elää mitään kaksoiselämää!! Saatika kantaa tätä taakkaa yksinäni!!!
Suosittelen kertomaan vanhemmillesi, koska se helpottaa!! Ainakin itseäni helpotti, kun ei tarvinnut enää valehdella.
sama ongelma...sairastan epilepsiaa joka toi mulle vasta lähiaikoina (en tiedä itekkään kuin kauan olen ollut sairas....) s.häiriön.
en oksenna vaan teen sen laksatiivein tai ruiskein tai en syö, koska joku voi kuulla.
lääkkeet turvotti,sen tiesin jo 4v.sitten mut nyt oon saanu tarpeekseni ja tässä olen enkä muuta voi.
en uskalla puhua vaikka näen että äitini epäilee ja olisi siis helppoa kai kertoa.miten käy,sitä pelkään,joutuuko hoitoon vai vaan ravintoterapeutille?