Moi!
Rakkaan mieheni (ollut kaksi vuotta) sanojen mukaan "hössään" aivan liikaa kaikista/kaikesta, mulle kuulumattomistakin asioista (ja toisten jopa enemmän kuin omistani, ja stressaannun).
No siis esikoislapsena huolehdin sisaruksistani, sittemmin (jopa toisella paikkakunnalla opiskellessani) äidistäni joka omien huoliensa kanssa (mm.isäni takia) usein turvautui muhun (sillä olinhan lapsista vanhin), ja nyttemmin (erityisesti lemmikkimme kuoltua) oon alkanut huolehtimaan (ehkä liikaakin) rakkaasta miehestäni! En kestä ajatusta että jos menetän hänet esim. jonkun tapaturman/sairauden seurauksena, emmekä ehdi elämästä, saati mummona ja vaarina vanhuudenpäivistä nauttia!
En tiedä, mut tuskin mieheni poikkeaa muista miehistä (?) vaikka mm. polttaa röökii (vähentämis/lopettamispyynnöistäni huolimatta), ei urheile (pitää sauvakävelyäkin naurettavana), tykkää rasvaisista/suolaista safkoista, ajaa joskus autoa turvavöittä/ajovaloitta, maalailee autoja (jonka seurauksena henkeä ahdistaa).. Eikä sitten millään lähtis lääkäriin jos joku vaivaa (ei edes mun takia ettei mua niin huolettais, vaan hermostuu vain kun hössään)! Ja ei edes hammaslääkäriin vaikka hampaat huolestuttavasti harvenee.
Jotenki siis yleisesti must on tuntunut, että jos jotain (huonoa) tapahtuu/on tapahtunut, niin onkohan se jotenkin mun syyni (vaikka järjellä ajatellen ei olisi).
Tiedän, tää on raskasta.. Elämästä pitäisi nauttia tässä ja nyt, (yhden km:n aiemmin kokeneena) odottaa meille pienokaista tulevaksi jne. eikä elää tavallaan "tulevaisuuden pelossa" kokoajan, mutta voinko muuttua "kovemmaksi" (miten?).
Onko kenellekään teille muille tälläinen mitenkään tuttua? Entä mies kenties "jääräpäinen"?
Kiitos mielipiteistänne/kommenteistanne ja erityisen lämpimästi, jos joku voisi "auttaa"..
Rakkaan mieheni (ollut kaksi vuotta) sanojen mukaan "hössään" aivan liikaa kaikista/kaikesta, mulle kuulumattomistakin asioista (ja toisten jopa enemmän kuin omistani, ja stressaannun).
No siis esikoislapsena huolehdin sisaruksistani, sittemmin (jopa toisella paikkakunnalla opiskellessani) äidistäni joka omien huoliensa kanssa (mm.isäni takia) usein turvautui muhun (sillä olinhan lapsista vanhin), ja nyttemmin (erityisesti lemmikkimme kuoltua) oon alkanut huolehtimaan (ehkä liikaakin) rakkaasta miehestäni! En kestä ajatusta että jos menetän hänet esim. jonkun tapaturman/sairauden seurauksena, emmekä ehdi elämästä, saati mummona ja vaarina vanhuudenpäivistä nauttia!
En tiedä, mut tuskin mieheni poikkeaa muista miehistä (?) vaikka mm. polttaa röökii (vähentämis/lopettamispyynnöistäni huolimatta), ei urheile (pitää sauvakävelyäkin naurettavana), tykkää rasvaisista/suolaista safkoista, ajaa joskus autoa turvavöittä/ajovaloitta, maalailee autoja (jonka seurauksena henkeä ahdistaa).. Eikä sitten millään lähtis lääkäriin jos joku vaivaa (ei edes mun takia ettei mua niin huolettais, vaan hermostuu vain kun hössään)! Ja ei edes hammaslääkäriin vaikka hampaat huolestuttavasti harvenee.
Jotenki siis yleisesti must on tuntunut, että jos jotain (huonoa) tapahtuu/on tapahtunut, niin onkohan se jotenkin mun syyni (vaikka järjellä ajatellen ei olisi).
Tiedän, tää on raskasta.. Elämästä pitäisi nauttia tässä ja nyt, (yhden km:n aiemmin kokeneena) odottaa meille pienokaista tulevaksi jne. eikä elää tavallaan "tulevaisuuden pelossa" kokoajan, mutta voinko muuttua "kovemmaksi" (miten?).
Onko kenellekään teille muille tälläinen mitenkään tuttua? Entä mies kenties "jääräpäinen"?
Kiitos mielipiteistänne/kommenteistanne ja erityisen lämpimästi, jos joku voisi "auttaa"..
Vastaukset 2
Vanhimmat
ihan vaan rennosti,jos sua alkaa kaikki asiat huolettaan,voit varata ajan terapeutilta tai psykologilta jotka ovat valmiita kuuntelemaan sinua ja antavat sun itse löytää omat voimavarasi. Et voi millään ottaa harteillesi kaikkien läheistesi huolia jne. eikä ne edes sillä parane,kaikkien on itse löydettävä keinot selviytyä,vaikka ammattiauttajan avulla. Ei mulla itsellänikään ole aina ollut helppoa mutta sitten tuli raja vastaan,otin etäisyyttä kaikkiin asioihin,kävin purkamassa ajatuksiani ja niin sitä ollaan nyt monin kerroin vahvempi.Pystyy auttamaan muita mutta ei mene liikaa toisten ongelmiin mukaan.
Jos nyt jo itsees liikaa rasitat niin kuinka uskoisit että se olisi jotenkin nautinnollista vanhana kiikkua yhessä keinutuolissa kun molemmat on vanhoja ,väsyneitä ja kipeitä...
Että parasta kun nautit nyt joka hetkestä...rohkeutta!!
Hyvää kevättä!
luulisin, ja lisäks lopetettava toi itsensä syyllistäminen! "Jokainen on oman elämänsä herra" vai miten se sanonta nyt menikään...