Ja näin...

Harvinaista kyllä, uskalsin laittaa tämän luettavaksi. Arvostelua ihan mielellään.





Mä nousin pysäkiltä kyytiin ja maksoin itseni. Istuin aika taakse ja hankasin
käsiäni yhteen. Mulla oli sormet ja varpaat ihan jäässä seisoskelusta pysäkillä.
Vannoin mielessäni kuristavani Janin heti kotiin tultuani. Se oli antanut
mulle vanhentuneen aikataulun ja olin saanut seisoa pakkasessa puoli tuntia.
Enkä mä tietysti ollut tajunnut ottaa mukaan lapasia.
Tuijotin ulos ikkunasta ja mietin mitä asiaa Sirkalla olisi. Varmasti jotain
tärkeää, ei se muuten lähtisi ulos tässä pakkasessa. Se nimittäin ei ollut
ulkoilma ihminen. Mä muistin kuudennen luokan luokkaretken. Me oltiin menty
Syötteelle ja Sirkka oli ollut hätää kärsimässä pakkasessa ja etenkin se
inhosi hiihtolenkkejä. Se oli saanut nuhan ja maannut kämpillä loppuajan.
Ja ei se ihme ollutkaan kun vilustu siinä pakkasessa ja niillä
vaatemäärillä.
Sirkka ei ollut tajunnut miten paljon vaatetta piti ottaa mukaan ja paleli
jatkuvasti. Mulla oli ollut tosi hauskaa ja mä nautin hiihdosta,
laskettelusta,
tuntureista ja mulla oli aikaa tutustua muihin paremmin. Sen seurauksena,
että Sirkka makasi sängyn pohjalla, mulla oli aikaa tutustua muuten
puolituntemattomiin
ihmisiin. Mä tulin jopa toimeen luokan poikien kanssa ja se oli ihme, sillä
normaali oloissa mä en voinut sietää niitä.
Mutta ilmeisesti koulussa pojat olivat täysiä idiootteja ja vapaa-ajalla
niiden kanssa tuli aika hyvin toimeen.
Mun varpaat alkoi lämmetä ja se tuntu kuin olis astunut piikkisian päälle.
Manasin taas mielessäni Janin maanrakoon ja tuijotin murhanhimoisesti
ulos ikkunasta. Bussi pysähtyi ja kyytiin nousi porukkaa. Joku nousi kyytiin
ja etsi paikkaa takaa.
- Moi, joku sanoi ja mä keskeytin mietiskelyn miten voisin kiduttaa Jania.
Kohotin katseeni lumisesta maisemasta ja tunnisti naapurin Jeren, joka istui
käytävän toiselle puolella.
- Mihis sä olet menossa?, se kysyi ja otti lapaset kädestään.
- Sirkalla on jotain tärkeää asiaa. Me tavataan torilla. Jere nyökkäsi ja
katsoin sen käsiä. Mua alkoi naurattaa ihan hirveästi. Sillä oli ollut
käsissään vaaleanpunaiset lapaset ja ne näytti huvittavalta sen käsissä. Varsinkin
kun sillä oli päällään mustat farkut ja nahkatakki ja päässä musta pipo.
Ihan kuin tiikerillä olisi vaaleanpunainen rusetti kaulassa.
Jere katsoi mun ilmettä ja kysyi olinko mä tukehtumassa. Näytin kuulemma
pahoinvoivalta.
Mä kerroin sille tiikeri rusetti kaulassa vertauksesta ja se lupas laittaa
sellasen jos vaan löytäs.
- Vaikka toisaalta sä muistutakin enemmän boakäärmettä tai muuta söpöä.
- Tosi on, Jere totesi ja tuijotti ulos pimenevään iltaan.
- Mutta kyllä se rusetti kelpaa, kyllä sulla varmaan on jossain sellanen päiväkodin prinsessa leikkien jäljiltä.
- Tuskinpa vaan, mutta kangaskaupasta voisi löytyä, se sanoi ja mä käskin
sen pitää silmät auki.
Me jäätiin pois seuraavalla pysäkillä ja mä lähdin kävelemään mahdollisimman
nopeesti torille päin. Sirkka ei kuitenkaan ollut siellä ja vain muutamia
ihmisiä oli uskaltautunut ulos. Useimmat olivat koiran ulkoiluttajia tai urheiluhulluja lenkkeilijöitä pipot päässä ja tuulipuku päällä.
Torilla puhalsi kylmä tuuli ja mulle tuli heti tunne pakastekalapuikosta. Kylmästä kankeana
mä köpötin lähimpään kahvilaan ja ostin teen. Valitsin tyhjän pöydän ikkunan
edessä ja lämmitin sormiani kuppia vasten. Asiakkaita oli toista kymmentä
kylmää pakoon tullutta ja mä katsoin näkyiskö Sirkkaa. Sitä mä en nähnyt,
mutta huomasin meidän luokkalaisen Janinan, joka seisoi orvon näköisenä
kahvikuppi kädessään tiskin vieressä. Mä huikkasin sille ja sen kasvoille
levisi helpotus. Se lähti tunkeutumaan kohti mua ja varoi kaatamasta
kahviaan.
- Mä jo pelkäsin, että joutuisin seistä, se kertoi ja selitti sen jalkojen
olevan ihan kipeinä.
- Aikainen reumatismi, mä nyökkäsin vakavana ja Janina nauroi.
- Pikemminkin Janne, se huokasi ja mä yritin saada mieleeni kuka se oli.
Tuskin Janina oli poikien perässä saanut juosta, sehän on enemmänkin koulu-
kaiken-edelle - tyyppiä. Mä tajusin vihdoin kenestä Jannesta oli kyse.
Sehän oli Janinan isoveli. Se oli ilmeisesti juoksuttanut Janinaa hakemassa
tavaroitaan. Janina oli pyytänyt joskus jotain palvelusta siltä, vaikka mä en saanutkaan mieleeni mitä se oikein oli, ja suostunut
maksamaan ne työn teolla. Janina oli tarkkaillut mun ilmeitä ja totesi,
että taisin tajuta kenestä on kyse.
- En tietenkään tajunnut, mä sanoin ja näytin hömelöltä. Janina nauroi ja
totesi, etteivät pojat pitkälle pääsisi ennen kuin Janina pinkoisi ne
kiinni.
Koska mä olen Janinan kanssa samassa luokassa, mä olin todennut, että pojat
pelkäsivät sitä.
Ilmeisesti sen kirjaviisaus saa pojat pakokauhun valtaan.
Mä olin saanut teeni juotua ja katsoin kelloa. Se oli yhdeksän ja Sirkan
oli pitänyt tulla kolme varttia sitten. Mä toivotin Janinalle hyvää illan
jatkoa ja kehotin käymään apteekissa hakemassa linimenttiä kolottaville koiville ja lähdin uhkarohkeasti torille. Kylmä tuuli pyyhkäisi mua vastaan
ja haukuin Sirkan mielessäni pataluhaksi.
Mietittyäni hetken mä lähdin kävelemään pysäkille. Tuskin Sirkka enää
tulisi,kun ei vielä kerran ollut tullut.
Kadut olivat autiot ja tuuli meinasi lennättää mut useamman kuin kerran
kumoon. Hammasta purren mä talsin kohti pysäkkiä. Yhtäkään autoa ei näkynyt
ja tuulen lisäksi kuului vain kaukainen prätkän ääni. Se tuli lähemmäs ja
mä vilkaisin välinpitämättömästi taakse. Kesti hetken ennen kuin mä tajusin
sen hidastavan vauhtia mun kohdalla. Mä pysähdyin ja se pysähtyi myös.
Ajaja otti kypärän päästään ja mä tunnistin sen Jereksi.
- Jos et satu muistamaan, niin tänään vika bussi meni vartti sitten, se
sanoi.
- Mahtavaa, tulee kiva iltalenkki, eipä tuu kylmäkään kun reippailee kuusi kilometriä, totesin
tekopirteästi.
Mä muistin sen todellakin vasta nyt ja mietin miten pääsisin kotiin. Vaikka liikunta oli tietysti aina hyvästä, ehtisin jäätyä ennen kuin pääsisin kotiin.
- Tuletko sä kyytiin?, Jere kysyi.
Mä mietin luottaisinko sen ajotaitoon ja arktinen tuuli sai mut tekemään
päätökseni.Rohkea rokan syö. Mä kiedoin kylmästä siniset tassuni sen ympärille ja toivoin pysyväni kyydissä. Jere lähti ensin varovasti matkaan
ja ampaisi sitten vauhtiin. Ilmavirta oli hyytävä
ja mulle tuli entistäkin kylmempi, mutta parempi se, kun kävellä kotiin.
Helpotuksekseni olin huomannut, että Jere osasi ajaa, vaikka mä en olisi
sitä uskonutkaan. Tiet olivat autiot, enkä mä nähnyt vieläkään Sirkkaa.
Mitähän sille oli tapahtunut?, mä mietin. Ei se yleensä jättänyt tulematta,
jos oli luvannut tulla. Ehkä sen isä ei ollut päästänyt sitä tulemaan, mä ajattelin nojatessani Jeren selkään. Sirkan isä oli aika ankara tytärtään koskevissa asioissa. Voi olla, että se johtui siitä, että Sirkka oi ainoa lapsi. Meillä
kotona olin ollut aina
melko vapaa tulemaan ja menemään, koska äiti ja isä olivat kumpikin sitä
mieltä, ettei lapsia pidä rajoittaa liikaa. Sirkka olikin joskus sanonut
olevansa kateellinen mulle ja, että haluaisi siskon tai veljen. Mä olin
vakuuttanut sille, että se voisi vuokrata Janin ja Severin. Varsinkin niinä
päivinä, kun Severi kiukutteli jatkuvasti, mä olin valmis vuokraamaan sen
kelle tahansa. Se oli varmaan ärsyttävin viisi vuotias, jonka mä olin ikinä
tavannut.
Mä huomasin, että me oltiin melkein meidän hiekkatien risteyksen kohdalla.
Jere hiljensi vauhtia ja kääntyi pikkutielle.
Se huusi, että ajaisi niiden pihaan ja mä saisin kävellä sieltä.Huusin, että mulle
se kävi, vaikka Jere tuskin kuuli sitä.
Niiltä meille oli vain puoli kilometriä, sen matkan konkkaisin pelkällä pahalla sisulla.
Alkoi tulla jo tosi pimeää
ja ilmakin tuntui kylmenevän. Jere kääntyi niiden pihaan ja pysähtyi. Mä
nousin kankeana seisomaan ja oioin jalkojani. Jere otti kypärän päästään
ja kiitin sitä kyydistä.
- Mitäs tuosta Jere nyökkäsi ja kysyi palelsiko mun käsiä.
- No mitäs luulet, tänään on kylmempää kuin kertaakaan koko talvena, mä olen kokonaan jäässä, vakuutin ja hypin paikallani. Jere tuli mun
luo otti mun kädet omiensa väliin ja puhaltelin niihin. Sitten se hieroi
omilla käsillään mun käsiä.
Mä olin niin hämmästynyt, etten tiennyt mitä tehdä. Olipas se nyt huomaavaiseksi
heittäytynyt! Tai ehkä se vain hankki aivot, mä
harkitsin. Luultavasti sillä vaan viirasi päässä.
Siis enemmän, kuin tavallisesti, sehän oli muutenkin ihan ihme hyypiö.
- Joko sun sormet lämpeni? se kysyi ja virnuili älyvapaasti.
- Sä näyttäisit olevan tänään tavallistakin omituisempi, totesin ja vedin käteni pois.
- Kiitos kuitenkin.
Katsoin sitä vieläkin
hämmentyneenä.
Se nauroi mun ilmeelle ja huomautti, että pakkanen hidasti aivotoimintaa.
- Joko mä voin mennä, vai pitääkö mun jäädä katsomaan sun aivojen
jäätymistä, mä tiedustelin ja hypin paikallani.
- Voit, joo tietysti, se sanoi ja lähti viemään prätkää autotallin. Koska pellolla oli puoleen reiteen lunta, mä en ollut ehtinyt rämpiä vielä kovin pitkälle, kun Jere huusi mun perään.
Pysöhdyin keskelle hankea ja odotin
sen harppoessa mua kohti. Mä mietin mitä asiaa sillä vielä oli. Se pääsi
mun luo ja kysyi vieläkö mun oli kylmä.
- Tottakai mun on, ja kohta on vielä enemmän,jos joudun vielä kauankin seisomaan
lumihangessa. Odotin hytisten kylmästä mitä Jere sanoisi. Ja loppujen
lopuksi se ei sanonut mitään. Laski vaan kätensä mun olkapäille ja halasi
lujasti. Lämpö levisi muhun ja mä lakkasin tärisemästä. Kun se lähti
takaisin mä ajattelin sen kaipaavaan jotain mikä selventäisi sen ajatukset. Sen takia
mä väsäsin lumipallon ja heitin sen Jeren niskaan. Se karjaisi niin kovaa,
että se varmaan kuului pakkasessa parin kilometrin päähään. Sitten mä
juoksin
kotiin ja mun perääni satoi lumipalloja ja kirouksia. Mä avasin kotioven
ja riisuin kengät ja takin. Mun farkut oli märät lumessa kahlaamisesta ja
käsiä palelsi lumipallon tekemisestä.
Mä kävin vaihtamassa yöpaidan ja heitin farkut pyykkikoriin.Kaipasin
jotain lämmintä sisääni ja menin keittiöön keittämään kaakaota. Join
sen ja kömmin sänkyyni. Mua nauratti Jeren karjaisu ja mietin mikä sitä
oli riivannut. Koskaan ennen se ei ollut välittänyt siitä palelinko mä vai
en. Ilmeisesti pakkanen oli sekoittanut sen pään täydellisesti. Nimenomaan täydellisesti, muuten sitä ei mitenkään voinut selittää.