Kerro vain jos on?
Noh, onko elämä vastannut unelmiasi tähän mennessä?
Anonyymi
3367
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 33
Vanhimmat
No ei takuulla ole. 🤔
Aika isolta osin kyllä. Jännittyneenä odotan, mihin unelmani minut seuraavaksi vievätkään... 🤩
Elämä ei ole elämisen arvoista.
Unelmat muuttuvat usein matkan varrella..
Nyt alkaa pikkuhiljaa kantamaan hedelmää, mutta unelman toteutumiseen tarvitaan vielä aikaa
Haluaisin käydä Ischialla
Santorinilla
Ei elämä mennyt kuin Strömsössä, ei unelmat toteutuneet. Enää en unelmoi tai haaveksi mistään, päivän kerrallaan elämistä.
On niiltä osin mihin itse on voinut vaikuttaa, työuran tavoitteet muuttuneet turhan usein. Kokonaisuutena olen onnistunut luovimaan kuten Krista Kiuru. Elämä on ihmisen parasta aikaa
Sulla on vielä paljon kasvettavaa.
Ei miltään osin. Unelmien toteuttaminen jatkossakin torpattiin totaalisesti "auttajien" taholta.
Tuo on muuten totta. Aikoinaan kun työkkärissä oli käytössä se henk.koht.neuvojan luona käymiset ja ilmoittautumiset, niin se kyseinen henkilö ei todellakaan auttanut vaan enempi lannisti mua, harrasti kiusantekoa laittamalla mielivaltaisia pakkohakuja, periaatteessa nöyryyttikin. Meni useita vuosia hukkaan, aina en edes viitsinyt kertoa, jos hain ihan itse jonnekin töihin, ei se sille kuulunut, ajattelin ett luulkoon vaan ett olen laiska paska. Se ei ollut tyytyväinen edes silloin, kun itse hommasin itselleni palkkatukipaikan. Loppuvaiheessa olin just sellainen kuin se täti halusi eli lopetin kaiken yrittämisen, en ollut omatoiminen, oli ottanut multa liiat luulot pois pistämällä pakkohaulla mut ammattitaidon kartoitusjuttuun. Oli sen verran nöyryyttävä kokemus, ett päätin, ett vittu antaa olla, halus näyttää paikan nurkassa, niin perkele pysyn siellä nurkassa sitten. Oli helpottavaa, kun loppui sen muijan luona käynnit, ahdisti käydä sen pakeilla ja nähdä se tympeä naama, jonka ilme kertoi ett piti mua ihmisroskana. Se ei vissiin muille asiakkailleen voinut olla yhtä vittumainen kuin mulle, muhun purki paskaa oloaan. Huono homma, kun kuntapuolella on tuo oma valmentaja systeemi tullut käyttöön, väärä henkilö voi tehdä paljon hallaa toisen itsetuntoon, nakertaa sen palasiksi.
Niin ja jos ajatellaan että mitä taitoja näillä henk.koht.neuvojilla sitten on olevinaan? Samankaltaisia töitä on paljon missä käytännössä rooli on vain että istutaan toimistossa ja asiakas tekee kaiken työn ja hoitaa itse. Tavallaan on kyse orjuuttamisesta vaikka eihän meillä suomessa orjia ole eihän? Ihminen lapioi ja toinen valvoo että työt tulee tehtyä niin kyllähän sekin orjuuttamista on. Lääkäritkin ovat orjuuttajia jos asiakas hakee apua eikä saa mitään apua niin käytännössähän siinäkin työssä vain istutaan toimistossa ja kävi sitten miten tahansa niin lääkäri voittaa aina.
Niinpä. Lääkärin ei tarvi edes kuunnella potilasta tai saatikka olla ystävällinen. Siinäkin työssä pitäis löytyä empatiakykyä ja taitoa kuunnella ihmistä. Kun läheisen kans kävin aikoinaan naispuolisen geriatrin luona kuulemassa magneettikuvauksen tuloksia, niin oli tosi kiva asioida henkilön kans, joka oli jo valmiiksi vittuuntuneen oloinen. Onneks läheiseni ei enää ymmärtänyt muistisairauden takia täysin miten töykeästi lääkäri suhtautui meihin ja meidän asiaan. Kerroinkin myöhemmin toiselle lääkärille kyseisen naisen tavasta suhtautua potilaisiin, tiesi heti kenestä oli kyse, oli muutkin varmasti valittaneet siitä henkilöstä. Ihmisen, joka ei pysty olemaan ystävällinen, puuttuu kuuntelemisen taito, empatiakyky, ei pitäis toimia alalla, jossa joutuu palvelemaan ihmisiä.
Kyllä, näin on käynyt. Mikä ei tarkoita etteikö vastoinkäymisiäkin olisi ollut. Nekin kuuluu elämään niinkuin kaikki eri sävyt.
Mun mielestä juju on siinä että kuinka ne vastoinkäymiset ottaa ja kuinka niistä nousee.
Joku tolkku niissä vastoinkäymisissäkin pitäisi olla. Jos persraiskataan julkisesti otetaan kuvia ja laitetaan ne nettiin ja vittuillaan koko loppuelämä niin kuuluuko se sitten vain elämään?
No voi voi. Vastasin omalta osaltani, en muiden 🤷♀️
No voi voi kuinkas sinä sitten ottaisit julkisen persraiskaus vastoinkäymis häpäisyn vastaan kerro ihmeessä kun olet kova neuvomaan. Mikä juju siitä pelastaa?
Missähän kohtaa neuvoin? Kerroin mikä toimii mulle. Tuntuu nyt mahdottomasti ärsyttävän?
Sulla sen sijaan näyttää olevan vaikeuksia ittes kanssa tai pakkomielle perse raiskauksesta? Tuo asia kun ei kuulu mulle millään tavoin vaan poliisille jos sellaisen kohteeksi olet joutunut.
Noin yksinkertaista 👍
On ja ei. Lapset on tavallaan menetetty. Mutta muuten elämä kai ok, vaikka pettymykseltä siinä mielessä vaikuttaakin.
Maailma on niin paha, että jos olisin sen naisen kanssa, en suostuisi mihinkään lähtemään hänen viereltään. En nettiin enkä muualle. Pysyisin hänen vierellään vaan turvassa.
Siinäpä meillä rohkelikko. Nainenko sinua pahalta puolustaisi, ja tukisi ja hyysäisi? Pysy täällä unelmoimassa, kun naisesi on joku *itun Justiina.
Kovasti oletit kaikenlaista. Miksi? Siksikö että saisit räyhätä? Ei naisen tarvitse tehdä mitään erityisemmin. Olla vaan täysin erilainen kuin maailma ja lähellä. Ajatella ja tuntea erilailla kuin muut. Puhua ja käyttäytyä rakastavasti, ei itsekkäästi ja ilkeästi.
Kaunista puhetta sinulla. 🌞
Eihän tällä palstalla näytä olevan minkäänlaista kunnollista keskustelua mistään. Onkohan ollut aina samanlaista?
Tuntuu siltä että täällä melkein kilpaillaan siitä kuka osaa rumiten vastata ja vittuilla.
Jaxuhalit!
Noh, olen tällä hetkellä se valittaja että, mikään ei vastaa mitään..eikä mikään vastaa mistään!
I like my Job. Huikeeta
Hei älä kysy sitä täällä. En sitä avaa kuin sinulle kahdestaan irl. Haastavaa toki kun tuskimpa tulet jutustelemaan.
Elämä on yllättänyt, sekä hyvässä että pahassa :) kaikella tarkoituksensa
Onko oikeasti kaikella tarkoituksensa vai onkohan niin että tietyt kusipäät leikkii muilla ihmisillä. Sysätään helvettiin ja katsotaan miten käy itse istutaan puhtaassa toimistossa jos edes ollaan siellä ja nostetaan korkeaa palkkaa.
Tämä maailma on kouluttajien, johtajien ja lääkäreiden unelma.
Riippuu vähän minkä ikäisen unelmiin vertaa. Lapsena mun ajatuksissa mä olisin ollut kolmekymppisenä lääkäri ja mulla olis ollu samanlainen omakotitalo kun missä mä muksuna asuin, paitsi kakskerroksisena ja pari lasta ja tietty sellainen prinssi niin kuin Tuhkimossakin tuhkimo sai... Ja siiitten kasvoin aikuiseksi ja unelmat kävi läpi aikuistumisprosessin ja muuntui realistisemmiksi ja erilleen mun lapsuudenkodin ja vanhempien tyylistä toteuttaa elämää. Eriydyn irti vanhempieni unelmista ja aloin muovaan omanlaista maailmaani jossa en kopsaa vanhempieni elämänpolkua.
Just eilen ajattelin että hassua kyllä, vaikka monissa kohtaa elämääni on tuntunut ettei tästä tuu vttuakaan niin oon saavuttanu oikeestaan melkeimpä kaikki unelmani, jotka mun panoksesta riippuvaisia ja jota olen uskaltanu lähtee tavoittelemaan.
vuonna 2008 elin parisuhteessa. Onnettomana ja olin todella itsetunto alamaissa. Epävarma itsestäni ja kovin kateellinen niille ikäisilleni (23 v) jotka vapaita sinkkuna, joiden ei tarvi kantaa tällasta ahdistusta sisällään vaan voi kokee olevansa onnellinen ja vapaa. Olin depression pahenemisen vaiheessa parisuhteen tilanteen takia ja kovassa syöksykierteessä elämässäni.
Lihoin niihin aikoihin paljon, kun masennuslääkitystäni muuteltiin samaan aikaan eri merkkeihin ja sopivaa annostusta haettiin. Olin tyytymätön sisäiseen olooni, parisuhteen tilaan sekä ulkoiseen olemukseeni.. Ammatin sain silloin opiskeltua ja valmistuin vihdoin ammattiin sinä vuonna monen hidasteen jälkeen joita depressio ja sairaslomailu olivat tielleni tuoneet.
Ulkoisesti mulla näytti asiat olevan hyvin. Oli usean vuoden jo kestänyt parisuhde, Sormus sormessa kihlauksen merkkinä, Aammatti opiskeltuna. asunto ja muutenkin kaikki elämän peruspalikat kohdillaan... mutta kun sukelsi pinnan alle, siellä olikin paljon kuraa..
Silloin haaveilin siitä et voisin hengittää vapaasti. Parantua masennuksesta ja laihtua omaksi itsekseni, sellaiseksi kuin olin ennen masennuslääkkeiden käytön aloitusta. Mä myös vannoin että koska olen näin pitkälle menossa olevaa suhdetta katsonu, niin nyt ei voi luovuttaa ja jättää tätä kesken, tää täytyy katsoo kusiseen loppuun saakka, mutta jos tää kokee päätöksen vannon kautta oman henkeni että uudelleen en samanlaiseen paskaan lähde kahlaan. Tää on ainoo kerta kun kestän tän kunnialla läpi, koska tää on jo niin monen vuoden suhde, enkä mä osaa luovuttaa kesken.
Noh.. vuosia myöhemmin unelmani toteutui. Parannuin masennuksesta ja nyt uskallan jo aika varma oleen että paluuta masennus ei hevillä tee. Nyt on kriittiset vuoden toipumisen jälkeen ohitettu ja uusiutumisen riski on pienempi jo näin monen vuoden oireettoman ajan jälkeen. En enää elä jatkuvassa pelossa että sairastun uudelleen jos nostan stressikertoimiani liikaa.
Lisäksi mä oon laihtunut takas omiin mittoihini jotka on mulle luonnolliset ja jotka on helppo pitää paikallaan söi miten vain.
Sain myös muutaman vuoden tuskallisen yrittämisen jälkeen vapauteni ja on ollut kevyempi hengittää ilman jatkuvaa vaikean parisuhteen taakkaa, joka ahdistaa.
Sitten aloin sureen sitä että masennus vei multa niin monta vuotta että olen pudonnut kokonaan työelämästä pois ja ikänikin karttunut niin että alkaa näyttään huonolta kun CV on tyhjää täynnä ja kysymyksiä herää miksi? ÖÖ.. olin työkyvytön vuosia. Sehän onkin työntekijää hakevalle riemuisa tieto. Ei tuu palkkaan ja varsinkin jos hakija itsekin epäröi eikä luota osaamiseensa.
Haaveilin siis löytäväni oman paikkani tässä yhteiskunnassa työelämässä. Halusin olla osa tätä, enkä sivussa syrjäytyneenä pitkäaikaistyöttömänä. En vaan oikein tiennyt mikä ala mulle olisi sopiva. Alkoi ns. ura ja oman paikan löytymisen kriisi.
Mihin koloseen mun kaltainen sopisi? Onko mulle edes omaa kolosta täällä?
Aloin joskus 2014 haaveileen tästä työstä jossa nyt työskentelen. Kävin lisäkoulutuksia jne. jotta olisin lähempänä tätä haavettani ja nyt olen 1,5 vuotta tehnyt töitä samassa yrityksessä alalla josta haaveilin 2014.
Nää kaikki unelmat mitä mainitsin ei tulleet ilmaseksi. Paljon jouduin itse tekeen töitä niiden eteen ja panostaan kaikkeni. Masennuksesta paraneminen ei tapahtunut vain jättämällä itseni leijuun hoitajien, lääkäreiden ja lääkkeiden varaan, vaan se vaati sen että otin itse otteen ohjaksista ja aloin itse käänteleen sitä "rattia" Kun otin asenteen että tää on mun hommani hoitaa itseni kuntoon. Mun vastuualue, niin asiat alkoi tapahtuun vauhdilla. Siihen asti oltiin madeltu 1999-2009 vuodet ilman minkäälaista edistystä. Se oli näin jälkikäteen mietittynä hirmuisena nopeesti hoidettu kun 2010 multa jo lopetettiin lääkitykset ja 2011 loppui terapiat ja lähetteet suljettiin erikoissairaanhoitoon. 10 vuotta ei edistystä ja kun otin ohjat hommasta itse niin vedin itseni remissio depressioon 2 vuodessa.
Rölli rakastaa taas mua kun kirjoitan pitkää tekstiä!
Piti jatkaa uuteen kommentiin kun tila loppui tosta kentästä.
Ei myöskään laihtuminen tapahtunut ilman omaa panosta. Multa joskus jotkut aina kysyy että miten oot onnistunu laihduttaan, jos mainitsen että oon ollu joskus ylipainoinen. Olen kertonut että vähentämällä syömistä ja lisäämällä liikuntaa. Monella on sillä kohtaa sellainen masentunut synkkä ilma tullut, koska he odotti ehkä jotain ihme dieettiä jossa ei tarvi kärsiä ja panostaa kauheesti itse ja itsestään laihtuu.
Mut totuus oli se että kaikki herkut pois ja muutenkin vähentää syömisiään ja jättää ne pikaruoat pois ja neljästi viikossa hengästyttävää urheilua 20-30 min kerrallaan aluksi.
Sitten toi työn saanti. lisäopiskelua ja sinnikästä työnhakua.
Ja piinaavan parisuhteen kanssa piti vaan tehdä päätös että rohkeesti vaan hyppy tyhjyyteen vaikka se elämä yksin pelottaakin. Eropäätös.
Kaikki unelmat, jotta ne saavuttaa, niiden eteen pitää nähdä vaivaa ja ehkä vähän jopa kärsiä epämukavia oloja. Mikään ei tuu ilmaseksi eteen.
Elämäpalsta ois kiva, ois se
https://youtu.be/6N2LEajhs30