Kun elämässä ei ole tehnyt mitään

Jopa olet itsesi mitättömäksi tuominnut!

Suurin osa ihmisistä ei koskaan juokse yhtään maratonia, suurin osa ei ole kympin oppilaita, suurin osa ei ole insinöörejä, suurin osa ei tee hyväntekeväisyyttä yhtään, suurimmalla osalla ei ole ympärillään laajaa ystävälaumaa. Sinä ilmeisesti kuulut tähän suurimpaan osaan, olet tavallisista tavallisin. Voisitko tyytyä siihen?

Sä et pysty olee tyytyväinen että psytyt tekemään töitä. Olen 45-vuotias kaksi ammattitutkintoa omaava nainen ja mun ainoa työkokemus on vuodelta -98 kuukauden kesätyö. Joten miksi valitat kun olet työkykyinen ja pystyt tekemään töitä.Luuletko että olen paremmassa asemassa kun yritän tutustua uusiin ihmisiin ja torjutaan koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Mua kohdellaan kuin spitaalista koska en ole työelämässä.Jopa työttömät saa parempaa kohtelua.

Jokainen taaplaa tyylillään. Pitää katsoa, mikä on hyvää ja pitää siitä kiinni ja kehittää itseään. Olet vielä nuori. J Vainion sanoin: Nuoruus on lahja, mutta vanheneminen on taidetta.

Homma lähtee siitä, että vedät ton ensimmäisen kappaleen vessasta alas ja mietin jotain oikeasti tärkeitä asioita.

Ei tarvitse olla kympin oppilas, ei insinööri, ei juosta maratoonia tai mitään muutakaan. Ihmiset luovat liikaa suorituspaineita ja unohtavat sen tärkeimmän, oman elämän jota pitää elää sillä lailla kuin itsellä hyvä, ilman että kiusaa muita. Eihän noita asioita muiltakaan vaadi.

Sulla on varmaankin jonkin astenen 30-kriisi...
Mutta olet vasta 30, joten uuden ammatin hommaaminen ei ole este, jos nykyinen duuni pännii. Itse hommasin nuorempana myös paperit ihan väärälle allalle ja opiskelin aikuisena ammatin, joka sopii mulle. Ei se työego ole tärkeää, vaan se, että menee sinne töihin suht myönteisesti. Eihän ketään kiinnosta mitä työtä teet, ei mua ainakaan kiinnosta. Mulle on tärkeämpää, että siellä töissä on hyvä fiilis. Ei ketään läheisiään arvostele sen mukaan mikä heidän ammattinsa on, vaan sen mukaan millainen ihminen on. Itse en edes harkitse mitään vaativaa homma hyvällä liksalla kun pää siinä hajoaa, ainakin meikäläisen psyykeellä. Mielummin olen duunari ja nukun yöni.

Itse ole lapseton yksineläjä, mutta so what? Miksi mun pitää perustaa perhe ja hommata liuta kakaroita sen takia kun se on ns. normaalia? Ei mua huvita, joten jätän hommaamatta. Olen mielummin yksin kun 5 kiukuttelevat kakaran sekä kaljaan menevän äijän kanssa, vaikka muut sitä odottavatkin. Ei se ole mun juttu.

Maratoonia en tule koskaan juoksemaan. Mahdankohan jaksaa juosta edes yhtä kilometriä näillä tupakan tervaamilla keuhkoilla?

Hienoja vastauksia luen valvoessani yön pikkutunteina, vaikka en olekaan tämän keskustelun aloittaja.
Sanoisin, että itselle pitää olla armollinen ja antaa anteeksi omat puutteensa. Ei kaikista ole kilpailemaan työnhaussakaan, jos ei satu olemaan esim. kovin ekstrovertti. On jo hienoa, jos pitää vaikka lähimmäisistä huolta sen minkä jaksaa. Mielestäni.
Hyvää yötä.

Niin, kaivoja porataan kallioihin.