En vaan tajua mikä järki tässä kaikessa on

Olin normaali yläasteen alkuun asti, tarkoittaen sitä, että oli jonkinlaisia kavereita ja sosiaalista elämää. Kun putosin porukoista, niin kaikki jäi. Joutuihan sitä yläasteella kiusatuksi, mutta en nyt voi sanoa sen olevan niin iso tekijä kohtalooni. En vaan koskaan oppinut niitä sosiaalisia taitoja, joilla elämässä pärjätään, ehkä juuri siksi koska vietin ne tärkeät teinivuodet täysin yksin. Sitä vaikuttaa varmasti niin oudolta normaalien ihmisten parissa, että valikoituu nälvinnän kohteeksi.

Työelämässä jouduin kiusatuksi ja paloin loppuun. Tästä syystä menivät luottotiedot ja tuli vähän velkaa. Olen aikaisemmin ollut elämässäni neljä vuotta asunnoton koska paloin loppuun ja törttöilin maniassa kaikkia asiat solmuun, mutta eipä tällöinkään mitään apua saanut, voivottelua vain. Nuolin haavojani ja onnistuin työllistymään ja maksamaan velkani pois. Olen siis kokenut elämäni aikana kaksi loppuunpalamista ja molemmissa taustalla kiusaaminen. Varmasti myös yksinäisyys on näytellyt suurta osaa näissä.

Muutama perussairaus löytyy ja varmasti löytyisi iso läjä mt-diagnooseja, jos olisi joskus diagnoosit hankkinut ja päässyt hoidon piiriin tällä saralla. Eläkkeelle ei pääse ja psyyke liian romuna työelämään. Lisäksi perussairaudet rajoittavat. Yritin hakea itselleni apua toisen loppuunpalamisen jälkeen ja sain kaksi juttutuokiota psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Tällä käsittelyllä olisi ilmeisesti pitänyt toipua kaikesta elämän paskasta, koska kehoitettiin vain palaamaan työelämään. En juo, enkä käytä huumeita. Mutta ymmärrän miksi ihmiset juovat ja käyttävät huumeita.

Ainoat sosiaaliset kontaktini ovat oman perheen parissa. En ole koskaan seurustellut, koska menen niin lukkoon näissä tilanteissa, en vaan pysty toimimaan normaalisti, tunnen suoranaista pakokauhua. Olen miettinyt mistä tämä johtuu ja tullut siihen lopputulokseen, että kyseessä on varmaan joku lapsuuden trauma. Tämä harmittaa koska mahdollisuuksia olisi ollut tällä saralla.

Olen käytännössä ollut täysin yksin ilman kavereita 20 vuotta. Kyllähän tässä vuosien varrella on alkanut kärsimään suoranaisesta ihmispelosta. Ohjeet jota ihmiset antavat tilanteen ratkaisemiseen ovat tyyliin - "mene vaan ihmisten pariin", vähän sama kuin heittäisi neliraajahalvaantuneen laiturilta veteen ja sanoisi ui vaan, se on helppoa.

Olisi edes rahaa tehdä jotain, mutta sitä elää kädestä suuhun. 4-5 kertaa olen hakenut harkinnanvaraista toimeentulotukea ja aina se on evätty. En ole saanut mitään muuta kuin voivottelua osakseni.

Kaikesta huolimatta rakastan elämää, vaikka oma elämäni on täyttä paskaa. Sitä tietää, että mikään ei tule koskaan muuttumaan ja tappaa aikaa. Sitä ajattelee, että pelasi kortit jotka sai, mutta kyllähän tämä on tuskaa, kun elämässä ei ole yhtään mitään. Parikymppisenä ajatteli, että kyllä tämä tästä, mutta kun vuosia tulee mittariin lisää, niin pääkoppa alkaa leviämään lopullisesti. En vaan tajua mikä järki tässä kaikessa on?