Minkälainen riitelijä olet

Temperamenttinen ja veemäinen. Lepyn nopeasti

Huudan kovaa 5 min ja sitten lepyn.

Läpipaska. Opettelin ja opettelen. Hiukan liian kiltti, hautaan asiat itteeni ja sitten murisen viikon. Tai no päivän, kaksi kunnes tajuan olevani idiootti, vaikken tajuakaan miksi olen idiootti. Huono yhtälö.

En mä riitele kovin. Kaikki sanoo, että mun kanssa on helppo tulla toimeen, ehkä ehkä.. ehkä, en mä jaksa riidellä, elämässä on muitakin juttuja!

En haasta riitaa yleensäkään. Olen vain väliin eri mieltä jostain. Annan periksi jos tilanne sitä vaatii, koska hyvä mieli on sata kertaa parempi kuin lihava riita.

Itseni tuntien tiedän kiihtyväni nollasta sataan hetkessä, kun suutun. Olen temperamenttinen ja ärsyynnyn helposti. Olipa se lähisuhde mikä tahansa, siinä usein näyttää helposti tunteet (parisuhde tai perheenjäsenet). Ei välttämättä koske kaikkia ihmissuhteita. Läheisimpien kanssa uskaltaa olla paljas eikä tarvitse pelätä torjuntaa tai hylkäämistä suuttumisenkaan jälkeen. En mielelläni kuitenkaan kuuntele muiden kuin oman perheenjäsenten tai kumppanin minuun kohdistuvia suuttumisia.

Ystävyyssuhteissa tms. yritän pitää hienotunteista välimatkaa mutta sielläkin joskus joutuu sanomaan asiat suoraan. Ystävyyssuhde voi kuitenkin päättyä pahaan riitaan toisin kuin suhde perheenjäsenten tai kumppanin kanssa. Tärkeimpiä ihmisiä ei hylkää koskaan. Ärsyyntyminenkin ja ärsyyntymiskynnys kertoo aina itsestä ja siitä toisesta: omista reagointitavoista, asioista ja/tai ominaisuuksista, joista ei pidä toisessa jne. Toki se voi paljastaa myös oman keskeneräisyyden ja kärsimättömyyden. Noin niin kuin periaatteessa suosittelen rakentavaa riitelyä ja olla syyllistymättä riitelyssä sellaisiin keinoihin, mitkä ei auta ollenkaan. Jokaisella on opettelemista rakentavan riitelyn kanssa. Jokainen voi myös opetella riitelemään rakentavasti.

Joo mä olen sellainen ihme jänkkääjä ja jos toinen jatkaa riittävän kauan, niin sitten yhdistyneenä tarkkailijaan, huvittuneeseenkin. Siis jatkan sitä vaikka huomaan ennenpitkää siinä samalla kuinka typerää se on. En kovin usein, mutta joskus keittää yli. En pitkävihainen, ja siis suhteellisuudentajuinenkin luulisin. No oikeastaan en kyllä tiedä miltä näyttää ulospäin. Mutta tuolta tuntuu.

Suutun tosi harvoin, jos ei lasketa väsymyskiukkuja. Sotku ja keskeneräiset asiat saavat myös minut ärtyneeksi. Olen siis vähän kiukkupesä joskus, kiukku lähtee sitten siivoamalla ja lenkillä. Sitten kun suutun oikeasti, olen pitkävihainen, katkera, paha suustani, en väkivaltainen, mutta sanon asioita tosi pahasti, saatan hautoa kostoa, ja vaadin selitystä niin pitkään kunnes sen saan. En kuitenkaan rikollinen. Monikaan ei ole kokenut suuttumistani. Suutun niin harvoin etten itsekään aina tiedä miten käyttäydyn. Viime vuosina olen päässyt tutuksi tämän asian kanssa. Yleensä kuitenkin heitän ihmiset ulos elämästäni, jos en heidän tekojaan kestä.

Riippuu asiasta. Mulla on kautta elämäni ollut ongelmana liika kiltteys ja siihen liittyvät vaikeudet pitää rajoja muille siihen miten mua saa kohdella.

Teininä oli 4 vuoden ajanjakso jolloin en osoittanu vihantunteita ollenkaan. En tuntenut itsekään tuntevani vihaa. Se oli masennusta ja ahdistusta jota aina tunsin kun olisi pitänyt olla vihainen.
Olin silloin vakavasti masentunut

Aikuisiällä ongelmani näkyy terapiassa käynninkin jälkeen vielä hiukan. Mm. Katson pidempään läpi sormien mua kohtaan tulevaa huonoa tai loukkaavaa käytöstä. Muut jäkättäis mun asemassa. Mä oon vaan hiljaa ja yritän ymmärtää ja selitellä toisen puolesta itselleni et miks se on sellanen mulle.. sitä pahimmillaan voi suhtees kestää 4 vuottakin, mutta nykyisin oon huomannu ettei kestävyyteni ja kärsivällisyyteni ole yhtä hyvä enää kuin 18 vuotiaana. Mittani täyttyy 1-6 kuukaudessa.

Kun sitten sen vaikenemisen, läpi sormien katsomisen ja toisen tekojen itselleni puolustelun aika on ohi. Mittani täyttyny ja tulee vastaan se hetki että riittää. Nyt todellakin riittää. Silloin räjähtää. Mulla menee hermot niin täydellisesti että ei mitään rajaa!

Useimmiten se tarkoittaa jo että mies heitetään ulos ja ero tulee.

Olen suutuksissani pakannu miehen kamppeita jätesäkkeihin ja heitelly rappukäytävään tai viskelly parvekkeelta vähäiset tavarat sille kun se pyrkiny sisään ja huutanu et painu vittuun. Ei kiinnosta ottaa vastaan tätä paskaa enää. Se on loppu nyt.
Sormukset on kilahdellu miehen perässä rappukäytävään.

Mulla siis vaan flippaa niin totaalisesti. Mitta kun tulee ihan täyteen niin se kuohuu yli ja se viimenen niitti voi olla pienikin mutta liikaa jo kaiken muun päälle ja vaan riittää. Tulee stoppi. Riitti.

En ole yleensä herkkä riitelemään. Paineen jatkuessa ja minun siihen väsyessä saatan kyllä sanoa vähän terävästi sitten. Osaan toki sitten suuttuakin ihan kunnollakin, silloin olen taipumaton. Mutta niin käydäkseen pitää olla toisella jo kovasti yritystä.

En kuitenkaan tykkää riitelystä, niinpä pyrin puhumaan murheenikin ajoissa auki ja sen verran selkeesti, ettei jää epäselvää. Turhia torailuja en jaksa ja ne saattaakin laukaista minussa sen suuttumuksen.

Saatan sanoa aika pahasti, jos ärtymys pääsee pintaan. Yritän saada kieleni kuriin ja vetäydyn miettimään. Haluan sopia asiat. Jutella asiat. Ymmärtää oman ja toisen näkemykset. Kyse on asioista ja näkökulmista, kun tulee riita. Rakentava keskustelu ajoissa on parasta jo ennen kuin mennään riitaan asti. Sitä olen harjoitellut. Siinä sellaisessa sovittelussa olen hyvä työssäni. Haluaisin suhteen, jossa molemmat uskaltaa ja voi sanoa mielipiteensä. Asiat pystyy sopimaan.

Mä mökötän jonkun aikaa kunnes kyllästyn siihen ja sitten kaikki on ok.

Nostan kissan pöydälle,keskustelen ja jos asia ei etene vetäydyn kunnes on parempi olo.

En riitele parisuhteissa, koska menen naisen kanssa vain naimisiin. Ja jos vaimo suuttuisi jostain niin tietenkin suuttuisin ja itkisin myös, mutta kuuntelisin häntä ja miettisin tekemisiäni.

En tykkää riidellä missään suhteessa!

Riitely tapa riippuu kumppanista.Jos kumppani on keskustelukykyinen ja koen tulevani kuulluksi, en usko että ääntä tarvitsee juuri korottaa. Sellaisena suhteessa molemmin puoliset kompromissit ja joustaminen toimii. Tämä on tullut joskus koettua parisuhteessakin.

Jos kumppani on räjähtävän impulsiivinen ja epäjohdonmukainen (kuten bipolaarinen ex), pysyn itse hyvin rauhallisena, siirrän ja siirrän omia tarpeita ja suppressoin omia tunteitani ja vältän provosoimasta, jotta arki olisi jotenkin siedettävää. Kun kumppani väittää, että raivoaa koska toimin niin tai noin, vaan yksinkertaisesti teen mikä hänen mielestään oikein seuraavalla kerralla, joka sitten johtaa että raivo on ihan samanlainen. Sen jälkeen vain totean itselleni, se miten itse käyttäydyn ei vaikuta raivaamiseen.

Jos kumppani on hyvin vetäytyvä, huono ymmärtämään tunteita ja toisen tunteita ja tunnetarpeita ja kyvytön tekemään pieniäkään päätöksiä ilman kuukausien pohtimista (kuten ex, joka on luultavasti asperger ja joka jostain syystä tuntui turvalliselta bipolaarisen jälkeen), ollaan vuorovaikutuksen kanssa vaikeuksissa. Vetäytyminen ja se ettei tule kuulluksi ja nähdyksi, saa minut helposti toistamaan samaa asiaa uudestaan ja uudestaan. Tuo ei tietenkään saa toista kuuntelemaan. Reagoin muuttamalla taas kerran omaa toimintatapaani, jotta suhde toimisi paremmin ja taas siirrän omia tarpeitani (tosin kerron vajeesta ääneen). Turvaudun ja kärsin samalla parisuhteessa, jossa ei saa mitään kontaktia. Eikä ole tapaa miten kahden liian erilaisen parisuhdetta voisi saada toimimaan!

Itse tarvitsen parisuhteeseen ihmisen, joka pystyy ottamaan kontaktia ja haluaa olla lähellä henkisesti tai fyysisesti. Riitelyssä toivon avoimuutta ja rehelisyyttä. Jos on mustis vaikka tyttöjen illasta, se pitää osata sanoa eikä kiukutella vaikka pyykistä. Kun asiasta pääsee keskustelemaan oikeilla sanoilla, on turha epävarmuus helppo poistaa. Toivon kykyä ja halua omien tunteiden ja tarpeiden sanoittamisesta. En mökötä tai ole pitkävihainen tai edellytä ajatuksien lukua, vaan pyrin itsekin olemaan avoin ja rehellinen. Kun kahdella on sama tahto saada homma toimimaan, asiat saadaan yleensä ratkottua ennen kuin ne kasvaa liian isoiksi.