Olen miettinyt pitkään, mitä tehdä, kun nykyinen parisuhde maistuu jo puulle, on maistunut jo pitkään. Meillä ei siis ole enää kummempia tunteita kummallakaan, mutta mies ei haluais erota. Olen siis ottanut puheeksi jo useasti, ettei tämä toimi, enkä ole onnellinen. Ollaan ja eletään ninkuin kaverit saman katon alla. Itseasiassa nukutaankin eri huoneissa. Yhteisiä lapsia meillä ei ole, mutta yhteinen talo ja omaisuutta kyllä. Mies ei halua erota, vaan haluaa odottaa, että jos vielä tulee parempia aikoja. Itse en usko siihen, kun niin kauan on jo tätä jatkunut, eikä minkäänlaisia rakkauden osoituksia ole enää kummankaan puolelta. Arki sujuu kaverillisesti ihan ok, mutta silti v-tuttaa, kun jotain oleellista puuttuu.
Väsynyt tilanteeseen
Anonyymi
41640
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 6 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 41
Vanhimmat
Pari vaihtoehtoo on.1 eroa 2 hanki toinen ns rinnakkaissuhde
Ihan oma valintas
3. puhukaan asiat halki korjatkaa jos mahdollista.asioile pitää tehdä jotain molempien.
Rinnakkaissuhde ei ole mun juttu. Olen yhden miehen nainen kerrallaan.
Puhuttu on ja monesti. Pari päivää menee sen jälkeen paremmin, mut siihen se aina jää.
ok, entä pieni aikalisä,toinen muuttaa pois ja ollaan erossa jonkin aikaa ennen lopullista päätöstä
ainakin ajatukset molemmilla selviää miltä tuntuu kun se toinen on oikeasti poissa.
jos suhde jatkuu, se alkaa todennäköisesti uusilla parisuhde säännöillä koska on kasvettu pois jo olleesta suhteesta.No, mulla vähän samanlainen tilanne päällä siks ehdotin.
Tämä vois olla hyvä vaihtoehto tässä aiheessa kyllä.
Senkus lähdet kävelemään. Sunhan se päätös pitää tehdä, jos koet enempi kärsiväsi suhteessa.
Kun se olisikin niin helppoa.
Lähtekää johonkin yhdessä missä joudutte koettelemaan rajoja. Voit myös itse hankkia jonkun harrastuksen. Aina vika ei ole suhteessa vaan voi olla oma ajattelu maailma. Repäiskää.
Tätäkin on kokeiltu, yhteiset harrastukset ei suju ja itse olen lisännyt liikuntaharrastuksia. Olen aina tykännyt liikkua ja nyt se on ainoa henkireikä tähän tilanteeseenkin.
Lähde kävelemään, ei se tuosta paremmaksi muutu. Ketään ei voi suhteessa pakottaa olemaan.
Miksi valitat? Ole onnellinen perusjutuista.
No jos sulle riittää pelkästään elää kaverisuhteessa saman katon alla, niin ihan vapaasti voit tehdä niin. Mulle se ei riitä.
Kun läheisyys loppuu, alkaa erilleen meno. Suhde tarvitsee läheisyyttä ja huomiointia. Mitä tapahtuu, jos kokeilet sanoa joka päivä hyvää palautetta miehellesi. Tehdä jonkun häntä huomioivan teon. Koskettaa lämpimästi vaikka ohimennen.
Tätäkin ollaan kokeiltu, mutta ei sitä kauaa jaksa, kun oikeat tunteet puuttuu, niin tuntuu teennäiseltä.
Ei meillä ole läheisyyttä
Sinä olet rinnakkaissuhteeni
Se on luonnollista ja olen siitä hyvin kiitollinen
Annat toivoa sairauden keskellä
Henkisesti se on tärkeää
???
Olin itse samanlaisessa tilanteessa muutama vuosi sitten, tosin olen mies.
Arki sujui hienosti, molemmat huolehti oman osuutensa, ei riidelty, ei ollut rahahuolia, ei alkoholiongelmia, meillä oli jopa yhteisiä harrastuksia ja kiinnostuksen kohteita.
Eli ulospäin kaikki näytti olevan kunnossa.
Mutta tunteet oli pelkästään kaverilliset.
Sitä jatkui vuosia ja aivan kuten tekin, myös me nukuimme eri huoneissa.
Minkäänlaista hellyyttä ei ollut useaan vuoteen (vaimo ei halunnut).
Sitten teimme päätöksen; haemme avioeron.
Se oli meille ainoa oikea päätös
Kun asia oli päätetty, muistan vieläkin miltä se tuntui. Tuntui kuin päältä olisi nostettu pois jokin paino, jota olin kantanut.
Siitä alkoi käänne parempaan.
Vielä en ole löytänyt "sitä oikeaa", mutta olen kuitenkin saanut nauttia läheisyydestä ja uusista tuttavuuksista.
Ja uskon että vielä kohtaan sen naisen, jonka kanssa tahdomme yhdessä kulkea elämämme loppuun saakka.
Tätä vaihtoehtoa olen itsekin jo mielessä pyöritellyt.. Tuntuu vain luovuttamiselta, mutta ei viitsis päätä hakata seinäänkään kovin pitkään, varsinkin kun vois ehkä joskus saada vielä toimivan parisuhteen.
Voidaan me tavata
Tiedän myös tuon tunteen. Itselläni on aina ollut sellainen periaate, että kun jonkun aloitan, vien sen myös päätökseen.
Kaikki muu tuntuisi luovuttamisesta, tai epäonnistumiselta.
Mutta nyt voin sanoa, että onneksi luovuin jääräpäisestä periaatteestani ja tavallaan annoin periksi.
Siitä alkoi myös oma sisäinen "parantuminen".
Vuosia kestänyt onneton liitto, oli myös nakertanut itsetuntoa.
Kun pystyi antamaan itselleen armoa, niin moni muukin asia alkoi tuntumaan paremmalta. Jopa työkaverit (n.15 henkeä) huomasi, että pitkästä aikaa hymyilin.
Tietenkin olin nauranut vitseille ja hauskoille tapahtumille, mutta jotenkin yleinen elämänilo oli kadoksissa. Se palautui, kun jatkuva huonon liiton tuoma ahdistus oli poissa ja pystyin antamaan itselleni luvan epäonnistumiseen.
Nyt minun on helppo olla. Hymyillen, olen iloinen, vitsejä, hyviä tarinoita, yms , tulee mieleen ja niitä kerron ihmisille, joiden kanssa olen tekemisissä.
Vaikka vielä puuttuu "se oikea", olen kuitenkin melko onnellinen. Talous on kunnossa, olen terve, mukavia ystäviä ja vielä kun joskus löydän sen rakkaan, niin sitten elämäni onkin jo täydellistä.
Ketkä me?
Näinhän se menee ja tällaiset tilanteet ei ole koskaan helppoja kenellekään. Joskus vaan on pakko tehdä niitä vaikeitakin ratkaisuja.
Kiva kuulla, että sinun ratkaisusi oli oikea ja olet nyt onnellinen. Parempihan se on olla yksin, kuin huonossa parisuhteessa. Yksi ja ainoa elämä meillä kaikilla on täällä elettävänä, niin ei sitä kannata tuhlata epätyydyttävään suhteeseen.
Ei ole helppoja päätöksiä. Se mitä ei aina tule ajatelleeksi, on että samalla sukulaiset, ystävät ja tutut "jaetaan", sen maallisen omaisuuden lisäksi.
Exäni perheestä ja sukulaisista tuli vuosien myötä myös minun perhettäni. Ja vaikka erosta kerrottaessa kaikki lupailivat toisilleen, ettei ero vaikuta väleihin, niin kyllä se yhteydenpito hyvin nopeasti loppui.
Samoin kaikki yhteiset kaverit jakaantui joko minun, tai exäni kavereiksi.
On jännää, että laitoit tuohon loppuun tuon "yksi ja ainoa elämä meillä on".
Se omalla tavallaan ajoi meidät ratkaisemaan tilanteen.
Muutenhan jo oltiin siinä mielessä hyvässä tilanteessa, että talo yms oli jo maksettu ja jälkikasvu asui jo omillaan.
Mutta uskon että sinäkin olet miettinyt asian jo monelta kantilta, ennen kun olet sen päästänyt itsestäsi ulos. Siis kirjoittanut sen nähtäväksi.
Mun mielipiteeni on, että jos uskot suhteen olevan pelastettavissa, sitä kannattaa yrittää.
Jos se ei ole, on parempi tehdä päätös ja erota.
Unohtui vielä tuosta edellisestä.
Eräs askarruttava asia oli vielä ikä. Kun eroa jo aiemmin mietin useasti, niin aina mukaan tuli ajatus, että olenko jo liian vanha aloittamaan uuden suhteen (nyt ikää on tasan54) , olenko jumiutunut tapoihin niin syvästi, etten pääse niistä irti, pitäisikö jonkun toisen kanssa toimia jotenkin muuten, yms.
Onneksi pelko oli turhaa. Ne naiset, keitä olen tapaillut, on itsekin pohtineet samoja asioita ja kun molemmat joustaa hiukan, niin hienosti palaset on loksahdelleet paikoilleen.
Ja kun tarkemmin ajattelin ikää, niin viisikymppinen on ollut parisuhteessa 20-30 vuotta. Nyt tämän ikäisenä voi hyvinkin olla suhteessa tuon saman ajan, eli oikeastaan se parempi osuus saattaa olla vasta edessä.
Seksi tuntuu paremmalta kuin koskaan nuorempana, tosin sekin on välillä mielessä, että koska siinä tulee ongelmia. Mutta onneksi vielä ei ole ollut. Ehkä se on auttanut, että olen urheillut paljon ja alkoholin käyttö on ollut hyvin maltillista.
Mutta nyt toivotan hyvää yötä.
Näinhän se on. Kiitos vastauksesta ja mukavaa jatkoa sinulle!
Mulla oli lähes samanlainen suhde. Välit oli hyvät, mutta ei muuta enää. Pikkuhiljaa kaikki yhdessä tekeminenkin jäi pois. Ei vaan viihdytty toistemme seurassa enää. Minä lähdin enkä ole sitä katunut koskaan. Olen vapaa rakkaudelle nyt, kunhan sen oikean kohtaan (tai kohtasin jo, mutta asia on vähän työn alla edelleen :)
Hieno homma, että päätös oli sinulle oikea :)
Mulle on jäänyt sellinen mielikuva omasta ja muidenkin erosta, että miehille se ero on usein jotenkin häpeällinen. Siksi ollaan yhdessä vaikka hampaat irvessä kunhan työkaverit ja sukulaiset ei vaan kuule erosta. Kulissit pidetään pystyssä vaikka väkisin. Siksi nainen on usein se, joka sen askeleen eroon ensin ottaa. Puhun siis tilanteista, joissa ei ole mitään pettämistä ja uutta suhdetta. Usein pitkässä suhteessa ollut myös ajattelee, että rakkaus nyt vaan on tätä ja intohimo kuuluu nuorille. Se on ihan väärä käsitys.
Tämä voi olla ihan totta. Sillä mielinhän sitä yhteen mennään, että koko loppuelämä yhdessä ollaan, mutta joskus on vain parempi luovuttaa, eikä väkisin olla yhdessä, jos ei siinä molemmat ole aidosti onnellisia. Kyllä rakkaus ja intohimo kuuluu kaiken ikäisille.
Ei kannata tyytyä sellaiseen mikä ei itselle riitä. Se että jollekin se riittää ja tyytyy siihen mitä on, ei tarkoita että kaikkien pitäisi tyytyä. Oma intuitiosi ratkaisee.
Näinpä!
Näinhän se menee.
Sitä olet saanut mitä olet tilannut. Miksi valitat? Uusi tilaus ja tee sen eteen jotain,täh?
Ootko joku urpo, täh?
Etsi vika itsestäsi,täh?
Eikun vika on kaikissa muissa ja jonkun muun pitäisi tehdä nyt ratkaisuja koska ap ei halua tehdä edes sitä.
Eipä ihme että kivistää 😎
Kyllä minä aivan itse ratkaisuni teen, kunhan purin tuntojani. Mut ainahan täällä on joku "viisastelemassa" joka aloitukseen. Kiitos kaikille asiallisille vastaajille!
Siis että vika on vain itsessä, jos parisuhde ei toimi?? Kyllä siihen tarvitaan molempia.
Täällä sitä varsinaiset parisuhde terapeutit päivystää ja ihan ilmaisesti neuvovat vuosikymmenien kokemuksella, uskokaa pois!
Loppujen lopuksi päätös on sinun ja itse sun se pitää tehdä. Tietysti olis hyvä, jos erottais yhteisellä päätöksellä, vaan harvoin se niin menee. Yhteinen omaisuus ei oikeasti ole hyvä syy vetkuttaa, vaikka se nyt ehkä siltä tuntuu. Eroissa voi sanoa, että tilanne menee reilusti huonommaksi, ennenkuin se paranee. Lopulta kuitenkin mietit, että miksi odotit niinkin kauan ja mitä sä siinä arastelit ja pelkäsit.