Äidin puolen suvussa on perintönä huono äitiys, eli oma äitini koki välinpitämättömyyttä oman äitinsä taholta ja oli sitten minulle huono äiti.
Moni saattaa suutahtaa, että kuinka kehtaan arvostella, varsinkin kun äitini oli yksinhuoltaja, mutta mielestäni minulla on syytä. Pelkäsin äitiä, koska hän harjoitti epäjohdonmukaista rankaisua ja pyyteli usein jälkikäteen anteeksi. Olen lukenut parisuhdeväkivaltaa koskevista jutuista, että henkisesti rankaa on istua pahoinpitelijän kanssa samalla sohvalla katsomassa tv:tä. Minusta sama voi päteä myös lapsi-vanhempi suhteessa.
Äiti mm. kuristi, löi vyöllä, tukisti, puristi käsivarresta mustelmille ja ravisteli. Lisäksi hän uhkaili väkivallalla, joskus jopa tappamisella.
Sitten oli se toinen äiti, joka opetti elämää, luki ääneen, hoivasi, halasi ja sanoi rakastavansa.
Olen kamalassa asemassa, että en voi puhtaasti vihata häntä ja näin jättää lapsuuteni taakseni, vaan minun pitää olla hänelle kiitollinen ja ottaa hänet mahdollisten lapsieni elämään. Olen käynyt psykologilla ja hänen mukaansa tarvitsen aisaan terapiaa viimeistään, kun olen raskaana.
Välillä ajattelen, että jäisin lapsettomaksi jotta en siirtäisi tätä paska perintöä eteenpäin. Toisaalta haluaisin lapsen, jolle opettaa sen kaiken kauniin, minkä tiedän elämästä.
Haluankin tietää, onko ketään, jolla olisi ollut huono äiti ja joka itse olisi parempi ja miten siinä onnistui?
Moni saattaa suutahtaa, että kuinka kehtaan arvostella, varsinkin kun äitini oli yksinhuoltaja, mutta mielestäni minulla on syytä. Pelkäsin äitiä, koska hän harjoitti epäjohdonmukaista rankaisua ja pyyteli usein jälkikäteen anteeksi. Olen lukenut parisuhdeväkivaltaa koskevista jutuista, että henkisesti rankaa on istua pahoinpitelijän kanssa samalla sohvalla katsomassa tv:tä. Minusta sama voi päteä myös lapsi-vanhempi suhteessa.
Äiti mm. kuristi, löi vyöllä, tukisti, puristi käsivarresta mustelmille ja ravisteli. Lisäksi hän uhkaili väkivallalla, joskus jopa tappamisella.
Sitten oli se toinen äiti, joka opetti elämää, luki ääneen, hoivasi, halasi ja sanoi rakastavansa.
Olen kamalassa asemassa, että en voi puhtaasti vihata häntä ja näin jättää lapsuuteni taakseni, vaan minun pitää olla hänelle kiitollinen ja ottaa hänet mahdollisten lapsieni elämään. Olen käynyt psykologilla ja hänen mukaansa tarvitsen aisaan terapiaa viimeistään, kun olen raskaana.
Välillä ajattelen, että jäisin lapsettomaksi jotta en siirtäisi tätä paska perintöä eteenpäin. Toisaalta haluaisin lapsen, jolle opettaa sen kaiken kauniin, minkä tiedän elämästä.
Haluankin tietää, onko ketään, jolla olisi ollut huono äiti ja joka itse olisi parempi ja miten siinä onnistui?
Vastaukset 8
Vanhimmat
tärkeintä on tajuta, tiedostaa se vääristymä ja sitten pyrkiä tietoisesti katkaisemaan sukupolvien ketju.
sillä kun lapsi valvottaa, uhmaa, kiukkuaa, purkaa murrosiän kasvuahdistusta, ON MAAILMAN HELPOINTA reagoita äitinsä malliin.
siinä sitä kasvua kysytään, että siinä vihan ja kiukun keskellä MUISTAA vaikka paeta toiseen huoneeseen.
psykiatrisi varmaan osaa ohjata sinut oikeaan ryhmään sitten aikanaan. OTA VASTAAN se ryhmän apu ja tuki. yksinon aina raskaanmaa murtaa piinntyneitä, periytyneitä tapoja
Minun äitini oli, ja on, mielisairas alkoholisti. Kirjaimellisesti. Kännipäissään hän mm. hyökkäili kimppuun ( esim. repi siskoani tukasta niin kovaa että lähti tuppoja irti), raapi, löi, yritti monesti puukottaa isäni, hajotti koko kodin, löi 7-vuotiasta pikkuveljeäni turpaan ihan vaan muutamia mainitakseni... Hän on juonut nyt kymmenen vuotta lähes päivittäin. Silloin, ollessani lapsi, päätin että minun lapseni saavat paremman elämän. Ja olen päätöksessäni pysynyt. Kotonamme ei olla humalassa, mennään kavereiden luokse jos ollaan viihteellä. Ja viihteellä ei todellakaan olla usein. Olen ylivarovainen tämän suhteen: Soskussa tiedetään perhetaustani, joten en halua että kenelläkään on yhtään mitään sanomista asioistani. Olen muutenkin ehkäpä silmätikkuna: Olen ns. Nuori äiti, 20-vuotias. Monesti on pinna tiukalla väsymyksen ja lapsen itkun vuoksi. Kertaakaan en ole satuttanut. Puren hampaita yhteen, ja ajattelen ettei ole lapsellakaan helppo olla kun noin itkee.
Mutta kyllä. Äitiys periytyy. Humalassa olen varsin ääliö ämmä. Raivostun todella helposti. En tiedä olenko jotenkin pehmennyt äitiyden myötä, mutta nykyään kun suututtaa, rupean itkemään, niin humalassa kuin selvinpäinkin.
Alkoholi on seurustelujuoma, joka ei kaikille sovi.
alkulimat ja sotkut elämässä mukana, joko ilona tai rasitteena. Lasten saaminen ja kasvattaminen on koetinkivi, joka näyttää kuinka kypsä on ihmisenä erottamaan tämän päivän totuuden eilisestä. Jotain vastaavaa tapahtuu jo siinä, kun rakastuu umpitulisesti ja hukkaa itsensä tunteiden ristiaallokkoon.
Uupuneena, valvottujen öiden jälkeen, kitisevien lasten kanssa kysyy voimia pysyä ihanteessaan, mutta kun saa alun ja kiinni siitä hyvästä, niin pystyy katkaisemaan sukupolvien painolastin. Minä ainakin mielessäni olen suunnannut pahat tunteeni juuri sinne, minne ne kuuluvatkin eli alkuperäiseen aiheuttajaan. Lapset eivät näitä sielunsuruja ole aiheuttaneet. Ja jos oikein tiukalle vetää niin aika nuorelle voi sanoa, että äiti on nyt tosi kiukkuinen, mutta ei sinulle. Tuuletan päätäni, olen hetken yksin tai jotain.
Oletko tullut ajatelleeksi myös niin, että jokainen aikuinen vastaa teoistaa oli lapsuus sitten mitä tahansa. Nykyisin on muotia jopa lehtien sivuilla ruotia omaa lapsuuttaan ja mollata vanhempiaan, että saataisiin kuuluisuutta hinnalla millä hyvänsä.
Kunnioitus ansaitaan. Sitä ei kykene antamaan/saamaan, jos kohtelu on ollut ala-arvoista tai ehkä jopa julmaa. Aina ei ole (vaikka tahtoisikin) mahdollista kunnioittaa vanhempaansa.
Ja tietysti jokainen vastaa teoistaan. Kyse on valinnoista. Miten suhtautuu eri tilanteissa riippuu valinnasta. Turha sysätä vastuuta omasta elämästään (ja niistä valinnoistaan) kenellekkään muulle.
Jokainen on oman elämänsä toimitusjohtaja -eikös ;)
Mitenkähän sait sellaisen kuvan, että olisin tässä vastuuta jollekin muulle sysäämässä. Minusta tosiasioiden tunnustaminen (ja tunnistaminen) on jo tietynlaista vastuunottoa. Voisinhan myös valehdella itselleni ja vaikka neuvolaan, että mulla oli onnellinen lapsuus, mutta sehän olisi totuuden pakoilua? Eikös?
Mahdoitko huomata, että kyselin neuvoa, miten itse omalla toiminnallani voin katkaista sukupolvien kierteen? En siis kysellyt Seiskan tai minkään muunkaan roskalehden toimituksen numeroa. Kunnioittaa en voi äitiäni, enkä isääni. He ovat molemmat olleet raukkamaisia minua kohtaan.
Ei ole vääriä kysymyksiä. Eikä ole tyhmää kysyä miksi -tyhmää on jos kuvittelee löytäneensä ainoan oikean vastauksen.
Ota kirjoittelut kriittisesti, meitä on moneen junaan. Paljon voimia ja positiivista elämänasennetta sinulle!!