Hei kaikille.
Ajattelin kirjoittaa tänne ja kertoa tarinani.
Sairastuin bulimiaan 14 vuotiaana. Aluksi ahmin ja oksensin muutaman kerran päivässä, pahimmillaan saatoin tehdä sitä kahdeksan kertaa päivässä. sairauteni jatkui yli seitsemän vuoden ajan. 18 vuotiaana mukaan tulivat masennus ja alkoholin käyttö. Hain lohtua juomisesta ja suljin perheeni ulkopuolelle, kukaan ei saanut tietää, vaikka todennäköisesti perheeni tiesi. He eivät osanneet auttaa minua enkä sitä olisi sallinnutkaan, tärkeintä oli salata kaikki.
21 vuotiaana aloin kärsimään sydämen rytmihäiriöistä, joka oli seurausta oksentamisesta.
Siinä vaiheessa heräsin. Aloin miettimään haluanko kuolla millä hetkellä hyvänsä, tajusin ensimmäistä kertaa, että se, mitä teen itselleni on hengenvaarallista.
En vieläkään tiedä, miten sain lopetettua, en koskaan saanut terapiaa tai muutakaan apua. Sen hetken jälkeen olen ahminut ja oksentanut ehkä kaksi kertaa viimeisen kuuden vuoden aikana.
Totta kai painoni nousi, ei paljon, mutta noin seitsemällä kilolla...olen edelleen laihdutuskierteessä, mutta koitan pärjätä ruokavaliolla ja olen oppinut harrastamaan raskasta liikuntaa ja hakemaan hyvää oloa entisen kevyyden sijasta.
Tällä hetkellä mietin, onko elimistössäni kuitenkin vielä jälkiä sairaudestani, muitakin kuin kiillevauriot hampaissani. Aiheuttiko niin monen vuoden oksentaminen vaurioita ruumiilleni?
Nyt tunnen ensimmäistä kertaa oloni sekä henkisesti, että fyysisesti hyväksi ja tasapainoiseksi. Bulimia on kauhea sairaus jo siihen liittyvän häpeän takia.
Bulimikolle on turha mennä sanomaan, että hänen tulisi hakeutua hoitoon, ainakin itselleni se olisi ollut mahdotonta, en olisi koskaan pystynyt myöntämään kenellekään, mitä silloin tein.
Nyt pystyn puhumaan sairaudesta avoimeti läheisteni kanssa, se häpeä jollain tavoin kuului sairauteen. Puhuminen tuntui silloin mahdottomalta, kun se nyt kuusi vuotta myöhemmin on aivan luonnollinen tapa käsitellä asiaa.
Sairauteen liittyvä syyllisyys on outo asia...tuntuu, että ulkopuoliset kuvittelevat kyseessä olevan vain tapa osoittaa mieltä tai kiukutella, monikaan ei ymmärrä, että on oikeasti kysymys sairaudesta.
Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea ja voimia elämäänne.
Ajattelin kirjoittaa tänne ja kertoa tarinani.
Sairastuin bulimiaan 14 vuotiaana. Aluksi ahmin ja oksensin muutaman kerran päivässä, pahimmillaan saatoin tehdä sitä kahdeksan kertaa päivässä. sairauteni jatkui yli seitsemän vuoden ajan. 18 vuotiaana mukaan tulivat masennus ja alkoholin käyttö. Hain lohtua juomisesta ja suljin perheeni ulkopuolelle, kukaan ei saanut tietää, vaikka todennäköisesti perheeni tiesi. He eivät osanneet auttaa minua enkä sitä olisi sallinnutkaan, tärkeintä oli salata kaikki.
21 vuotiaana aloin kärsimään sydämen rytmihäiriöistä, joka oli seurausta oksentamisesta.
Siinä vaiheessa heräsin. Aloin miettimään haluanko kuolla millä hetkellä hyvänsä, tajusin ensimmäistä kertaa, että se, mitä teen itselleni on hengenvaarallista.
En vieläkään tiedä, miten sain lopetettua, en koskaan saanut terapiaa tai muutakaan apua. Sen hetken jälkeen olen ahminut ja oksentanut ehkä kaksi kertaa viimeisen kuuden vuoden aikana.
Totta kai painoni nousi, ei paljon, mutta noin seitsemällä kilolla...olen edelleen laihdutuskierteessä, mutta koitan pärjätä ruokavaliolla ja olen oppinut harrastamaan raskasta liikuntaa ja hakemaan hyvää oloa entisen kevyyden sijasta.
Tällä hetkellä mietin, onko elimistössäni kuitenkin vielä jälkiä sairaudestani, muitakin kuin kiillevauriot hampaissani. Aiheuttiko niin monen vuoden oksentaminen vaurioita ruumiilleni?
Nyt tunnen ensimmäistä kertaa oloni sekä henkisesti, että fyysisesti hyväksi ja tasapainoiseksi. Bulimia on kauhea sairaus jo siihen liittyvän häpeän takia.
Bulimikolle on turha mennä sanomaan, että hänen tulisi hakeutua hoitoon, ainakin itselleni se olisi ollut mahdotonta, en olisi koskaan pystynyt myöntämään kenellekään, mitä silloin tein.
Nyt pystyn puhumaan sairaudesta avoimeti läheisteni kanssa, se häpeä jollain tavoin kuului sairauteen. Puhuminen tuntui silloin mahdottomalta, kun se nyt kuusi vuotta myöhemmin on aivan luonnollinen tapa käsitellä asiaa.
Sairauteen liittyvä syyllisyys on outo asia...tuntuu, että ulkopuoliset kuvittelevat kyseessä olevan vain tapa osoittaa mieltä tai kiukutella, monikaan ei ymmärrä, että on oikeasti kysymys sairaudesta.
Kiitos teille, jotka jaksoitte lukea ja voimia elämäänne.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Hyvä juttu kun noin pitkään kestäneestä sairaudestakin voi parantua.Itse sairastin "vain" kolmisen vuotta syömishäiriötä, ja koko se aika oli helvettiä, luulin etten ikinä selviä. Mutta selvisinpä kuitenkin. Vaikka saattaa tuntua ettei syömishäiriöistä voi parantua kun se menee liian pitkälle ja muuttuu ikäänkuin elämäntavaksi, niin kyllä siitä voi parantua! Onhan tapauksia joissa joku on sairastanut jopa 20 vuotta mutta sitten parantunut. Se on jo iso saavutus. Kaikki bulimikot ja muut syömishäiriöiset, uskaltakaa hakea apua ja ottaa ensiaskeleet kohti paranemista, niin elämä voi voittaa!
Ensimmäistä kertaa kerron jollekin sairastavani bulimiaa.. Parantuneen tarina oli jotenkin niin tutun kuulosta ja aivan kuin oma tarinani-paitsit että se parannus puuttuu...
Olen sairastanut bulimiaa suurimpiirtein 5 vuoden ajan,välillä on ollut jopa 3-4vkon jaksoja jolloin en ole oksentanut kertaakaan,ja välillä se on kaksikin kertaa päivässä..nyt olen kuitenkin herännyt(tai oon kyllä itse tiedostanut sairauden ja halunut hakea apua..)siihen mitä bulimia saa oikeasti aikaan..hampaat kuluu,maha on niin herkkä,että mitään erikoisempaa ei voi syödä kun sattuu,ja se että olen ruvennut pelkäämään sydämmen takia...
HAlu päästä sairaudesta eroon on tajuttoman suuri,mutta ei ilmeisesti tarpeeksi,koska en uskalla kertoa kenellekkään,tai saatikka hakea apua ammattilaisdelta..se tuntuu jotenkin vaan niin vaikealta,ja se häpeä myöntää läheisilleen,että sairastaa bulimiaa..vaikka on kaikki nämä vuodet esittänyt terveellistä ja tasapainoista nuorta neitoa...se vaan tuntuu niin mahdottomalta asialta se kertominen...
Nyt yritän oikeasti lopettaa,ja olen jo ihan hyvin edistynytkin asiassa,mutta sen täytyy loppua kokonaan.Ongelmana mulla on oikeastaan pelkästään makeiset,en ole koskaan ruuantakia tuntenut syyllisyyttä ja halaillut vessanpönttöä,vaan niiden makesten..Sillälailla olenkin pysynyt oksentamatta kun olen ollut makeislakossa,ja nyt on alotettava uudelleen ja toivottava että nyt oikeesti pystyy siihen,ja jos olisin joku puolivuottaki,niin se olis mahtavaa.. se on auttanut myös todella paljon kun on pitkiä päiviä töissä,ja on kunnon eväät mukana,niin ei tee edes mieli herkutella eikä siihen ole aikaa.
Toivon todella saavani onnellisen lopun ,että tauti olisi historiaa jonkin ajan kuluttua...kiitos kaikille jotka jaksoitte lukea,koska huomaan että tämä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten,ja toivon että voisin sanoa joskus tämän kasvotusten läheisillenikin...
Hauskaa kevättä kaikille!!
Hei!
Vaikka et sitä nyt uskoisi, niin voin sanoa aivan varmasti, että tuntemasi häpeä kuuluu sairauteen, on ajatuksenakin musertava, että oman salaisuutensa joutuisi paljastamaan jollekin. Muistan itse tunteen ja olon, joka tuli kun luulin jääneeni läheisilleni kiinni oksentamisesta.
Sitä jotenkin kuvitteli olevansa ainut maailmassa ja jotenkin jopa erilainen tai likainen, koska teki sitä.
Nyt olen ollut kuivilla jo seitsemän vuotta, ja pystyn puhumaan asiasta luontevasti ystävieni kanssa, en sitä kyllä menisi vieläkään tuntemattomille ensiksi kertomaan.
Häpeän tunne on niin vahva, että luulen sen olevan aivan fyysistä ja liittyvän sairauteen esimerkiksi serotoniinin puutteen vuoksi...
Itselläni häpeä oli niin vahva, että se esti minua koskaan hakemasta apua, pystyin lopettamaan, koska fyysiset oireeni tulivat liian rankoiksi, pelkäsin tuolloin oikeasti kuolevani sairauteen.
Rytmihäiriöiden ja sydänongelmien lisäksi kärsin palan tunteesta kurkussa ja luulin, että minulle oli oksentamisen vuoksi tullut jokin vika tai kasvain kurkunpäähän...näin ei onneksi ollut....
Toivon, että pääset eroon tästä sairaudesta ja jos voisin antaa sinulle yhden neuvon, pyytäisin sinua taistelemaan häpeää vastaan ja kertomaan yhdelle ihmiselle, johon luotat ja joka pystyy sinua tukemaan. Esimerkiksi jollekin ystävälle.
Puhuminen oikeasti auttaa ja antaa tukea...
Hali sinulle ja oikein hyvää kevättä=)
Kiitos kannustavasta viestistä!!
Se on ollut nin lähellä se kertominen,ja toivon ja uskon että se koittaa se päivä pian kun kerron,poikaystävä ja äiti tuntuvat sellaisilta kenelle ehkä uskaltaisi kertoa..
Olen nyt niin tosissani kuin olla ja voi päättänyt voittaa tuon tyhmän sairauden! Sehän ei elämääni pilaa! Säikähdin kerran tosiaan pahasti kun tuntui aivan sydämmen rytmihäiriöitä...en halua tuntea niitä uudelleen..
nyt tuntuu jo paljon paremmalta kun olen pysynyt "kuivilla"nelisen päivää..joillekin se voi olla vain muutama hassu pv,mutta minulle sairauden lopun alku!! =) Olen kyllä syönyt jonkin verran herkkuja,ja vaikka on tullut tunne että nyt niistä on päästävä eroon,olen napannut koirat mukaan ja lähtenyt niiden kanssa ulos metsään kävelemään ja ajatellut että oikeasti,ei yksi munkki tapa tai saatikka lihota tuhansia kiloja!!
On niin ihana tunne,vaikka ei saa nuolaista ennen kun tipahtaa,mutta uskon ja toivon voittavani bulimian,ja paranemista edesauttamiseksi ajon kertoa ja lääkärikin on jo katottu ja enään puuttu ajanvaraus!!
Kiitos kamalasti sinulle,tarinasi oikeasti sai minut kunnolla heräämään todellisuuteen,bulimiasta voi ehkä sittenkin parantua!!
Oikein ihanaa kevättä ja hauskaa vappua,ja hali sinnekkin,ystävä!!=)
olen sairastanut suunnilleen seitsemän vuotta, olen 17-vuotias. minullakin on sydämen rytmihäiriöitä, ja ruokatorvessa repeämiä. yskin verta.
kiitos toivosta jota annoit tarinallasi! olen päässyt itsekin parantumisen alkuun. . tahdonvoimalla onnistun kyllä olemaan oksentamatta, paha olo vain koko ajan.
suurin kiitos kuuluu rakkaille ystävilleni.
Toivon sinulle voimia parantua, itsekin muistan kärsineeni kurkkuongelmista, pelkäsin, että olin aiheuttanut itselleni syövän tai muun vian oksentamisen takia...Oireet paranivat onneksi kun lopetin oksentamisen.
On tärkeää, että ystävät tukevat sinua, toivon, että voit puhua jollekin luotettavalle ihmiselle, joka kuuntelee, ainakin omalla kohdallani jo se auttoi paljon.
Aurinkoista kevättä sinulle, jatketaan ulkoillen kauniissa kevätsäässä ja iloitaan auringosta.
Muista, että voit parantua, jos itse uskot siihen, vaikka itse olen ollut terve seitsemän vuoden ajan, tulee minulla vieläkin joskus hetkiä, jolloin haluan työntää sormet kurkkuun...silloin täytyy aina muistaa, ettei yksi mässäilykerta lihota ketään ja lähteä vaikka lenkille oksentamisen sijaan...tiedän, että näin on helppo sanoa, muistan sen kauhean olon, joka syömisen jälkeen tuli, itseinhon ja muun...mutta täytyy vain yrittää psyykata itsensä alkuun jolloin muutaman viikon päästä ei oksentaminen enää tunnu houkuttelevalta, eikä niin paljon enää nälätäkään:)
Toinen keino on pitää itsensä kiireisenä ja keksiä paljon tekemistä, jolloin ei oikeastaan ehdi ajatella ruokaa. Itse pidän mukana hedelmiä, joita voin syödä nälän yllättäessä ennen varsinaista ateriaa, ja kun syö kunnolla terveellisiä ruokia, ruisleipää, lihaa ja perunaa, ei herkkuja enää tee mieli niin paljon...
Syömistä ei pidä eikä saa lopettaa, itselläni auttoivat säännölliset kellonajat, jolloin söin ja lisäksi hedelmävälipalat.
Todettiinko sulla sydämen vajaatoimintaa tai jotain muuta toimintahäiriötä?