Haluaisin kokemuksia päihdeongelmaisen läheisiltä. Itse olen ollut vakavassa suhteessä pian 4 vuotta, jossa miehelläni on ollut päihteet (huumeet) ongelmana koko ajan. Ollaan käyty vieroittumiset läpi muutamaan otteeseen, mutta aina on tullut joku syy jatkaa (työt, haastattelut, treenit, keikat, synttärit, ym velvoitteet). Kaikki ovat olleet hyväksyttäviä syitä, mutta on silti väärin, että voittajana on aina huumeet.
Asian tekee erityisen ongelmalliseksi se, että kukaan ei tästä ongelmasta tiedä (meidän seurustelun ajalta). Mieheni on käyttänyt huumeita noin 7 vuotta, johon mahtuu aineita pilven pössyttelystä heroiiniin. Heroiini on tosin ollut poissa kuvioista jo 4 vuotta. Mieheni vieroitti itse itsensä pois tuosta pahasta, mutta jäi koukkuun vieroittaviin lääkkeisiin kuten Subutexiin (suun kautta). Sitä on nyt käytetty 2 vuotta.
Mieheni pelkää elämää ilman aineellista tukea, sillä sillä on ollut vahva osa hänen elämässään jo niin monta vuotta. Olemme keskustelleet paljon asioista ja olen yrittänyt kertoa niin monet kerrat, että elämän elämiseen hän ei tarvitse tuota tavaraa - ja minä olen tukena. Sen käyttö on vähentynyt paljon ja päivän annos on nykyään vain pienen pieni hippunen.
Tuntuu vain siltä, että tämä oravanpyörä ei ikinä lopu. Olen todella turtunut ja uupunut. Rakastan häntä paljon ja ongelma ei saa minua jättämään häntä. Opiskelen sellaista alaa, minkä kautta nämä asiat tulee inhimillisesti kohdattua. Totean vain, että kovin moni muu ei jaksaisi tätä. Perheen suunnittelua ei voi kuvitellakaan ennen täyttä vieroittumista ja kuntoutumista. Meillä on jo ikää sen verran, että paras lapsenhankintaikä alkaa kohta olla jo takanapäin.
Päihteet on asia josta me riitelemme, tai josta tulee riitaa, epäluottamusta, syyttelyä jne. Epäluulo kalvaa ajoittain. Kenenkään ei tarvitsisi jaksaa tälläistä ja tiedän että saisin paremman miehen koska vain. En silti halua luovuttaa. Olen onneton, mutta rakkaus ja mieheni hellyys ja hyvyys on jotain sellaista mitä kukaan muu mies ei voi antaa. Hänen rakkautensa on pyyteetöntä, toisin kuin minun. Mutta eikö minulla olekin oikeus vaatia normaalia elämää? (Hän kysyy monesti vastakysymyksenä, että miten käyttö on haitannut tähän astistakaan elämää..? Ja minä sanon, että kun sen ei tarvitsisi olla niin.)
Voisin jatkaa juttua rivitolkulla, mutta jätän asian nyt tältä erä tähän ja toivoisin muilta samaa kokevilta/kokeneilta omia kokemuksia. Minulla yksi ystävä kaukaa toiselta paikkakunnalta kenelle olen ongelmia voinut purkaa, mutta pakahdun tästä salailusta, niin ystäviltämme kuin perheiltämmekin.
Aurinkoista kevättä :)
Asian tekee erityisen ongelmalliseksi se, että kukaan ei tästä ongelmasta tiedä (meidän seurustelun ajalta). Mieheni on käyttänyt huumeita noin 7 vuotta, johon mahtuu aineita pilven pössyttelystä heroiiniin. Heroiini on tosin ollut poissa kuvioista jo 4 vuotta. Mieheni vieroitti itse itsensä pois tuosta pahasta, mutta jäi koukkuun vieroittaviin lääkkeisiin kuten Subutexiin (suun kautta). Sitä on nyt käytetty 2 vuotta.
Mieheni pelkää elämää ilman aineellista tukea, sillä sillä on ollut vahva osa hänen elämässään jo niin monta vuotta. Olemme keskustelleet paljon asioista ja olen yrittänyt kertoa niin monet kerrat, että elämän elämiseen hän ei tarvitse tuota tavaraa - ja minä olen tukena. Sen käyttö on vähentynyt paljon ja päivän annos on nykyään vain pienen pieni hippunen.
Tuntuu vain siltä, että tämä oravanpyörä ei ikinä lopu. Olen todella turtunut ja uupunut. Rakastan häntä paljon ja ongelma ei saa minua jättämään häntä. Opiskelen sellaista alaa, minkä kautta nämä asiat tulee inhimillisesti kohdattua. Totean vain, että kovin moni muu ei jaksaisi tätä. Perheen suunnittelua ei voi kuvitellakaan ennen täyttä vieroittumista ja kuntoutumista. Meillä on jo ikää sen verran, että paras lapsenhankintaikä alkaa kohta olla jo takanapäin.
Päihteet on asia josta me riitelemme, tai josta tulee riitaa, epäluottamusta, syyttelyä jne. Epäluulo kalvaa ajoittain. Kenenkään ei tarvitsisi jaksaa tälläistä ja tiedän että saisin paremman miehen koska vain. En silti halua luovuttaa. Olen onneton, mutta rakkaus ja mieheni hellyys ja hyvyys on jotain sellaista mitä kukaan muu mies ei voi antaa. Hänen rakkautensa on pyyteetöntä, toisin kuin minun. Mutta eikö minulla olekin oikeus vaatia normaalia elämää? (Hän kysyy monesti vastakysymyksenä, että miten käyttö on haitannut tähän astistakaan elämää..? Ja minä sanon, että kun sen ei tarvitsisi olla niin.)
Voisin jatkaa juttua rivitolkulla, mutta jätän asian nyt tältä erä tähän ja toivoisin muilta samaa kokevilta/kokeneilta omia kokemuksia. Minulla yksi ystävä kaukaa toiselta paikkakunnalta kenelle olen ongelmia voinut purkaa, mutta pakahdun tästä salailusta, niin ystäviltämme kuin perheiltämmekin.
Aurinkoista kevättä :)
Vastaukset 1
Vanhimmat
itse elänyt ihan koht 15-vuotta narkomaani miehen kanssa. Meillä on lapsia ja lasten takia pitäis olla. Ollaan kyllä oltu erossa monet kerrat,mut aina mies on saanu huiputettua mut ottamaan se takasin. Mutta se salailu joka paikkaan ja kun mies osaa esittää niin pirun hyvää ja muuta vastaavaa,sattuu kun toiset ihmiset puhuu kuinka hyvä mies mulla kuulemma on ja nythän ei kuulemma mitenkään voi erota kun mies on vieroituksessa ja kuulemma ymmärtänyt mitä perhe elämä merkitsee nojoo parempi jakso menossa mut itse en ole tyytyväinen,mun rakkaus mieheen kuoli jo ennen kuin se alkokaan ainut on joku kumma side lasten kautta ja huoli kyllä mitä seuraavax tapahtuu ja kuka seuraavax on oven takana tai kuka seuraavax uhkailee miehen sotkujen takia,kaikki ei ymmärrä ettei sen tekemiset mulle kuulu. No lohduttaudun sillä että miehellä on haku päällä eli lähtee taas istumaan,saanpahan hengähtää,eikä tarvitse pelätä mitä huomenna tapahtuu. no aika negatiivistä tekstiä emmä itsekään täydellinen ole,mut en käytä huumeita ja käyn töissä,mut toissäkin saa varoa tilanteita missä tulee perheestä puhe. ja jos jotain positiivista pitää repiä ei ole viiteen vuoteen mies myyny huonekaluja tai muuta kotoa ja kolmeen vuoteen ei ole varastanut multa rahaa,tosin huijannu puhumalla aina sillon tällön. Mun tuttavat sanookin et mä olen aina jännittyneen olonen ja salaan jotain no hyvin näkevät ja monet on vuosien aikana ihmetellyt kun mies tulee paikalle musta katoaa viimeinenkin iloisuus,vaikka mulla on niin ihana mies.