Onko teillä yhtään hyvää Asperger syndroomasta kärsivää ihmistä ystävänä?
Olen todennäköisesti AS-ihminen ja koko ikäni olen esittänyt normaalia. Välillä on onnistunut hyvin ja välillä huonommin.
Mietin vain, että mikä on teidän tavallisten pulliaisten suhtautuminen meihin vähän omituisiin. Hyväksytäänkö meidät vai suljetaanko vielä pahemminkin yhteisöjen ulkopuolelle?
Siksi vain, että jatkanko näyttelemistä koko loppuikäni, jos haluan pelata varman päälle? Uuvuttavaahan se tosin on, jos ei anna itselleen lupaa olla sellainen kuin on, vaan yrittää johonkin tiettyyn normaaliuden muottiin ahtaa.
Olen todennäköisesti AS-ihminen ja koko ikäni olen esittänyt normaalia. Välillä on onnistunut hyvin ja välillä huonommin.
Mietin vain, että mikä on teidän tavallisten pulliaisten suhtautuminen meihin vähän omituisiin. Hyväksytäänkö meidät vai suljetaanko vielä pahemminkin yhteisöjen ulkopuolelle?
Siksi vain, että jatkanko näyttelemistä koko loppuikäni, jos haluan pelata varman päälle? Uuvuttavaahan se tosin on, jos ei anna itselleen lupaa olla sellainen kuin on, vaan yrittää johonkin tiettyyn normaaliuden muottiin ahtaa.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Voi, miten tuttua tekstiä....minä olen jo liki 60 kymppinen - minulla ei ole asp:ta mutta muuta neurologista vaivaa kylläkin - tänä päivänä olisin saanut apua -silloin kun olin pieni ja olisin sitä tarvinnut, se apu oli lähinnä hakkaamista ja nöyryyttämistä kun " en oppinut" " en osannut " " en ymmärtänyt" eikä minusta vanhempieni mukaan koskaan tule mitään...
no, kyllä minusta jotain tuli, mutta monen mutkan ja erittäin monen itkun jälkeen - eli = hahmotan asioita väärin, kakarana olin aina ruvella koska kävelin jopa päin talojen seiniä - tuhat kertaa olin jäädä auton alle - koska en nähnyt niitä -
laskeminen oli minulla myrkkyä - en oppinut sitä koskaan oikein kunnolla -hahmotin kaiken päin metsiä - minusta saatoin nähdä apinan - ja toiset näkivät vaikka risukasan tai eivät sitten mitään.
ainoa joka minua ymmärsi oli vanha viisas isoäitini.
-50 luvulla ei toden totta saanut tukiopetusta koulusssa, mitä en oppinut se " opetettiin " opettajan toimesta ivaamalla, saatamalla naurun alaiseksi koko luokan edessä yms.
aikuisena kohtasin ymmärtäväisen lääkärin, ihan tavallisessa terveyskeskuksessa, hän lähetti minut pään MRI kuvaan ja kas: pään vasemmalla puolella oli vamma - joka vaikuttaa lukemiseen, kirjoittamiseen ( minulla kirjoittaminen sujuu kuitenkin hyvin ) se vaikuttaa hahmottamiseen, kävelen edelleen päin liikennemerkkejä yms
lääkäri kirjoitti välittämästi paperit joilla pääsin pysyvästi työkyvyttömyyseläkkeelle, hän sanoi, että eihän noilla valmiuksilla VOI pärjätä töissä - pärjäsin, miten pärjäsin - eksyin työmatkoilla, löysin itseni monta kertaa aivan vieraasta ympäristöstä, koska hyppäsin hädissäni väärään bussiin - minulla oli suuria vaikeuksia ja on vieläkin hahmottaa aikaa ja sen kulumista.
monen kautta piti käydä ennenkuin sain apua, edelleenkään minulla ei ole enkä tarvitse mitään lääkitystä, minulla ei ole kuten ASP ihmisillä levottomuutta, enkä ole ylivilkas mutta nämä oireet olivat ja ovat vaikeita.
toivotan sinulle ystävä hyvä voimia, jos joku " tavallinen " " normaali " ei sinua hyväksy, älä anna sen häiritä - sillä ihmisellä on silloin itsellään jokin vamma - luultavasti tunnevamma mutta älä anna sen häiritä sinun elämääsi, olet ihan yhtä arvokas kuin kuka tahansa, emmehän me herrajumala sentään valitse näitä neurologisa vammoja itsellemme. ilman tätä vammaa minulla voisi olla aivan kokonaan toinen elämä, mutta ei ole ja sen kanssa minun on elettävä.
olen jossain kirjoittanut, että elämää on senkin jälkeen kun saa hankalan/vaikean neurologisen diagnoosin - se ei ole helppoa elämää mutta se on elämää - ja vaihtoehto on vieläkin surkeampi joten= hymyä huuleen - minä olen ottanut huumorin avukseni vaikka ei tämä elämä aina niin paljon naurata - mutta niin kauan kun nauran - en voi itkeä...
sinun täytyy näytellä, jotta sinut hyväksyttäisiin. Ymmärrän sinua täysin, koska minullakin on neurologinen vaiva. Pitää vain jaksaa enemmän, itseään voi aina kehittää ajan myötä. Kun esität aktiivista ihmistä niin pian et edes huomaa että olet ahtautunut muottiin.
Minä ainakin kohtelen kaikkia ihmisiä ystävinä.
Jokainen ihminen "esittää normaalia". Ns. tavallisia pulliaisia on varmaan vähemmistö.
Yhdellä fobia, toisella mania, kolmannella masennus, neljäs kuulee ääniä, viides kärsii paniikkihäiriöstä.... litania on loputon.
Kaikki vain yrittävät tulla jotenkin toimeen. Asperger taitaa olla sieltä helpoimmasta päästä.
Isompaa härän päivää välttämättä ole.
Esim ADHD-ihmiset ehkä ennemminkin
tukiopetusten varassa.
Käytetään ne kortit/hantit, joita luontoäiti
on meille ripponut.
Onhan nyt oma autismi(kirjo) palstakin.
Minulla on aikuinen AS-poika, joka elää itsenäistä elämää ja on aidosti oma itsensä. Vaikeuksia kasaantuu aina vähän päästä, mutta tuettuna hän on niistä selvinnyt eteenpäin. Perhe auttaa tarvittaessa (usein hän ei halua) ja ystäviäkin hänellä on, ei paljon, mutta eipä hän isoa seurapiiriä kaipaakaan.
En usko hetkeäkään, että syndrooman voi peittää teeskentelemällä tai vetämällä roolia, niin takkuinen taival on AS-ihmisellä. Sosiaalisissa tilanteissa ahdistus ja kommunikaatiovaikeudet tulevat väkisin esille - turha luulla, etteivät muut huomaa!
Jos hyväksyntää hakee, kannattaa valita seuransa tarkoin ja etsiä sellaisia ihmisiä, joille voi kertoa vaikeuksistaan tarpeen tullen. Mielenterveyshän siinä menee, jos koko ikänsä tunkee liian pieneen muottiin!
Tämä As-erilaisuus on todellakin juuri sosiaalisissa tilanteissa
niin silmiinpistävää, ettei se enimmltään jää huomaamatta.
Oikeastaan jonkinlainen avautuminen käynnistyi diagnoosin saatuani;
oireiluni ovat niin tyypilliset.
Mielestäni itseään As-henkilöiksi epäilevien ei pitäisi lainkaan ahdistua.
Tiedetään, että aspergereita on huippu eri alojen tiedemiehinä,
myös pappeina.
Meillä kouluttamattomilla As-henkilöillä on suuri laistostumisen ja syrjäytymisen
vaara.
Enemmän olisin huolissani paitsi vaikeasti autististen, myös ADHD henkilöistä.
Omaisten- ja yhteiskunnan tukeahan nämä kaikki As-kirjon ihmiset tarvitsisivat
tavallista enemmän.
elän itsenäistä elämää, työpaikka on ok. Olen siis myös as.
Mua ärsyttää ja ahdistaa eniten se, että ihmiset yleisesti kuvittelevat, että olen jotenkin vajaaälyinen, kun olen omissa oloissani, puhun vähän, aina sama ilme naamalla, en reagoi vihjeisiin ja vihjailuihin ym. Jotkut jopa selittää kovalla äänellä kädestä pitäen. Silloin sentään saan sanottua, etten ole kuuro.
Kärsin masennuksesta, levottomudesta ja aggressiivisuudesta. Aika ajoin on pakko päästä sairaslomalle tai pää räjähtää. Lääkityksenä mulla on Efexor 225 mg/vrk. Se on ollut aika ok; vähentää aggressiivisuutta. Tarvittaessa Oxepamia. Terapiassa käyn viikottain. Pakko on purkaa nt ihmisten aiheuttamia turhautumia. Kirjoitan terapeutilleni, puhumisesta ei oikein tule mitään.