Jeesus opetti, että syntiä tekevä on synnin orja. Syntien anteeksianto tuo mukanaan vapauden.
Vapauden käsitteellä on yleensä myönteinen sisältö. Sen äärimmäinen vastakohta on orjuus, jossa ihminen on menettänyt lähes kaikki oikeutensa ja mahdollisuudet päättää elämästään. Orja on täysin isäntänsä määrättävissä ja ohjattavissa.
Vapautta ja orjuutta voidaan tarkastella myös hengellisen sisällön kautta. Se osoittaa, että todellisen vapauden tai orjuuden olemus ei lopulta ole vain elämän ulkoisissa puitteissa.
Paavali oli kohdannut karanneen orjan Onesimuksen. Tämä oli löytänyt elävän uskon ja käsittänyt sen tuoman sisäisen vapauden. Paavali lähetti Onesimuksen takaisin isäntänsä Filemonin luo, ei niinkään karanneena orjana, vaan rakkaana uskonveljenä. Myös Joosefista Raamattu todisti, että hän oli orjanakin onnellinen mies (1. Moos. 39:2, Filemon 1:8–16).
Jeesus tuo esille hengellisen orjuuden ja vapauden syyt: Joka tekee syntiä, on synnin orja. Ja toisaalta se joka saa syntinsä anteeksi, saa vapauden. Jeesus sanoi syntisenä tunnetulle naiselle fariseuksen huoneessa, että hänen uskonsa teki hänet vapaaksi (Joh. 8, Luuk. 7: 48–50).
Synti etäännyttää Jumalasta
Päivän teksti johtaa myös kysymyksiin, jotka liittyvät uskovaisen elämään ja kilvoitukseen. Miten pysyä kaidan tien kulkijana maailmassa, jossa uskomisen vapautta uhkaa sielunvihollinen, maailma ja ihmisyyteen kuuluva perisynti?
Martti Luther kuvasi Jumalasta erottavan synnin olemusta niin, että ei ole suuria tai pieniä syntejä. On vain kadottavia ja voittamattomia syntejä.
Jumalasta erottavat ja etäännyttävät teot eli synnit oppi-isämme jakoi kahteen ryhmään: hengelliset ja lihalliset synnit. Ihmislähtöiseen onnistumiseen ja pyhyyteen houkuttelevasta henkivallasta Luther käytti nimitystä ”valkoinen perkele”.
Uskonvanhurskaus perustuu armoon
Evankeliumiteksti osoittaa, että inhimilliseen ymmärrykseen, ulkonaiseen elämäntapaan ja tarkkoihin sääntöihin perustuva usko vie harhaan. Kieltojen, käskyjen ja vaatimusten tie hengellisessä elämässä ahdistaa ja uuvuttaa. Se vie sisäisen vapauden ja tuo tilalle orjuutta.
Tällaisesta hengellisyydestä ja sen seurauksista Jeesus otti fariseuksia ja lainopettajia kiinni. He olivat kehitelleet vastoin neljännen käskyn säädöstä opin, että kun elatusvelvollinen uhrasi tietyn summan temppelirahastoon, hän vapautui huolta ja vaivaa tuovasta velvoitteesta huolehtia isästä ja äidistä.
Elämänvanhurskauteen perustuvan uskon vastakohta on pelkästään Jumalan armoon perustuva uskonvanhurskaus. Syntisellä ihmisellä on mahdollisuus korjaantua ja kohentua täydellisyyteen Jumalan edessä Jumalan työnä.
Paavali kuvasi asiaa: ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa” (Room 5:1). Tämän uskonvanhurskauden kokemuksen jälkeen tulee Jumalan armoon ja evankeliumin voimaan perustuva halu noudattaa elämänvanhurskautta, jotta Jumalan rauhan osallisuus säilyisi (Tiit. 2:11–12).
Ihminen on vain vastaanottaja
Einari Lepistö kirjoitti aikanaan Päivämiehessä niistä seurauksista ja vaikeuksista, joita poikkeaminen uskonvanhurskauden perustukselta voi tuottaa. ”Kun uskovanhurskaudesta eksyy, niin aina ollaan tekojen vanhurskaudessa. Kilvoituksesta voi väärällä tavalla kasvaa ansio. Minä olen niin kauan ollut uskovaisena. Tehnyt parannusta, minua on paljon siunattu. Toinen vaara on siinä, että teot menevät uskon edelle niin, että sen jälkeen minulla on oikeus uskoa. Näissä molemmissa on eksytty uskonvanhurskaudesta”.
Ja edelleen: ”Uskomisen vapaus katoaa ja tilalle tulee väärä rippioppi, jonka mukaan sitten vasta saa uskoa, kun viimeinenkin paha teko on muistettu ja tunnustettu”.
Lepistö jatkoi: ”Säilyäksemme uskossa me uskon hedelmänä ahkeroimme pitää hyvää omaatuntoa. Meidän sydämemme ei ole puhdas sen tähden, että me tunnustamme syntimme, vaan sen tähden, että me uskomme”. (Päivämies 24.9.1980.)
Jeesuksen vertaus totisesta viinipuusta kuvaa oikeaa uskomisen perustaa. Lähtökohtana ei ole ihmisen toiminta, vaan lopulta Jumalan työ (Joh. 15:1–6). Vertauksen sanoma osoittaa, että itse Jumalan poika on voiman antajana, lohduttajana ja puhdistajana Jumalan seurakunnassa. Ihminen on tässä vertauksessa Jumalan armon ja voiman ansioton vastaanottaja.
Seppo Aho
Vapauden käsitteellä on yleensä myönteinen sisältö. Sen äärimmäinen vastakohta on orjuus, jossa ihminen on menettänyt lähes kaikki oikeutensa ja mahdollisuudet päättää elämästään. Orja on täysin isäntänsä määrättävissä ja ohjattavissa.
Vapautta ja orjuutta voidaan tarkastella myös hengellisen sisällön kautta. Se osoittaa, että todellisen vapauden tai orjuuden olemus ei lopulta ole vain elämän ulkoisissa puitteissa.
Paavali oli kohdannut karanneen orjan Onesimuksen. Tämä oli löytänyt elävän uskon ja käsittänyt sen tuoman sisäisen vapauden. Paavali lähetti Onesimuksen takaisin isäntänsä Filemonin luo, ei niinkään karanneena orjana, vaan rakkaana uskonveljenä. Myös Joosefista Raamattu todisti, että hän oli orjanakin onnellinen mies (1. Moos. 39:2, Filemon 1:8–16).
Jeesus tuo esille hengellisen orjuuden ja vapauden syyt: Joka tekee syntiä, on synnin orja. Ja toisaalta se joka saa syntinsä anteeksi, saa vapauden. Jeesus sanoi syntisenä tunnetulle naiselle fariseuksen huoneessa, että hänen uskonsa teki hänet vapaaksi (Joh. 8, Luuk. 7: 48–50).
Synti etäännyttää Jumalasta
Päivän teksti johtaa myös kysymyksiin, jotka liittyvät uskovaisen elämään ja kilvoitukseen. Miten pysyä kaidan tien kulkijana maailmassa, jossa uskomisen vapautta uhkaa sielunvihollinen, maailma ja ihmisyyteen kuuluva perisynti?
Martti Luther kuvasi Jumalasta erottavan synnin olemusta niin, että ei ole suuria tai pieniä syntejä. On vain kadottavia ja voittamattomia syntejä.
Jumalasta erottavat ja etäännyttävät teot eli synnit oppi-isämme jakoi kahteen ryhmään: hengelliset ja lihalliset synnit. Ihmislähtöiseen onnistumiseen ja pyhyyteen houkuttelevasta henkivallasta Luther käytti nimitystä ”valkoinen perkele”.
Uskonvanhurskaus perustuu armoon
Evankeliumiteksti osoittaa, että inhimilliseen ymmärrykseen, ulkonaiseen elämäntapaan ja tarkkoihin sääntöihin perustuva usko vie harhaan. Kieltojen, käskyjen ja vaatimusten tie hengellisessä elämässä ahdistaa ja uuvuttaa. Se vie sisäisen vapauden ja tuo tilalle orjuutta.
Tällaisesta hengellisyydestä ja sen seurauksista Jeesus otti fariseuksia ja lainopettajia kiinni. He olivat kehitelleet vastoin neljännen käskyn säädöstä opin, että kun elatusvelvollinen uhrasi tietyn summan temppelirahastoon, hän vapautui huolta ja vaivaa tuovasta velvoitteesta huolehtia isästä ja äidistä.
Elämänvanhurskauteen perustuvan uskon vastakohta on pelkästään Jumalan armoon perustuva uskonvanhurskaus. Syntisellä ihmisellä on mahdollisuus korjaantua ja kohentua täydellisyyteen Jumalan edessä Jumalan työnä.
Paavali kuvasi asiaa: ”Kun nyt Jumala on tehnyt meidät, jotka uskomme, vanhurskaiksi, meillä on Herramme Jeesuksen Kristuksen ansiosta rauha Jumalan kanssa” (Room 5:1). Tämän uskonvanhurskauden kokemuksen jälkeen tulee Jumalan armoon ja evankeliumin voimaan perustuva halu noudattaa elämänvanhurskautta, jotta Jumalan rauhan osallisuus säilyisi (Tiit. 2:11–12).
Ihminen on vain vastaanottaja
Einari Lepistö kirjoitti aikanaan Päivämiehessä niistä seurauksista ja vaikeuksista, joita poikkeaminen uskonvanhurskauden perustukselta voi tuottaa. ”Kun uskovanhurskaudesta eksyy, niin aina ollaan tekojen vanhurskaudessa. Kilvoituksesta voi väärällä tavalla kasvaa ansio. Minä olen niin kauan ollut uskovaisena. Tehnyt parannusta, minua on paljon siunattu. Toinen vaara on siinä, että teot menevät uskon edelle niin, että sen jälkeen minulla on oikeus uskoa. Näissä molemmissa on eksytty uskonvanhurskaudesta”.
Ja edelleen: ”Uskomisen vapaus katoaa ja tilalle tulee väärä rippioppi, jonka mukaan sitten vasta saa uskoa, kun viimeinenkin paha teko on muistettu ja tunnustettu”.
Lepistö jatkoi: ”Säilyäksemme uskossa me uskon hedelmänä ahkeroimme pitää hyvää omaatuntoa. Meidän sydämemme ei ole puhdas sen tähden, että me tunnustamme syntimme, vaan sen tähden, että me uskomme”. (Päivämies 24.9.1980.)
Jeesuksen vertaus totisesta viinipuusta kuvaa oikeaa uskomisen perustaa. Lähtökohtana ei ole ihmisen toiminta, vaan lopulta Jumalan työ (Joh. 15:1–6). Vertauksen sanoma osoittaa, että itse Jumalan poika on voiman antajana, lohduttajana ja puhdistajana Jumalan seurakunnassa. Ihminen on tässä vertauksessa Jumalan armon ja voiman ansioton vastaanottaja.
Seppo Aho
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.