Mikä tekee ihmisestä kiusaajan? Onko kiusaaja aina narsistipaska? Voisiko kiusaajaksi muuttumista ennaltaehkäistä, jos yksilöille opetettaisiin tunnetaitoja mahdollisimman varhaisessa iässä?
Voiko kiusaaja koskaan parantua, jos hän saisi apua, esimerkiksi tunnetaitoihin? Tai autetaanko meidän yhteiskunnassamme kiusaajaa edes kuntoutumisessa takaisin yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi , tuntevaksi ihmiseksi?
Voiko kiusaaja koskaan parantua, jos hän saisi apua, esimerkiksi tunnetaitoihin? Tai autetaanko meidän yhteiskunnassamme kiusaajaa edes kuntoutumisessa takaisin yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi , tuntevaksi ihmiseksi?
Vastaukset 9
Vanhimmat
Itse jouduin valitsemaan että olenko kiusaaja vai kiusattu. Enkä usko että yhden ihmisen tunnetaitojen opettaminen olisi sitä tilannetta muuttanut mitenkään, vaan se asetelma oli paljon syvemmällä. Siinä olisi pitänyt opettaa tunnetaitoja opettajasta, vanhemmista jne lähtien.
Ilkeilijät ovat menettäneet minut.
poiuyyy
Kiusaajalla pitää olla tunnekylmyyttä eli psykopaattista piirrettä. Jos näkee/olettaa jne että aiheuttaa kärsimystä toiselle ihmiselle ja silti jatkaa, ei ole enää tunne-elämältään "normaali" vaan häiriintynyt.
Tunnekylmille lapsille ilmeisesti toimii keskusteleva ja toisten tunteita sanoittava kasvatus, mutta aikuiset psykopaattisesti oireilevat käyttäisivät vastaavaa oppikouluna miten tuottaa toisille enemmän kärsimystä.
Lapsen tunne-elämä pystyy häiriintymään, traumaattisista kokemuksista, vaikkapa sairaassa perheessä / ympäristössä, ilman että lapsessa itsessään olisi psykopaattisia piirteitä.
Tietysti aikuistuessa ihmisen pitäisi pystyä korjaamaan käyttäytymistään, mutta helppoa tai automaattista se ei ole. Siksi monisukupolvinen ketju pitäisi pystyä katkaisemaan jo alkuunsa.
Tietenkin voi traumoista häiriintyä. Kiistaton tosiasia on, että on tunnekylmiä lapsia (lasten kohdalla ei puhuta psykopaattisista piirteistä) ja noita piirteitä voidaan nähdä jo 3-4 -vuotiailla. Vaikka kyseessä onkin ilmeisesti suhteellisen pysyvä tila; vain osa pääsee noista piirteistä, kannattaa yrittää edes vaikuttaa. Kasvuolot vaikuttaa paljon ja esim. Suomessa vanhemmat saavat sitä kasvatusapua noissa tilanteissa. Kasvuolojen lisäksi geeniperimä vaikuttaa tunnekylmyyden esiintymiseen. En kyllä edes ymmärrä, miten kukaan voi pariutua psykopaatin kanssa, saati saada yhdessä lapsia...
En tiedä oletko käynyt terapiassa, keskustelu kuulostaa siltä, että olet. Mua on ihmetyttänyt kauan, että miten voi olla, että kaikilla kroonisesti masennusta sairastavilla on ongelmallinen äitisuhde, josta kaikki ongelmat kumpuaa. En tiedä pitääkö paikkansa, koska kenenkään sisäisestä maailmasta on vaikea mennä mitään sanomaan, mutta se on hämmentävää, kun kuitenkin suurin osa vanhemmista yrittää parhaansa. Tuntuu monesti, että ongelmat kroonistuu terapiassa ja tiedän esimerkiksi omalta kohdalta kertoneeni äidistäni asioita, joissa ei ole mitään perää, mutta terapiassa alkoi tulla kaikkea kummallista mieleen.
Kyllä on tullut käytyä terapiassa. Eikä vähiten huonon äitisuhteen takia.
Itse jäin ihmettelemään ns. naisvihaa, joka nyt ei suoraan ole kiusaamisen muoto, mutta liippaa riittävän läheltä. Naisviha nousi otsikoihin jokin aika sitten ja lääkkeeksi siihen tietenkin tarjottiin kasvattamista ja valistusta. Mikä kuulostaa järkeen käyvältä, mutta samaan aikaan ehkä eniten syytettyjen penkillä oli buumerit, (sellainen klassinen valkoinen heteromies juttu.) joiden sukupolven kasvattamisesta lähes yksinomaan naiset huolehtivat. (neovolat, koulut, päiväkodit jne.)
Olenko siis ainoa, joka näkee asiassa ristiriidan, kuinka naiset kasvaittaisivat naisten vihaajia? Onko kyse edes asiasta johon pystytään vaikuttamaan kattavasti kasvatuksella, vai olisiko tehokkaampi tapa lähestyä lainsäädännön kautta?
Itsekkin uskon että suurin osa vanhemmista yrittää parhaansa, mutta ehkä sanonta "Älä tee niin kuin minä teen, vaan niin kuin minä sanon." Tavallaan kertoo siitä hiuksen hienosta erosta, onnistumisen ja epäonnistumisen välillä.
Täytyy sanoa, että laajemmin en tätä ilmiötä tunnista, muutamissa tutuissa olen havainnut enemmän tai vähemmän tällaisia piirteitä. Vuosia kotona tietokoneen edessä ilman päivärytmiä tai ylipäänsä keskustelua muiden kanssa. Vielä päälle masennusta ja epävarmuutta toimeentulosta niin alkaa olla paketti kasassa. En haluaisi vetää näistä ajatuksista mitään laajempaa johtopäätöstä, kyse on kuitenkin yksittäistapauksista. Olenko itse yhtään sen parempi kuin nämä henkilöt, joista puhun, ei en ole. Olenko esimerkiksi ylpeä kaikesta, mitä olen netissä kirjoittanut, en todellakaan. Toivonko, että saisin tietyt sanani tai purkaukseni takaisin, kyllä ehdottomasti.
En usko, että kasvatuksella voidaan tähän vaikuttaa, enemmänkin siihen, että otetaan koppia, kun ihminen alkaa jäädä työelämän ulkopuolelle syystä tai toisesta. En ole tavannut ketään, joille se olisi ollut hyvä ratkaisu ja en tarkoita pelkästään mielenterveyskuntoutujia vaan myös pienten lasten vanhempia. Osalle ihmisistä ei vaan millään lailla sovi aikatauluttomuus, vaan nämä ihmiset eivät saa kotona mitään tehtyä. Samalla mieli alkaa kiertää syvissä vesissä. Keskustelupalstoilla ihmiset provosoivat ja provosoituvat helposti ja asiallisena keskustelua on vaikea pitää yllä.
Lisäksi omalta kohdalta voin sanoa, että henkilö on helppo pelotella aivan kauhun partaalle ihminen saattaa pelätä henkensä puolesta, jos on joutunut esimerkiksi kidutustoimenpiteiden uhriksi esimerkiksi pakkotoimenpiteiden seurauksena, paikassa, jossa pitäisi luottaa toisen ammattimaisuuteen, laillisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen. Jos tätä traumaattista kokemusta päässyt käsittelemään missään turvallisessa ympäristössä, ja koko tapahtuman olemassaolo hoidossa kyseenalaistetaan, ei tämä tapahtuma muutu normaaliksi elämäntapahtumaksi vaan nousee traumamuistoina pintaan toistuvasti.
Itse kiusasin pääasiassa siksi, että en osannut muutenkaan käsitellä negatiivisia tunteitani. Eli olisin varmasti hyötynyt tunnetaitojen opetuksesta ja siitä, että olisi opetettu puhumaan aikuisille negatiivisista tunteista.
"Parannuin" sillä, että jouduin myöhemmin maistamaan omaa lääkettäni ja siitä kärsin edelleen