Ihan sattumalta saimme koko päivän aikaa yhdessä kolme vuotta sitten. Olin käymässä lapsuudenkodissani. Kaikilla muilla oli menoja, koulua tai työtä, joten ajattelin lähteä isovanhempieni luokse.
Olin ennen matkaani sanonut, että katselisin mielelläni vanhoja kuvia, kuulisin isovanhempieni tarinoita ja ehkä hiukan videokuvaisin heitä. Pakkasin laukkuuni pienen GoPro-kameran. Halusin saada heidän äänensä ja eleensä talteen.
Ei meistä kukaan voi tietää, kuinka pitkä elämänlankamme on, mutta erityisesti silloin, kun ikää tulee lisää ja välimatka on pitkä, sitä joskus miettii, että onko tämä se viimeinen kerta, kun kohtaamme.
Olen ollut onnekas, kun olen saanut lahjaksi isovanhemmat, joiden kanssa meillä on ollut tiivis suhde. Kutsumme heitä Grammaksi ja Grampaksi. Kun olin lapsi ja nuori, he kiersivät meidän kaikkien lasten koulukonsertteja tasapuolisesti. Juhlapyhinä usein menimme heille kylään syömään sunnuntailounasta. Siellä oli kaikki serkut, tädit ja sedät. Ruokailun jälkeen aina musisoitiin Grampan toiveesta. Joku soitti pianoa, joskus oli mukana viulu tai kaksi, ja muut lauloivat. Joululauluja aloimme laulaa marraskuussa, kun vietimme kiitospäivää.
Myöhemmin, kun muutin Suomeen, pidettiin yhteyttä sähköpostin avulla. Kirjoitettiin elämästä. Sähköposteja kulki välillä viikoittain. Heidän äänensä kuului tekstistä läpi ja toi usein hymyn huulille, ja joskus pienen naurahduksenkin.
Joitain vuosia sitten aloin kirjoittaa englanninkielistä ruokablogia. Kysyin Grampalta, haluaisiko hän kirjoittaa sitä yhdessä minun kanssani. Hän liikuttui, mutta sitten vastasi: ”Ei, se on sinun blogisi.” Usein hän kuitenkin lähetti minulle reseptejä, ja välillä ruokakuviakin, joita sitten julkaisin blogissani. Jossain vaiheessa hän ahkerasti skannasi vanhoja suvun kuvia ja kertoi niistä pieniä tarinoita. Tuntui erityisen tärkeältä saada niitä tarinoita talteen.
Mietin, että niin moni tarina normaalista arkielämästä häviää, kun ihminen kuolee. Se on arvokasta mutta häviävää historiaa, josta ei kerrota historiankirjoissa. Jokaisesta suvusta löytyy arvokas, omaleimainen tarinansa.
Oli keväinen päivä, kun menin silloin kolme vuotta sitten isovanhemmilleni kylään. Kaivoimme yläkerran vaatehuoneesta laatikoita, joissa oli vanhoja valokuvia. Vietimme aikaa yhdessä. Illalla, kun oli aika lähteä, halasin heitä etuportaalla erityisen tiukasti. Halaukset olivat lämpimät. Tuntui kuin olisin mahtunut kokonaisena Grampan halaukseen ja mietin, olisiko se viimeinen halaus. Itkin hetken lohduttomasti. Halusin muistaa sen halauksen ja painoin hetken tarkasti mieleen, jotta voisin siihen palata, jos ikävä tulisi.
Grampa oli luonteeltaan herkkä, hyväntahtoinen ja taiteilija. Hän jätti meille perinnöksi taidettaan ja uskonsa. Kun hyvästelimme, hän usein pyysi vielä siunausta.
Kun sain viestiä, että hän oli kuollut, mielessäni näin hänen kasvonsa ja kuulin hänen äänensä. Kuvittelin, miten olisimme hyvästelleet:
Jos hän seisoisi vierelläni, hän sanoisi: ”Älä itke tyttöseni, etkö kuule, kun enkelit laulavat?” Hänellä olisi kyyneleitä vaaleansinisissä silmissään ja hän katsoisi lempeästi ja ymmärtäisi tuskani. Mutta sitten hän hymyilisi ja sanoisi: ”On kiitoksen aika, olen päässyt taivaan kotiin.” Ja minäkin hymyilisin kyynelten läpi ja halaisin vielä viimeisen kerran.
Ja samalla muistan sen viimeisen halauksen kolmen vuoden takaa. Kun mahduin kokonaan hänen halaukseensa.
Olin ennen matkaani sanonut, että katselisin mielelläni vanhoja kuvia, kuulisin isovanhempieni tarinoita ja ehkä hiukan videokuvaisin heitä. Pakkasin laukkuuni pienen GoPro-kameran. Halusin saada heidän äänensä ja eleensä talteen.
Ei meistä kukaan voi tietää, kuinka pitkä elämänlankamme on, mutta erityisesti silloin, kun ikää tulee lisää ja välimatka on pitkä, sitä joskus miettii, että onko tämä se viimeinen kerta, kun kohtaamme.
Olen ollut onnekas, kun olen saanut lahjaksi isovanhemmat, joiden kanssa meillä on ollut tiivis suhde. Kutsumme heitä Grammaksi ja Grampaksi. Kun olin lapsi ja nuori, he kiersivät meidän kaikkien lasten koulukonsertteja tasapuolisesti. Juhlapyhinä usein menimme heille kylään syömään sunnuntailounasta. Siellä oli kaikki serkut, tädit ja sedät. Ruokailun jälkeen aina musisoitiin Grampan toiveesta. Joku soitti pianoa, joskus oli mukana viulu tai kaksi, ja muut lauloivat. Joululauluja aloimme laulaa marraskuussa, kun vietimme kiitospäivää.
Myöhemmin, kun muutin Suomeen, pidettiin yhteyttä sähköpostin avulla. Kirjoitettiin elämästä. Sähköposteja kulki välillä viikoittain. Heidän äänensä kuului tekstistä läpi ja toi usein hymyn huulille, ja joskus pienen naurahduksenkin.
Joitain vuosia sitten aloin kirjoittaa englanninkielistä ruokablogia. Kysyin Grampalta, haluaisiko hän kirjoittaa sitä yhdessä minun kanssani. Hän liikuttui, mutta sitten vastasi: ”Ei, se on sinun blogisi.” Usein hän kuitenkin lähetti minulle reseptejä, ja välillä ruokakuviakin, joita sitten julkaisin blogissani. Jossain vaiheessa hän ahkerasti skannasi vanhoja suvun kuvia ja kertoi niistä pieniä tarinoita. Tuntui erityisen tärkeältä saada niitä tarinoita talteen.
Mietin, että niin moni tarina normaalista arkielämästä häviää, kun ihminen kuolee. Se on arvokasta mutta häviävää historiaa, josta ei kerrota historiankirjoissa. Jokaisesta suvusta löytyy arvokas, omaleimainen tarinansa.
Oli keväinen päivä, kun menin silloin kolme vuotta sitten isovanhemmilleni kylään. Kaivoimme yläkerran vaatehuoneesta laatikoita, joissa oli vanhoja valokuvia. Vietimme aikaa yhdessä. Illalla, kun oli aika lähteä, halasin heitä etuportaalla erityisen tiukasti. Halaukset olivat lämpimät. Tuntui kuin olisin mahtunut kokonaisena Grampan halaukseen ja mietin, olisiko se viimeinen halaus. Itkin hetken lohduttomasti. Halusin muistaa sen halauksen ja painoin hetken tarkasti mieleen, jotta voisin siihen palata, jos ikävä tulisi.
Grampa oli luonteeltaan herkkä, hyväntahtoinen ja taiteilija. Hän jätti meille perinnöksi taidettaan ja uskonsa. Kun hyvästelimme, hän usein pyysi vielä siunausta.
Kun sain viestiä, että hän oli kuollut, mielessäni näin hänen kasvonsa ja kuulin hänen äänensä. Kuvittelin, miten olisimme hyvästelleet:
Jos hän seisoisi vierelläni, hän sanoisi: ”Älä itke tyttöseni, etkö kuule, kun enkelit laulavat?” Hänellä olisi kyyneleitä vaaleansinisissä silmissään ja hän katsoisi lempeästi ja ymmärtäisi tuskani. Mutta sitten hän hymyilisi ja sanoisi: ”On kiitoksen aika, olen päässyt taivaan kotiin.” Ja minäkin hymyilisin kyynelten läpi ja halaisin vielä viimeisen kerran.
Ja samalla muistan sen viimeisen halauksen kolmen vuoden takaa. Kun mahduin kokonaan hänen halaukseensa.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Olipa kaunis kirjoitus !! Isovanhemmat ovat olleet parasta ihmiselämässä ! Kun ajattelee taaksepäin, siis ajatuksissaan ! Muistot usein ovat lohduttavia, vaikka oman elämän "mynkyröissä", jotka tuntuvat joskus liian raskailta kantaa.
On hyvä verrata nykyisyyttä menneisiin aikoihin, miten esivanhemmat ovat selvinneet joskus vaikeistakin ajoista ! Tuntee kyllä arvostusta ja kunnioitusta pois päässeitä vanhempia kohtaan !
Itse toivon samaa viisautta nyt tässä elämän vaiheessa, kun olemme isovanhempia, meillä on nyt annettu aarre; Taivaasta, lapsenlapsi.
On aika kiittää ja rukoilla hänen puolestaan, että Luojamme varjelisi pientä lasta, nyt ja aina !
Muistakaa kaikki erotessa hyvästellä rakkaasti läheiset ja ystävänne, omaisenne ja ennenkaikkea lapsenne. Elämän kaareen tavallisesti kuuluu se, että me vanhemmat poistumme ensin, toivottavasti se tuo järjestys säilyy aina !? Täällä on saatu jo elää oman tarpeemme ja on uuden polven elonaika, joten heille on hyvä jättää aina hyvästit, erotessa, kun kukaan ei tiedä "pääsin päiväänsä" ! Sekin on armollista ! Päivän lapsina saa vaeltaa !! Jätetään hyvät muistot jälkeemme ! / t: mummi
Ei ole kaikki isovanhemmat hyviä tai ei ainakaan mun isän äiti ollut mikään hyväntahtoinen meidän perhettä kohtaan.
Se katkeroitu siitä kun sen mies isän isästä tuli sotainvaliidi,Oli kullemma meidän perheen syy.
Siis vanhoillislestadiolaisia olivat.