Tuntuu niin kovin yksinäiseltä, vaikka ympärillä on tarjolla seuraa ja ihmisiä joiden kanssa jakaa ajatuksiaan. Perheeni kanssa tulen toimeen keskimääräistä paremmin, vanhempani ovat mukavia ihmisiä ja esikuviani monessa asiassa. Ystäviä on, heidän kanssaan voi pitää hauskaa ja jutella syvällisemminkin. Seurustelen pojan kanssa, joka rakastaa minua niin vilpittömästi kuin vain mahdollista, tekisi mitä vain vuokseni. Onko vika siis minussa? Miksi kaikki tuntuu niin mitattoman vaikealta, koko elämä ja eläminen tässä maailmankolkassa? Sairastan keskivaikeaa masennusta, nyt on aika kova kausi menossa, ajattelen paljon kuolemaa ja tekee mieli viiltää ranteet auki (jota en kuitenkaan enää tee, onhan minulla tahdonvoimaa vaikka muut voimat tuntuvat olevan lopussa.) Henkisesti olen aivan kuin jossakin avarassa autiomaassa, yksin ja ilman karttaa joka näyttäisi suunnan tulevaisuuteen.
Lisäksi poden pahaa maailmantuskaa. Tunnen myötätuntua kaikkia yksinäisiä, vanhempiensa avioerosta tai juopottelusta kärsiviä lapsia ja yksin jätettyjä vanhuksia, koulukiusattuja ja syrjäytyneitä tai muuten unohdettuja ihmisiä kohtaan. Tekisi mieli huutaa kaikkien heidän puolesta, maailmankuvani on tällä hetkellä niin synkistynyt etten näe muuta kuin tuollaisia negatiivisia asioita. Vihaan maamme politiikkaa, jossa turvaverkot katkaistaan ja jätetään ihminen oman onnensa nojaan kaikkien hyvinvoinnin kulissien taakse.
Mikä minä sitten olen? Olen 18-vuotias tyttö pk-seudulta. Ikäni puolesta olen hankalassa vaiheessa, niin paljon valintoja joita ei jaksaisi edes ajatella. Ja tämä asuinseutu on kaikkein pahin, ihmiset sulkeutuvat kuoriinsa ja välttelevät katsekontakteja kaduilla kävellessään, ohittavat toisensa ärtynein ilmein, tiuskivat tuntemattomille ja katsovat pitkään jos ihminen on hiukankin erinäköinen kuin uusimman muodin mukaan pitäisi kaikkien olla. Turhautumista ei vain voi välttää.
Jos tahtoisit vaihtaa ajatuksia kanssani, olet yksinäinen ja kaipaat ystävää tai haluat antaa minulle pienen ilonhetken, joka aiheutuu siitä kun saan lukea mielenkiintoisen Sinun kirjoittamaa sähköistä kirjettä, kirjoita ihmeessä sellainen osoitteeseen:
[email protected]
"Ei ole turhia päiviä, tai jos on, on koko elämä. Niin turhaa ettei sitä siedä ajatella tänään. Eikä liene rangaistus jos käymme hetken yhtä matkaa, kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään?"
Lisäksi poden pahaa maailmantuskaa. Tunnen myötätuntua kaikkia yksinäisiä, vanhempiensa avioerosta tai juopottelusta kärsiviä lapsia ja yksin jätettyjä vanhuksia, koulukiusattuja ja syrjäytyneitä tai muuten unohdettuja ihmisiä kohtaan. Tekisi mieli huutaa kaikkien heidän puolesta, maailmankuvani on tällä hetkellä niin synkistynyt etten näe muuta kuin tuollaisia negatiivisia asioita. Vihaan maamme politiikkaa, jossa turvaverkot katkaistaan ja jätetään ihminen oman onnensa nojaan kaikkien hyvinvoinnin kulissien taakse.
Mikä minä sitten olen? Olen 18-vuotias tyttö pk-seudulta. Ikäni puolesta olen hankalassa vaiheessa, niin paljon valintoja joita ei jaksaisi edes ajatella. Ja tämä asuinseutu on kaikkein pahin, ihmiset sulkeutuvat kuoriinsa ja välttelevät katsekontakteja kaduilla kävellessään, ohittavat toisensa ärtynein ilmein, tiuskivat tuntemattomille ja katsovat pitkään jos ihminen on hiukankin erinäköinen kuin uusimman muodin mukaan pitäisi kaikkien olla. Turhautumista ei vain voi välttää.
Jos tahtoisit vaihtaa ajatuksia kanssani, olet yksinäinen ja kaipaat ystävää tai haluat antaa minulle pienen ilonhetken, joka aiheutuu siitä kun saan lukea mielenkiintoisen Sinun kirjoittamaa sähköistä kirjettä, kirjoita ihmeessä sellainen osoitteeseen:
[email protected]
"Ei ole turhia päiviä, tai jos on, on koko elämä. Niin turhaa ettei sitä siedä ajatella tänään. Eikä liene rangaistus jos käymme hetken yhtä matkaa, kun hirviöiksi paljastumme, onko hyvät päivät valhetta sittenkään?"
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.