Olen viitisen vuotta seurannut sivusta yrittäjyyttä ja pohtinut sitä, että minkälainen moraalinen vastuu on henkilöllä, joka ryhtyy yrittäjäksi.
Viitisen vuotta sitten avopuolisoni isä sai perinnön ja päätti, omien puheidensa mukaan, toteuttaa pitkäaikaisen haavensa ja ryhtyä yrittäjäksi.
Mieheni ja hänen veljensä opinnot olivat tällöin loppusuoralla ja molemmat lupasivat auttaa isäänsä muutaman vuoden, jotta pääsee alkuun ja kun voivat rekrytoida ulkopuolisia veljenparin tilalle veljekset lähtevät muualle töihin...toteuttamaan niitä omia unelmiaan. Kumpikin oli tällöin (ja edelleen) yhtämieltä siitä, että heistä ei ole yrittäjiksi eivätkä täten halua sitoutua firmaan pidemmäksi aikaa.
Nyt viiden vuoden jälkeen tilanne on tämä...firma on konkurssikypsä, toinen veljeksistä on jo lähtenyt muualle töihin ja oma mieheni on painanut duunia isänsä firmassa "niskalimassa", mutta eihän taloudellisille lainalaisuuksille kukaan mitään voi. Osansa tässä sopassa on myös hänen isällään, jolla ei ole minkäänlaista "businessälyä", mutta kovaa tahtoa kyllä löytyy. Hän yrittää kovasti, mutta saa aikaan enemmän vahinkoa, kun valmista. Mieheni sitten korjaa näitä virheitä ja häslinkejä iltaisin ja viikonloppuisin.
Meidän parisuhde on ollut todella kovalla koetuksella, koska mun mielestä mieheni on heittänyt elämästään jo monta vuotta hukkaan ja koska hän ei ole sijoittanut yritykseen penniäkään/ole taloudellisessa vastuussa, niin mun mielestä antaisi jo olla.
Viimeiset kaksi kuukautta mieheni ei ole saanut palkkaa, koska ei ole mistä maksaa. Olemme eläneet minun palkallani. Tämä avasi, viimein, mieheni silmät ja hän aloitti työnhaun ja aloittaa ensi viikolla uudessa työpaikassa.
En syytä pelkästään mieheni isää tästä koko sopasta, koska olisihan mieheni voinut irrottautua tuosta sopasta, mutta jotenkin ymmärrän sen, että hän ei halunnut jättää isäänsä pulaan. Olen jossain määrin katkera hänen isälleen siitä, että hänen oman haaveensa tuoteuttminen sotki minunkin elämäni. Pelkään, että tämä ajanjakso jätti minuun katkeruuden, joka ei hevillä häviä, mutta olen minä sitäkin miettinyt onko minulla oikeus olla katkera.
Ei tämä vuodatus välttämättä kuulu tälle palstalle, koska ei minulla ole mitään yrittäjiä vastaan, tästäkään kokemuksesta huolimatta, mutta oli nyt vain pakko vuodattaa jotain jonnekin.
Viitisen vuotta sitten avopuolisoni isä sai perinnön ja päätti, omien puheidensa mukaan, toteuttaa pitkäaikaisen haavensa ja ryhtyä yrittäjäksi.
Mieheni ja hänen veljensä opinnot olivat tällöin loppusuoralla ja molemmat lupasivat auttaa isäänsä muutaman vuoden, jotta pääsee alkuun ja kun voivat rekrytoida ulkopuolisia veljenparin tilalle veljekset lähtevät muualle töihin...toteuttamaan niitä omia unelmiaan. Kumpikin oli tällöin (ja edelleen) yhtämieltä siitä, että heistä ei ole yrittäjiksi eivätkä täten halua sitoutua firmaan pidemmäksi aikaa.
Nyt viiden vuoden jälkeen tilanne on tämä...firma on konkurssikypsä, toinen veljeksistä on jo lähtenyt muualle töihin ja oma mieheni on painanut duunia isänsä firmassa "niskalimassa", mutta eihän taloudellisille lainalaisuuksille kukaan mitään voi. Osansa tässä sopassa on myös hänen isällään, jolla ei ole minkäänlaista "businessälyä", mutta kovaa tahtoa kyllä löytyy. Hän yrittää kovasti, mutta saa aikaan enemmän vahinkoa, kun valmista. Mieheni sitten korjaa näitä virheitä ja häslinkejä iltaisin ja viikonloppuisin.
Meidän parisuhde on ollut todella kovalla koetuksella, koska mun mielestä mieheni on heittänyt elämästään jo monta vuotta hukkaan ja koska hän ei ole sijoittanut yritykseen penniäkään/ole taloudellisessa vastuussa, niin mun mielestä antaisi jo olla.
Viimeiset kaksi kuukautta mieheni ei ole saanut palkkaa, koska ei ole mistä maksaa. Olemme eläneet minun palkallani. Tämä avasi, viimein, mieheni silmät ja hän aloitti työnhaun ja aloittaa ensi viikolla uudessa työpaikassa.
En syytä pelkästään mieheni isää tästä koko sopasta, koska olisihan mieheni voinut irrottautua tuosta sopasta, mutta jotenkin ymmärrän sen, että hän ei halunnut jättää isäänsä pulaan. Olen jossain määrin katkera hänen isälleen siitä, että hänen oman haaveensa tuoteuttminen sotki minunkin elämäni. Pelkään, että tämä ajanjakso jätti minuun katkeruuden, joka ei hevillä häviä, mutta olen minä sitäkin miettinyt onko minulla oikeus olla katkera.
Ei tämä vuodatus välttämättä kuulu tälle palstalle, koska ei minulla ole mitään yrittäjiä vastaan, tästäkään kokemuksesta huolimatta, mutta oli nyt vain pakko vuodattaa jotain jonnekin.
Vastaukset 4
Vanhimmat
Ei ole helppoa olla tänä päivänä yrittäjä. Olen onnellinen, ettei sinun perheesi ole miehesi isän firman lainojen takaajana, sillä silloin vasta naimisissa olisittekin konkurssikypsässä firmassa. Tässä tilanteessa mielestäni miehesi on tehnyt oikein, kun hän ensin yrittänyt auttaa isäänsä, mutta rajansa kaikelle. Hyvä, että hän on nyt hakeutumassa muualle töihin.
Kaikkea hyvää sinulle ja perheellesi sekä miehesi isälle, toivottavasti hänkin löytää paikkansa, kaikesta huolimatta.
ja taustana tälle on juuri se, että ymmärrän hyvin miten vaikeaa yrittäminen on. Nostan teille yrittäjille tästä hattua, että teistä on siihen.
Kyllä minä uskon, että kaikki asiat kaikilla lutviutuu, mutta tällä hetkellä (ja voi mennä oma aikansa siihen), että minua kiinnostaa miten mieheni isä tästä selviää.
Olen ollut kovasti omasta miehestäni huolissaan, koska hän tunsi pitkään ja tuntee jossain määrin edelleen huonoa omaatuntoa siitä, että näin kävi. Totta kai hän sen ymmärtää, että ei yksinään pystynyt pelastamaan ko.yritystä, mutta osittain tuo kai kuvaa sitä sitoutumisen astetta mikä hänellä oli.
Miedän kohdalla tuo tuleva konskurssi on, kaikessa karmeudessan, pelastus, koska jos sitä ei olisi tullut, niin mieheni olisi edelleen siellä töissä ja minä olisin, pitämättömistä lomista yms.jne. edelleen katkeroitunut.
Ymmärrän tilanteesi täysin koska olen itse ollut tuossa samassa kuviossa osallisena: olen nimittäin isäni firmassa töissä ja juuri nyt ei mene kovin lujaa, konkurssikypsäksi lafkaa ei tosin vielä voi luonnehtia.
Ymmärän tuntemuksesi mutta en sitä, miten voit olla miehesi isälle katkera? Miehesihän on itse valinnut auttaa isäänsä, tosin ehkä osittain velvollisuudentunteen vuoksi. Jos itse lähtisin potisin kyllä tosi huonoa omaatuntoa, tulisi vähän semmonen "rotta jättää uppoavan laivan" -fiilis.
Faija se tässä tiukimmassa tilanteessa on: hän tietää tarvitsevansa ja arvostaa apuani, haluaisi minun jäävän. Mutta tietää, että ei voi sitä myöskään vaatia. Minun käy häntä sääliksi, samoin kuin varmaan sinun miehesi säälii omaa isäänsä. Miksi et sinäkin voisi, vaikka olet itsekkin kärsinyt?
ja onhan asioita hyvä katsoa myös muista näkökulmista mutta mutta....osa tästä katkeruudesta johtuu niistä puheista/lupauksista, joita olen kuullut.
Niin monta vuotta olen kuunnellut sitä, että miten kohta asiat paranee ja miten kohta rekrytoidaan joku (jossain vaiheessa mieheni isä oli rekrytoimassa useampia) mieheni tilalle ja vieläpä niin hyvissä ajoin, että miehelläni on aikaa opettaa kaikessa rauhassa asiat "seuraajalleen" jne.jne.
Koskaan tälläista rekrytointia ei tapahtunut...ei edes laitettu vireille. Aina oli jokin selitys...Kyllästyin todella näihin ainaisiin selityksiin.
Todellisuus oli kuitenkin se, että mieheni isä ei uskaltanut ottaa sitä riskiä, että rekrytointi olisi mennyt pieleen tai hän ei olisi löytänyt yhtä sitoutunutta henkilöä kuin mieheni oli. Tämän ymmärrän oikein hyvin, mutta en sitä miksei asioista voi puhua.
Vaikka mieheni tunsi firman perin hyvin, hän ei kuitenkaan ollut taloudellisessa vastuussa, joten ei tuntenut/halunnutkaan tuntea firman raha-asioita kovin perusteellisesti. Tilanne, että miehelleni ei ole varaa maksaa palkkaa tuli esille muutama päivä ennen tilipäivää ja miehellenikin aikamoisena yllätyksenä. Hän toki tiesi, että ei mene hyvin, mutta että seuraava tili on 0€ oli yllätys. Olisin toivonut, että asiasta olisi voinut puhua, eikä jättää meitä tähän tilanteeseen, joka toki hoidettiin, mutta aiheutti aivan turhia järjestelyjä yms.
Vastaavia esimerkkejä on vuosien varrella kertynyt enemmäkin, mutta niiden listaaminen tähän ei ole itse tarkoitus. Minö kuitenkin näissä asioissa peräänkuulutan sitä vastuuta.
No totta kai minua käy sääliksi, mutta kukaanhan ei mieheni isää pakottanut yrittäjäksi. Se perustui täysin vapaaehtoisuuteen. Mieheni lähti, kuten jo aikaisemmin kerroin, muutamaksi vuodeksi, koska oma isänsä oli maksanut hänen opintonsa ja hän tunsi olevansa palveluksen velkaa.