Arvo Kisakenno heräsi mölisten ja sätkien hikisissä rullaksi kiertyneissä lakanoissaan. Hän oli nähnyt hirvittävää unta. Piparminttutangoksi naamioitunut irvileuka oli työntänyt balkaninmakkaran hänen autonsa pakoputkeen, ja kun hän oli yrittänyt poistaa sitä, tyyppi oli jollain konstilla keplotellut itsensä ohjaamoon ja kun hän yritti poistaa yhä tankeammaksi ja sitkeämmin kiinni juuttuneeksi käyvää makkaratukkeumaa pakoputkesta, irvileuka oli vastoin kaikkia kvanttimekaniikan lakeja käynnistänyt auton ja peruuttanut suoraan hänen keskivartalonsa ylitse. Hän heräsi omaan huutoonsa ja katkeilevien kylkiluitten paukahteluun, tuntien sietämätöntä mutta jollain tavoin etäistä tuskaa. Hän kurottautui yöpöydälle kääntämään halvan hongkongilaisen kelloradionsa punaisina loistavat digitaalinumerot itseensä päin. Kello oli 4:27. Tämän radion olivat "avuliaat sukulaiset" antaneet hänelle yhteisenä lahjana hänen täytettyään neljäkymmentä vuotta, jotta Arvo voisi säätää sen herättämään itsensä, "nyt kun hänellä oli oikein työpaikka". Syy siihen että Arvo Kisakenno piti radion kellonäyttöä itsestään poispäin käännettynä, oli seuraava: - Hänen usein toistuvat yölliset migreenikohtauksensa, johtuivat paitsi työpaikan (pahvilaatikkotehtaan liukuhihnapakkaaja) aiheuttamasta stressistä, myös siitä että radion digitaalinäyttö lähetti öisin PAHAA SÄTEILYÄ hänen aivojensa hermokeskuksiin. Tämän kaiken takana oli n i i t t e n salajuoni. NE yrittivät tehdä hänestä hullun, säteilyttämällä häntä öisin jotta hänen aivojaan olisi voitu manipuloida n i i t t e n (todennäköisesti temppeliherrojen) tarkoituksiin sopivaksi, mutta ehei: - Arvo oli niille liian ovela. Hän oli järjestänyt puolustusmekanisminsa sellaiseksi että hänen aivonsa reagoivat säteilytysyrityksiin migreenillä, ja niinpä hän käänsi radion TOISINPÄIN.
Hän meni keittiöön ja joi lasin vettä, koska hänen suunsa oli kuiva ja kieli paksu ja tankea öisestä limasta jota aina kertyi hänen suuhunsa. Vesi oli haaleaa ja maistui metallilta ja tuntui vain huuhtoutuvan hänen kurkustaan alas poistamatta yön limakerrosta. "Ikäänkuin se vain pyyhkäisisi sitä? ikävä, tahmea kerros??" ajatteli Arvo. Hän alkoi kuopia kitalakeaan kynsillään, jotka olivat aivan liian lyhyet tähän tarkoitukseen. "Helvettiäkö menin eilen leikkaamaan kynnet" taivasteli Arvo. Hän kuopi kuopimistaan, raastoi ja raaputti kieltään kuluneella kynsiharjalla, alkoi yskiä ja kakistella ja lopuksi kakoi ysköksensä tiskialtaaseen. Hän joi vielä lasillisen haaleaa vettä, istui tuolille ja sytytti savukkeen. Savuke maistui paperilta ja kärventyneitten hiusten katkulta.
Hän alkoi ajatella äskeistä untaan yhä jonkinlaisen lievän ahdistuksen vallassa ja näki asian laajemmassa ja syvällisemmässä merkityksessä: "Jos unitilan ja kuoleman välinen ero on siinä, että kuolemassa meitä uneen ja valveeseen yhdistävä linkki katkeaa, meidän voimatta enää koskaan herätä, tulisi meidän saavuttaa sellainen tasapainotila elämässämme että näkisimme vain hyviä unia, eikä sellaisia kuin tuo äskeinen. Olisihan mitä tympeintä joutua kärsimään ikuisuus piparminttutankoisen irvileuan kiusaamana. "Luulenpa että Jumalan tuomio taivaaseen ja helvettiin toteutuukin juuri näin?" päätteli Arvo Kisakenno, ja tyytyväisenä erään elämän peruskysymyksen (ken kysyy, ken vastaa) ratkeamiseen, meni uudestaan vuoteeseen päättäen nähdä oikein mukavaa unta, jossa hän olisi saanut juuri ongella suuren kalan ja hän toisi sen ylpeänä siskonmiehen mökin puutarhaan ja sitten kala suomustettaisiin ja perattaisiin ja paistettaisiin Anteron (sen siskonmiehen) rakentamassa savustusuunissa (se on niin kätevä käsistään se Antero) ja sitten hänen siskonsa Hanhikki tarjoilisi sen oluen kera ja lopuksi keitettäisiin kahvit ja syötäisiin kaakkua.
Tasan kello kuusi rämähti radio soimaan hirvittävällä volyymillä: "HAA-HAA AAAA HAAAA, GOOOOD MORRRNINNNGGG MY DAAAAARRLINNNNGGG, AAAA haaaa-AAA-HAAAA HAAAA, MY FRIEEEENNND!!!" Kammottavan studioaccapellaköörin eltaantuneenmaireat naisääniharmoniat riipivät Arvo Kisakennon sotkuista sielua hänen teutaroidessaan maailmanlopun hädässä hikisessä ja spermantahrimassa sängyssään. Tätä seurasi hirvittävä kukon rääkäisy ja väkinäisen tehostettu anemoräp: "I WAKE UP EVERY MORNING?.", joka vaatimalla vaati Arvo Kisakennoa olemaan pirteänä ja tehokkaana työpaikallaan just nyt.
Tätä Arvo Kisakenno vihasi. Joka helvetin aamu hänen hermojärjestelmänsä sai sätkyn ja uhkasi romahtaa tämän ääliömäisen sähköshokkiherätyksen takia. Yhä vavisten järkytyksestä, hän syöksyi sammuttamaan radion, joka oli alkanut juuri suoltaa Koo Savolaisen "leppoisaa" musiikkia. Tämäkin oli eräs häntä vastaan suunnattu salajuoni: Radiocosanostran ja K. Savolaisen välinen kytkykauppa, jonka seurauksena tuo honottava sietämätön mää´yntä suoltui radiosta joka jumalan aamu. Hiestä märkänä hän vaipui makuulle. Radiota ei voinut laittaa aikaisemmaksikaan herättämään, koska sieltä tuli aina oopperaa, ja oopperalaulua ei Arvo voinut sietää.
Hän meni keittiöön ja joi lasin vettä, koska hänen suunsa oli kuiva ja kieli paksu ja tankea öisestä limasta jota aina kertyi hänen suuhunsa. Vesi oli haaleaa ja maistui metallilta ja tuntui vain huuhtoutuvan hänen kurkustaan alas poistamatta yön limakerrosta. "Ikäänkuin se vain pyyhkäisisi sitä? ikävä, tahmea kerros??" ajatteli Arvo. Hän alkoi kuopia kitalakeaan kynsillään, jotka olivat aivan liian lyhyet tähän tarkoitukseen. "Helvettiäkö menin eilen leikkaamaan kynnet" taivasteli Arvo. Hän kuopi kuopimistaan, raastoi ja raaputti kieltään kuluneella kynsiharjalla, alkoi yskiä ja kakistella ja lopuksi kakoi ysköksensä tiskialtaaseen. Hän joi vielä lasillisen haaleaa vettä, istui tuolille ja sytytti savukkeen. Savuke maistui paperilta ja kärventyneitten hiusten katkulta.
Hän alkoi ajatella äskeistä untaan yhä jonkinlaisen lievän ahdistuksen vallassa ja näki asian laajemmassa ja syvällisemmässä merkityksessä: "Jos unitilan ja kuoleman välinen ero on siinä, että kuolemassa meitä uneen ja valveeseen yhdistävä linkki katkeaa, meidän voimatta enää koskaan herätä, tulisi meidän saavuttaa sellainen tasapainotila elämässämme että näkisimme vain hyviä unia, eikä sellaisia kuin tuo äskeinen. Olisihan mitä tympeintä joutua kärsimään ikuisuus piparminttutankoisen irvileuan kiusaamana. "Luulenpa että Jumalan tuomio taivaaseen ja helvettiin toteutuukin juuri näin?" päätteli Arvo Kisakenno, ja tyytyväisenä erään elämän peruskysymyksen (ken kysyy, ken vastaa) ratkeamiseen, meni uudestaan vuoteeseen päättäen nähdä oikein mukavaa unta, jossa hän olisi saanut juuri ongella suuren kalan ja hän toisi sen ylpeänä siskonmiehen mökin puutarhaan ja sitten kala suomustettaisiin ja perattaisiin ja paistettaisiin Anteron (sen siskonmiehen) rakentamassa savustusuunissa (se on niin kätevä käsistään se Antero) ja sitten hänen siskonsa Hanhikki tarjoilisi sen oluen kera ja lopuksi keitettäisiin kahvit ja syötäisiin kaakkua.
Tasan kello kuusi rämähti radio soimaan hirvittävällä volyymillä: "HAA-HAA AAAA HAAAA, GOOOOD MORRRNINNNGGG MY DAAAAARRLINNNNGGG, AAAA haaaa-AAA-HAAAA HAAAA, MY FRIEEEENNND!!!" Kammottavan studioaccapellaköörin eltaantuneenmaireat naisääniharmoniat riipivät Arvo Kisakennon sotkuista sielua hänen teutaroidessaan maailmanlopun hädässä hikisessä ja spermantahrimassa sängyssään. Tätä seurasi hirvittävä kukon rääkäisy ja väkinäisen tehostettu anemoräp: "I WAKE UP EVERY MORNING?.", joka vaatimalla vaati Arvo Kisakennoa olemaan pirteänä ja tehokkaana työpaikallaan just nyt.
Tätä Arvo Kisakenno vihasi. Joka helvetin aamu hänen hermojärjestelmänsä sai sätkyn ja uhkasi romahtaa tämän ääliömäisen sähköshokkiherätyksen takia. Yhä vavisten järkytyksestä, hän syöksyi sammuttamaan radion, joka oli alkanut juuri suoltaa Koo Savolaisen "leppoisaa" musiikkia. Tämäkin oli eräs häntä vastaan suunnattu salajuoni: Radiocosanostran ja K. Savolaisen välinen kytkykauppa, jonka seurauksena tuo honottava sietämätön mää´yntä suoltui radiosta joka jumalan aamu. Hiestä märkänä hän vaipui makuulle. Radiota ei voinut laittaa aikaisemmaksikaan herättämään, koska sieltä tuli aina oopperaa, ja oopperalaulua ei Arvo voinut sietää.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Arvo Kisakenno osa 2.
Joka helvetin aamu hänen hermojärjestelmänsä sai sätkyn ja uhkasi romahtaa tämän ääliömäisen sähköshokkiherätyksen takia. Yhä vavisten järkytyksestä, hän syöksyi sammuttamaan radion, joka oli alkanut juuri suoltaa Koo Savolaisen "leppoisaa" musiikkia. Tämäkin oli eräs häntä vastaan suunnattu salajuoni: Radiocosanostran ja K. Savolaisen välinen kytkykauppa, jonka seurauksena tuo honottava sietämätön mää´yntä suoltui radiosta joka jumalan aamu. Hiestä märkänä hän vaipui makuulle. Radiota ei voinut laittaa aikaisemmaksikaan herättämään, koska sieltä tuli aina oopperaa, ja oopperalaulua ei Arvo voinut sietää. "Myöhäisemmäksikään en voi sitä laittaa, koska silloin sieltä tulee Koo Savolaista ja myöhästyn töistä. Hiljaisemmaksikaan en voi sitä laittaa, koska silloin en herää. On tämä nyt kanssa yhtä." surkutteli Arvo itseään koska hän oli sen arvoinen. Hän yritti palauttaa mieleensä mitä unta hän oli uudelleen nukahdettuaan nähnyt, mutta ei voinut muistaa kuin joitain sekavia lonkeroita pahvilaatikoihin pakkaamiensa pahvilaatikoiden välissä ja että hieman satoi. "Ei taida eloni olla vielä tasapainossa, pahvi on kuin kahvi pahvilaatikossa jossa lukee "Kahvia. Huom. Sotilaille ja vangeille".
Miksi minulla on oltava pomo jonka syytä on työni, siitä maksettava huono liksa, ja se kaikki?
"Äääh, nyt minun täytyy nousta" päätteli Arvo. Ärtyneenä ja väsyneenä hän vääntäytyi ylös sängystä ja laahusti vessaan. Liian tokkuraisena virtsaamaan seisten, hän istuutui pöntölle. Pahanhajuinen ruskeankeltainen yökusi alkoi lorista, mutta hänen kullinsa alkoi keskenkaiken pahaksi(?) onneksi jäykistyä, niin että osa kusesta roiskui lattialle. Tämä johtui siitä että Arvo oli alkanut tuijottaa vastapäiselle seinälle kiinnittämäänsä kuvaa naisesta, joka aivottomasti irvistäen työnsi muoviin pakattua hernesoppapötkylää levitettyyn vittuunsa. Tämän kuvan oli Arvo leikannut irti eräästä "alan lehdestä" masturbointitarkoitusta varten ja se kiihotti häntä aina tavattomasti. Nyt hänen mulkkunsa seisoi paksuna pitkänä ja tummanpuhuvana ja idioottimaisesti kuvaa tuijottaen hän veteli nahkaa edestakaisin hänen karvaisten ja pökkelömäisten jalkojensa tehdessä edestakaista saksaavaa liikettä. Kun hän raivokkaasti lypsi yhä paksunevaa kyrpäänsä, peräaukosta munien kautta palleaan elektroitunut orgasmi rojautti häneltä paskat pönttöön pitkän jyrisevän pierun saattelussa, ja kumeasti mölisten hän salli kyrpänsä ruiskuttaa kuumaa ja paksua spermaa. Etna tuntui kestävän loputtomiin ja hän suorasuuntasi paksut klöntit lentämään päin intohimojensa hämärää kohdetta. Sperma valui seinää pitkin hitaasti lattialle, muodostaen abstrakteja kuvioita, sekoittuen vihdoin lattialle roiskuneeseen kuseen. Arvo Kisakenno kumartui katsoen jyhkeänä roikkuvan mulkkunsa ohi mitä pönttöön oli tullut. Ulostetta oli roiskunut pöntön reunoille asti ja vesisilmässä kellui meriahvenen poikasen kokoinen pöyristyttävä kellanruskea lortti. Hän vetäytyi hieman kauemmaksi katsellen kokonaisuutta hyväksyvästi. "Minun aikaansaannokseni? min avföring? Tämä on Todellista Taidetta, sanokoot kriitikot mitä tahansa, saatanan munattomat hienostelijat, jotka yrittävät vaan olla hyvää pataa rahapösöjen kanssa pikkusormi pystyssä jotain kaksprosenttista boolia siemaillen, viisaampana kuin muut puhumalla vaikeatajuisesti korkealentoista paskaa jostain yhdentekevästä häkkyrästä tai taulusta jossa on jotain älykkäästi sommiteltuja aputylsiä neliöitä ja ympyröitä. Todelliseen taiteeseen täytyy liittyä Tunne!"
Arvolla oli jostain psykosomaattisesta syystä aina vaikeuksia virtsata yleisillä kusilaareilla jos muita miehiä oli samanaikaisesti hänenen kanssaan kusella, ja varsinkin odottamassa kusivuoroa. Vaikka hänellä oli iso mulkku, se ei auttanut tässä tilanteessa, koska hän oli umpivinttinen hetero. Monien tuskastuttavien tilanteitten jälkeen, jolloin hän joutui pisarankaan tulematta häpeissään vetäytymään kusiränniltä "muka kustuaan ja muka munaansa hemputeltuaan" (kuseepa tuo mies oudon äänettömästi) hänen harmistumisensa oli niin suuri että hän ryhtyi kotonaan harjoittelemaan kusemista. Tätä tarkoitusta varten hän meni kuselle aina kun ei oikein hätä ollutkaan, ja seisoi joskus tuntikausia vessanpöntön ääressä liha kourassa, odottaen virtsan tuloa ja keskittymällä äärimmäisen ankarasti. Kuten yleensä, niin tässäkin tapauksessa maailmankaikkeuden voimat tulivat Arvon avuksi. Kuin evoluution tuloksena lintu tai hyönteinen kehittää suojavärinsä, niin loputtomalta tuntuvan ajan kuluttua alkoi Arvonkin ylähuuli hitaasti nousta, paljastaen ylähampaiston muodostamalla lopulta loivan M-kirjaimen muotoisen kaaren ja samalla irvistyksen mukana Arvon kurkusta kuului vaimeasti ja hitaasti lausuttuna äännähdys, joka kuulosti tältä: "Ooor-rra". Arvo tunsi virtsan lähtevän sisäputkistostaan hitaasti ja vaivalloisesti liikkeelle. Huulet irveessä hän alkoi toistella ooraa, ja nopeasti huomasi että oli ensiarvoisen tärkeää virtsavirtauksen kannalta, että tuo sana lausuttiin oikein. Merkitystä ei niinkään ollut sillä lausuttiinko sana ääneen vai toistettiin mielessään, tärkeää oli muodostaa sana hitaasti ja vaivalloisesti yhteissynkronisaatiossa hitaasti liikkeelle lähtevän kusen kanssa, jolloin mantra toimi katalysaattorina, manipuloiden virtsan yhä kiihtyvään liikkeeseen, samalla kun ylähuuli pysyi pingottuneessa irvistyksessään. R-kirjain tuli lausua pehmeästi kuin ärrävikainen, joka ei osaa värisyttää kieltään kitalakea vasten, ja hitaasti: "Ooo-oorr-r-rra". Kärsimättömänä seuraamaan saippuan hidasta valumista, hän hädissään kehitti saippuamantran, ölähdellen kylpyhuoneessa tukahtuneella äänellä: "Bliww?bliww?Bliw??Pli-IIIWW?tule jo?Bliw?" Arvo ei huomannut että pullon korkki oli kuivettuneen saippuan tukkima, ja niin hän päätteli että mantra oli kenties väärä, joten hän alkoi toistella saippuan valmistajan nimeä, Mölnlycke. Sana oli kuitenkin Arvolle liian vaikea, joten hänen sekavat mylvähtelynsä, joihin alkoi sitä paitsi tulla yhä vaativampi sävy, kuulostivat jokseenkin tällaisilta: "MLÖÖNYKLE! ?MÖÖLNLNLYKLE! ?mÖÖlnlyknle! ? Mö-Ö-LNLYNK! ?le? ?MÖÖÖÖÖÖÖÖÖ-LYYYYYYNKÖ? (Lycka till) ?MÖLYLYYNKÖ KÖLÖKYYNKLE!!!SAATANANPERKELEENVITTU-MÖLÖPÖLÖPÖÖÖ!!!" Lopulta hän raivoissaan repi koko korkin irti, ja niin valahti Arvon möhnäisille käsille aimo annos vaaleansinistä nestesaippuaa. Koska hän oli unohtanut vääntää etukäteen vesihanan päälle, hän joutui harmikseen töhrimään sekä kylmä- että kuumavesihanan saippuaan ja leipämössöön, eikä hän luonnollisestikaan voinut löytää ratkaisua tähän ongelmaan, koska sen keksittyään hän joutuisi hanoja puhdistaessaan töhrimään uudestaan vastapestyt kätensä samaan äklöttävään möhjöön josta suurella vaivalla oli saanut itsensä puhdistettua. Arvo Kisakenno kehäpäätteli että jättää asian sikseen, eikä pessyt käsiään kunnes oli varma että töhnä oli varmasti kuivunut Hanoissa. (Ei riittänyt että hänen älykkyysosamääränsä ei riittänyt käsien pesemiseen, hän oletti että hänen vesihanansa sijaitsevat Pohjois-Vietnamissa.)
Tämä puolestaan aiheutti hänelle jatkuvaa harmia, varsinkin juustovoileipiä syödessä, sillä hänen kynsiensä alle ilmaantuneet mustat surunauhat aiheuttivat hänessä voimakasta kuvotusta kontrastina pehmeään edamiin upotessaan, ja voitaisiin olettaa että eräänä päivänä hän ärtyneenä tokaisisikin: "Voileivät eivät maistuneetkaan hyviltä!" Emme kuitenkaan mene vielä tähän, vaan menemme tuohon. Samaan paikkaan seisahtui Arvo seisomaan vaikkei hänellä seisonutkaan, tultuaan kylpyhuoneesta. Se sijaitsi kolmea senttiä vaille kaksi metriä hellasta vasempaan, mikäli avaruudessa leijuessaan avaruuspukuinen ryöstäjä olisi osoittanut häntä sädepistoolillaan ja komentanut: "Kädet ylös!" Minne hän olisi kätensä osoittanut? Ylös vai alas onko oikeasti ylös jos alas on sinne tänne tai tuonne? "Nyt minä menen tuonne" ajatteli Arvo ja meni sinne. Missä liekään hän sitten seisoi ja tunsi työpäivän olevan lopullisesti pilalla. "Joku pilailee kanssani" arvuutteli Arvo, katsellen ikkunasta ulos. Kuraisella tiellä kulki ohitse ruskea Lada. "Mistä minä saisin autooni pyörät" mietti hän miettien ankarasti mistä saisi autoonsa pyörät. "Enminätieedäää. En minä varmaan niitä mistään s a a ?Minä teenkin pyörät itzeee". Äkillisen tarmonpuuskan vallassa Arvo alkoi touhukkaasti etsiä kynää ja paperia.
AU-TON PÖY-RIE-N PIIRUS-TUK-SET ja alleviivasi otsikon kahteen kertaan. Otsikon alapuolelle hän piirsi neljä pyörylää. Pyörät olivat tämän näköisiä:
"Nut enn kaaviopiirros valmis" sanoi hän ääneen. "Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty" ajatteli Arvo tyytyväisenä ja päätti valmistaa pyörät joskus myöhemmin sitten kun hänellä olisi siihen aikaa, ja päivän suunnittelutyöstä rasittuneena kömpi sohvalle ja torkkui suurimman osan päivää.
Arvo Kisakenno oli melkoisen yksinäinen mies. Naisseuraa hänellä ei ollut ollut enää moneen vuoteen, lukuisista humalassa tehdyistä tarmokkaista yrityksistä (Ann-ny ja. Kylmä tiedän et sull on) huolimatta, vaan hän oli joutunut tyytymään ns. paperivittuun. Asiassa oli Arvon mielestä kuitenkin hyväkin puolensa: Paperinen vitunkantoteline ei ainakaan nalkuta. Arvo oli vanhakantainen mies: - Hänen suhteensa naisen käyttötarkoitukseen oli tyyliä "nussi ime siivoo kokkaa, ettei tartte lättyyn tokkaa". Oli Arvo joskus nuoruudessaan ollut kihloissakin, ja asunut jonkin aikaa yhdessä kyseisen tytön asunnossa. Tämä oli kuitenkin pian kyllästynyt Arvon komenteluun ja ajanut hänet ulos asunnostaan heittäen Arvon niskaan kihlasormuksen ja kulhollisen silakkalaatikkoa. Katkeroituneena Arvo oli myynyt kultasepänliikkeeseen molemmat sormukset ja ostanut rahoilla kaksi pulloa Koskenkorvaa, mellastanut räyhähtelevässä humalassa kaupungilla, joutunut tappeluun ja lopulta kihlat ranteissa Kisahallin putkaan. Otettuaan huostaansa Arvon lompakon, pidätyksen suorittaneet poliisit olivat irvistelleet ja pilkanneet häntä putkaan raahatessaan: "No nyt löytyi herra Kisakennollekin oma kisakenno". Tämä nöyryytti ja raivostutti Arvoa suunnattomasti ja hän mylvi ja teutaroi sellissään koko yön haukkuen poliiseja hirvittävillä herjauksilla, mitä poliisit eivät kuitenkaan kyenneet välittömästi tajuamaan, mikä raivostutti Arvoa yhä entisestään. Lopulta hän kostoksi ulosti juomavesialtaaseen, mitä kuitenkin myöhemmin katui ylenmääräisen humalan muuttuessa ankaraksi krapulaksi. Joka kerran kun hän joi vettä, hän joutui haistelemaan omia ulosteitaan, ja lopulta vuolaana kymenä ryöppyävä oksennus ryvetti putkan lattian ja tietenkin Arvo vielä liukastui omaan oksennukseensa ja yrjössä maatessaan hän puri alapurentaista hampaistoaan ja kirosi koko naissukukunnan alimpaan helvettiin, joiden syytä oletettavasti koko tämä hänen alennustilansa oli.
Sukulaisistaan Arvo ei pahemmin piitannut. Häntä oli pikemminkin alkanut ottaa pannuun se mitä hän kutsui "alituiseksi tuppautumiseksi hänen asioihinsa". Isästään hän ei ollut kuullut mitään lähes kolmeenkymmeneen vuoteen eikä välittänytkään kuulla. Hänen äitinsä kävi häntä sillointällöin katsomassa, mihin Arvo suhtautui kiusaantuneesti. Viimeksi äiti oli nalkuttanut hänelle pesemättömistä tiskeistä, joita oli kertynyt melkoinen kasa (käsittämätöntä, sillä poikamiehelle ei kerry tiskiä), vienyt kasan likapyykkiä kotiinsa pestäviksi ja läksyttänyt Arvoa siitä kuinka hänen alushousunsa olivat muka "kamalan ruosteiseen kuntoon" käytettyjä. Totta olikin että Arvon kalsareissa oli useimmiten melkoinen ruskea läiskä takapuolessa ja keltaista sepaluksessa ja punteissa (hän käytti vanhanaikaisia pitkäpunttisia valkoisia tai sinivalkoruudullisia Hyvoneita yksinomaan, kesät talvet), mutta tämä liittyi olennaisena osana hänen "taiteeseensa" ja varsin usein hän nautiskelikin kaivamalla sormillaan anustaan ja sen jälkeen haisteli antaumuksella sormiaan. Tätä hän ei kuitenkaan voinut äidille kertoa eikä hän (mielikuvitukseton pikkuporvarillisen luonteen omaava ahdaskatseinen olento) olisi sitä kuitenkaan ymmärtänyt. Niinpä hän joutuikin jatkuvasti puolustautumaan mitä erilaisimmin meriselityksin äitinsä moitteita kohtaan: - minkä sille voi jos pesukone on rikki tai peräreiän stefat falskaavat? Ja nalkutus jatkui ja jatkui vuodesta toiseen. Alituisen riidan aihe oli Arvon juopottelu.
Asunto oli täynnään tyhjiä pulloja ja pannuhuoneessa alkoi jo olla ahdasta liikkua, tyhjillä pulloilla täytettyjen muovikassiröykkiöitten vallatessa yhä enemmän alaa, koska Arvo oli varsin laiska raahaamaan niitä kauppaan, koska häntä vitutti, suorastaan loukkasi, ettei niistä saanut kuin viisikymmentä penniä pullo. Arvolla ei pahemmin juuri vierailijoita käynyt, ja ovikellon käskevästä pärinästä Arvo melkein aina arvasi äidin olevan oven takana. Väliin hän ajatteli teeskennellä ettei ole kotona, mutta jotenkin omassa asunnossaan piileskely nolotti häntä, Arvo asui ensimmäisessä kerroksessa ja äiti oli jo saattanut nähdä hänet ikkunasta, ja niin hän aina avasi oven ja alistui nuhdesaarnaan. "Taas olet poika kaljotellu, kauhee haju tällä, eksävoi edes tuulettaa, isäskin joi ittensä kodistaan ulos, liekö enää elävien kirjoissa, kun viimeks kuulin siitä, se heilui Kyläsaaren spurguremmissä ja tota menoa sulle käy samalla lailla". Ja niin edelleen.
En ole mikään kriitikko, mutta tuo oli mielestäni jotenkin samantapaista kiinnostamatonta ja poukkoilevaa tekstiä kuin Hannu Salaman Joulukuun kuudes.
hehe heeh he
Ollaan me Arvot maalla hikuja, merellä meistä ei ole mihinkään.
Sossut vasurit lukekaa, teillä ei kuitenkaan muuta ole päivän ohjelmassa.
he he heeh he hhe
Siinä ei Arvolla askareet lopu.