Pliis, kommentoikaa mun tarinaa. Mitä mun pitäis tehdä? En koe olevani mitenkään pahasti syömishäiriöinen, koska tää on ollut osa mua niin kauan, melkein aina.
Nyt olen 22 v, 169cm ja tällä hetkellä 66 kg. Oon aina pitänyt itteäni läskinä ja aina sitä ollutkin.. En edes muista milloin kaikki alkoi, joskus siinä 10 v paikkeilla, kun rupesi tajuamaan että olisi paljon kivempaa olla laiha. Silloin liikuin paljon ja yritin syödä terveellisesti ja vähäkalorista. Siinä 8 v paikkeilla sain kuulla kommenteja sukulaisilta, kuten suunnilleen "tyttöhän on hyvässä kunnossa nyt" tai "on se lihonut". Pienenä olin kyllä vähän ylipainoinen. En muista mitä sillon ajattelin, en varmaan sillon vielä tajunnu thirveesti läskien päälle. Taisi mua hävettää vähän ja tollaset keskustelut ei ollu kivoja.
Jo 12 vuotiaana tein pitkiä juoksulenkkejä kuluttaakseni mahdollisimman paljon. Olin varmaan noin 14 v kun yritin oksentaa ekan kerran, mutta en osannut. Ahdistus oli kauhea. Sen jälkeen yritin oksentaa ehkä kerran vuodessa. Kerran sain vähän oksennettua, mutta siitä ei tullut tapa vielä siinä vaiheessa (onneks). Oli pakko liikkua joka päivä, ja paljon! Olen koko ajan ollut hieman pyörä.. olen aina inhonnut itseäni, aina halunnut olla laihempi. Näiltä palstoilta lukee silloin tällöin, kun joku kertoo että hän rupesi laihduttamaan ja laihtui niin ja niin paljon. Ihan käsittämätöntä mun korvissa, että joku päättää vaan yhtäkkiä ruveta laihduttamaan.. eikö ne muina aikoina ollenkaan ajattele laihduttamista? Mulla se pyörii koko ajan päässä mutta en siihen pysty ja läskit pursuu! Tai no, kyllä aina välillä saan laihdutettua muutaman kilon, mut ne tulee muutaman kuukauden päästä takas. Elämä oli paastoamista ja lihomista. Vielä tänä päivänäkin löydän kotoa kirjoituspöydän laatikoistani lappusia joihin oon laskenu tpäivän kalorit joskus teininä.
Vuosi sitten, kun olin 21, sain suklaalevyn yhdeltä tutulta ja se koko levy ahdisti mua niin paljon, että oli pakko syödä kaikki pois heti. Päätin että nyt on pakko oksentaa, enkä lähtenyt vessasta, ennenkuin sain sen oksennettua, päätin että oon siel vessassa vaikka koko päivän, kunhan saan ne pois musta. Se oli eka kerta kun sain tyhjennettyä mahan. Siitä lähtien oon nyt vuoden verran oksentanut noin kerran viikossa. Oon yrittänyt opetella syömään säännöllisesti ja siinä onnistunutkin. Aika harvoin tulee enää sellasta, että menisin kaupasta ostaa varta vasten jotain ahmittavaa. Nykyää oksennan jos joku muu antaa mulle jotain hyvää ja jään niitten hyviksien kaa yksin. Tai jos tulee syötyä liikaa oikeata ruokaa...
Mun elämässä ei ole ollut päivää (paitsi lapsena), jolloin en olisi ajatellut läskejäni. Oikeasti, joka päivä, valehtelematta joka ikinen tunti ajattelen jollakin tavoin kuinka lihava olen. Monet mun ajatukset liittyy jollain tavoin painooni. En tiedä enää pitäisikö tälle tehdä jotain.. se on niin arkipäivää. Millastakohan olisi elää niin, ettei ajattelisi kertaakaan päivän aikana omaa painoaan, eikä katosois peiliin puristellen mahamakkaroita..
Nyt olen 22 v, 169cm ja tällä hetkellä 66 kg. Oon aina pitänyt itteäni läskinä ja aina sitä ollutkin.. En edes muista milloin kaikki alkoi, joskus siinä 10 v paikkeilla, kun rupesi tajuamaan että olisi paljon kivempaa olla laiha. Silloin liikuin paljon ja yritin syödä terveellisesti ja vähäkalorista. Siinä 8 v paikkeilla sain kuulla kommenteja sukulaisilta, kuten suunnilleen "tyttöhän on hyvässä kunnossa nyt" tai "on se lihonut". Pienenä olin kyllä vähän ylipainoinen. En muista mitä sillon ajattelin, en varmaan sillon vielä tajunnu thirveesti läskien päälle. Taisi mua hävettää vähän ja tollaset keskustelut ei ollu kivoja.
Jo 12 vuotiaana tein pitkiä juoksulenkkejä kuluttaakseni mahdollisimman paljon. Olin varmaan noin 14 v kun yritin oksentaa ekan kerran, mutta en osannut. Ahdistus oli kauhea. Sen jälkeen yritin oksentaa ehkä kerran vuodessa. Kerran sain vähän oksennettua, mutta siitä ei tullut tapa vielä siinä vaiheessa (onneks). Oli pakko liikkua joka päivä, ja paljon! Olen koko ajan ollut hieman pyörä.. olen aina inhonnut itseäni, aina halunnut olla laihempi. Näiltä palstoilta lukee silloin tällöin, kun joku kertoo että hän rupesi laihduttamaan ja laihtui niin ja niin paljon. Ihan käsittämätöntä mun korvissa, että joku päättää vaan yhtäkkiä ruveta laihduttamaan.. eikö ne muina aikoina ollenkaan ajattele laihduttamista? Mulla se pyörii koko ajan päässä mutta en siihen pysty ja läskit pursuu! Tai no, kyllä aina välillä saan laihdutettua muutaman kilon, mut ne tulee muutaman kuukauden päästä takas. Elämä oli paastoamista ja lihomista. Vielä tänä päivänäkin löydän kotoa kirjoituspöydän laatikoistani lappusia joihin oon laskenu tpäivän kalorit joskus teininä.
Vuosi sitten, kun olin 21, sain suklaalevyn yhdeltä tutulta ja se koko levy ahdisti mua niin paljon, että oli pakko syödä kaikki pois heti. Päätin että nyt on pakko oksentaa, enkä lähtenyt vessasta, ennenkuin sain sen oksennettua, päätin että oon siel vessassa vaikka koko päivän, kunhan saan ne pois musta. Se oli eka kerta kun sain tyhjennettyä mahan. Siitä lähtien oon nyt vuoden verran oksentanut noin kerran viikossa. Oon yrittänyt opetella syömään säännöllisesti ja siinä onnistunutkin. Aika harvoin tulee enää sellasta, että menisin kaupasta ostaa varta vasten jotain ahmittavaa. Nykyää oksennan jos joku muu antaa mulle jotain hyvää ja jään niitten hyviksien kaa yksin. Tai jos tulee syötyä liikaa oikeata ruokaa...
Mun elämässä ei ole ollut päivää (paitsi lapsena), jolloin en olisi ajatellut läskejäni. Oikeasti, joka päivä, valehtelematta joka ikinen tunti ajattelen jollakin tavoin kuinka lihava olen. Monet mun ajatukset liittyy jollain tavoin painooni. En tiedä enää pitäisikö tälle tehdä jotain.. se on niin arkipäivää. Millastakohan olisi elää niin, ettei ajattelisi kertaakaan päivän aikana omaa painoaan, eikä katosois peiliin puristellen mahamakkaroita..
Vastaukset 2
Vanhimmat
Ei ole terveellistä mielelle eikä keholle tuntea jatkuvaa syyllisyyttä elopainostaan tai yrittää parantaa oloaan oksentamalla. Sä tiedät ja tunnet sen itsekin ettei se tee susta onnellista, päinvastoin, sellainen käytös ja ajatusmaailma synnyttävät vaan lisää syyllisyyttä ja itseinhoa.
Nuorena ihminen vertaa itseään muihin ja on herkkä toisten mielipiteille. Minäkuva liitetään helposti ulkoisiin asioihin kuten kehon rakenne, ihonväri tms. ja niitähän on helppo kommentoida tuntemattomankin. Iän ja elämänkokemuksen myötä sisäinen minäkuva vahvistuu eikä muiden mielipiteet enää imeydy ollenkaan niin helposti kuin nuorena ja epävarmana.
Jos haluat parantaa elämänlaatuasi ja minäkuvaasi on sinun uskaltauduttava puhumaan ongelmastasi jollekin ammattilaiselle. Vasta sitten kun itse tunnustat itsellesi olevasi avun tarpeessa, alkaa tapahtua. Sama se mitä mä tässä käsken tai kehoitan, jos sä itse et halua hakea apua ongelmaasi ei mitään muutosta parempaankaan tapahdu.
apua... niin, ei ne ammattilaiset mitään ymmärrä.