Miten teidän puoliskot on asian ottaneet? Entä ne sukulaiset ja ystävät joille jo ennätitte kertoa?
Mun mies oli alkuun sitä mieltä, ettei enää yritetä, kun on 2 km:a ja kun meillä on kuitenkin yksi lapsikin. Mutta onneksi alkujärkytyksen jälkeen mieli jo muuttui ja uutta yritetään heti kun mahdollista.
Kavereille en ollut monelle vielä ennättänyt kertoa ja hyvä niin. Mutta nekin muutamat joille kerroin ovat kyllä soitelleet ja tarjonneet olkapäätä. Joku kyllä möläytti silloin eka kerralla, että sehän oli onneks vielä niin pieni. Joo olihan se, mutta meille se oli jo odotettu lapsi. Olishan se tietysti ollut vielä vaikeempaa jos viikkoja olisi ollut enemmän, mutta silti...
Mun mies oli alkuun sitä mieltä, ettei enää yritetä, kun on 2 km:a ja kun meillä on kuitenkin yksi lapsikin. Mutta onneksi alkujärkytyksen jälkeen mieli jo muuttui ja uutta yritetään heti kun mahdollista.
Kavereille en ollut monelle vielä ennättänyt kertoa ja hyvä niin. Mutta nekin muutamat joille kerroin ovat kyllä soitelleet ja tarjonneet olkapäätä. Joku kyllä möläytti silloin eka kerralla, että sehän oli onneks vielä niin pieni. Joo olihan se, mutta meille se oli jo odotettu lapsi. Olishan se tietysti ollut vielä vaikeempaa jos viikkoja olisi ollut enemmän, mutta silti...
Vastaukset 7
Vanhimmat
Oma mies suri/suree keskenmenoa kanssani mutta kyllä se itselle on ollut paljon rankempaa kuin miehelle. Vain parille ystävälle ehdin kertoa raskaudesta ja omille vanhemmille vaikka raskaus eteni viikolle 13 asti. Varsinkin vanhemmilleni keskenmenoni oli kova paikka.
Keskenmenon jälkeen olen kertonut asiasta sellaisillekin ystävilleni, jotka eivät raskaudesta tienneet. En tiedä olenko tehnyt väärin kun kerron niinkin henkilökohtaista asiaa muille mutta se tuntuu helpottavan tässä surussa kuin voi käsittellä asiaa uudelleen ja uudelleen.
Nyt tässä odotellaan milloin voidaan yrittää saada kauan odotettu esikoinen...
Parempaa kevään jatkoa!
Mies suhtautui kuten minäkin. Yhdessä surtiin menetettyä lasta, puhuttiin paljon. Itseasiassa, ne keskenmenot lähensivät meitä todella paljon!
Ystävät ja sukulaiset, jotka keskenmenoista kuulivat, olivat aika hyvin hengessä mukana. Joskin kuului näitä "no, yritätte sitten uudestaan"-lauseita, jotka siinä tilanteessa eivät tuntuneet kovinkaan mukavilta.
Mies otti perskännit ja äitini totesi "olipa hyvä, ei tuollaisen miehen kanssa kannata lapsia tehdä". Onneksi töissä oli tosi kiire, että tuli päivällä unohdettua koko asia.
Oltiin yhdessä miehen kanssa tosi innostuneita ekasta vauvasta. Keksittiin sille nimiä, otettiin kuvia olemattomasta masusta. Mies lähetti meille molemmille haleja tekstiviesteissään. Kun odotus keskeytyi, mieheni oli kiukkuinen ja surullinen päivän ja sen jälkeen patisteli minua pihalle, kun en ollut kiinnostunut mistään. Sen ekan päivän jälkeen mies pystyi elämään eteenpäin kuin ei mitään, ei ainakaan mitenkään suruaan ilmaissut. Kysyikin siitä. Olisin toivonut että hänkin suree. Mutta hänestä se oli jo mennyttä elämää. ja kyllähän sen ymmärtää, ettei toista voi vaatia omia tunteitaan tuntemaan.
Kun toipumisen jälkeen olisi ollut lupa yrittää uutta vauvaa, häntä ei kiinnostanutkaan. Vaikka se pikkuotus oli ollut iloittu ja odotettu, ei hänellä ollut siinä elämänvaiheessa tarvetta uuteen yritykseen. Se otti kaikkein kovimmille. Tuntui että jotain jäi pahasti kesken. Meni pari kolme vuotta, että osasin aidosti kiinnostua jostain muistakin elämän tärkeistä asioista.
Ilmeisesti se vauvakeskeisyyteni on häntä häirinnytkin. Lopulta, kun pystyin miettimään muitakin tavoitteita ja toiveita elämässä kuin lapsen saamista, hänkin on jälleen muuttunut myönteisemmäksi perheellistymistä kohtaan. alan olla taas toiveikas, mutta tällä kertaa pidän jalat tiukemmin maassa.
"Rakkaani" totesi et yritä tyty tsemppaa,kait se jonain päivänä joskus helpottaa.toivottavasti pian parannut!! asiasta ei ole sen jälkeen paljon puhuttu,tuntuu että se on jotenkin meillä tabu.. yksin on itkut itketty ja menetystä surtu..
sain eilen kuulla että tyttöystäväni oli ollut minulle raskaana viidennellä viikolla.. samalla hän kertoi myös että se meni kesken vappuna.. olo on mikä on. en pysty ajatteleen mitään.. vanhempani eivät ymmärrä vaikka heillekin asiasta ilmoitin. syyttävät minua kaikesta.. en jaksa tätä.. ihan kuin olisin tehnyt heille jotain pahaa kertoessani että hän oli raskaana ja saanut keskenmenon..
Mun mies oli hiljainen, ja ärtyisä. Pariin kertaan kertoi surevansa omalla tavallaa, että ei osaa puhua tällaisista asioista. Yritti kovasti olla mun tukena. Mun äiti sanoi et; sä oot niin nuori(olen 20), ja samaa sanoi monet muutkin. Vaikka olen nuori, niin lapsi oli erittäin odotettu ja toivottu! Siitä on puol vuotta ja silti itkettää, kun luen näitä juttuja. Ihan oikeesti, älkää sanoko km kokeneille et 'yritätte uudestaan' tai 'sitä ei oollu tarkotettu elämään' tai et 'sä olet niin nuori'! Noi pahensi vaan omaa tilannetta. Joskus on vaan parempi olla hiljaa, ja halata.