Hirvittävä, lamaannuttava pelko..pupillit laajenneina, sydän tuhannen kierroksen laukassa, henkeä salpaa, vapisuttaa, kohta olisi minun vuoroni sanoa jotain mutta tuntuu etten vaan voi. Haluaisin juosta karkuun, kotiin peittojen alle, nukahtaa, unohtaa...
Olen 21-vuotias tyttö ja kärsin ongelmasta jota en osaa nimetä, uskoisin että sosiaalisten tilanteiden pelko on lähellä tunnetta jota koen. Ala-asteesta asti olen kärsinyt esiintymispelosta, joka alkoi tarkalleen 5.luokalla epäonnistuneesta ääneenlukemiskokemuksesta luokassa ja on sen jälkeen ollut hoitamattomana ja arvatenkin pahentunut tähän ikään mennessä todella vaikeaksi esiintymiskammoksi ja sosiaalisten tilanteiden peloksi. Olen yrittänyt puhua asiasta kahdesti, ensimmäisellä kerralla sain lääkäriltä beetasalpaajia käytettäväksi pahoihin esiintymistilanteen oireisiin ja toisella kerralla psykologin vastaanotolla lopputulos oli täysi nolla, psykologi ei osannut sanoa minulle oikeastaan mitään muuta kuin että pitäisi vaan kuulemma yrittää voittaa pelko. Justiinsa niin.
Tuntuu siltä että tämä jännitys ja pelko alkaa vallata ja kahlita koko elämää. En enää pidä ihmisten seurasta, olen vetäytyvä, en tahdo keskustella enkä ainakaan enää osaa nauraa. Tuntuu että ihmiset ovat minua vastaan, juonivat ja nauravat selkäni takana ja pitävät minua jotenkin huonompana. Olen todella kaksijakoinen persoonallisuus, yhtenä päivänä tunnen olevani todella vahva ja toimekas ja toisena (useimpina) huono ja epävarma kaikessa mitä teen. Poikaystävä on ollut tosi ihana ja ymmärtäväinen, mutta jotenkin sekään ei enää osaa auttaa kun ongelmat vain tuntuvat pahenevan.
Olen kokeillut kahta koulua, kummatkin lopettanut. Luokkatilanne on minulle henkeäsalpaavan ahdistava, tuntuu että kuolen siihen sydämen jyskytykseen kun odotan omaa vastausvuoroani tai joudun luokan eteen kertomaan jostain jutusta...ei ei ei..en koe olevani silloin edes läsnä,hirvittävä pelko nostaa minut jotenkin pois omasta ruumiista, olo on painava, pelokas ja epätodellinen..
En tiedä, mikähän tämä oikein on. Jos joku osaisi kertoa,,,apua tarvitsen, sen tiedän täysin , mutta mistä sitä osaisi hakea että sitä saisi oikeasti...
Olen 21-vuotias tyttö ja kärsin ongelmasta jota en osaa nimetä, uskoisin että sosiaalisten tilanteiden pelko on lähellä tunnetta jota koen. Ala-asteesta asti olen kärsinyt esiintymispelosta, joka alkoi tarkalleen 5.luokalla epäonnistuneesta ääneenlukemiskokemuksesta luokassa ja on sen jälkeen ollut hoitamattomana ja arvatenkin pahentunut tähän ikään mennessä todella vaikeaksi esiintymiskammoksi ja sosiaalisten tilanteiden peloksi. Olen yrittänyt puhua asiasta kahdesti, ensimmäisellä kerralla sain lääkäriltä beetasalpaajia käytettäväksi pahoihin esiintymistilanteen oireisiin ja toisella kerralla psykologin vastaanotolla lopputulos oli täysi nolla, psykologi ei osannut sanoa minulle oikeastaan mitään muuta kuin että pitäisi vaan kuulemma yrittää voittaa pelko. Justiinsa niin.
Tuntuu siltä että tämä jännitys ja pelko alkaa vallata ja kahlita koko elämää. En enää pidä ihmisten seurasta, olen vetäytyvä, en tahdo keskustella enkä ainakaan enää osaa nauraa. Tuntuu että ihmiset ovat minua vastaan, juonivat ja nauravat selkäni takana ja pitävät minua jotenkin huonompana. Olen todella kaksijakoinen persoonallisuus, yhtenä päivänä tunnen olevani todella vahva ja toimekas ja toisena (useimpina) huono ja epävarma kaikessa mitä teen. Poikaystävä on ollut tosi ihana ja ymmärtäväinen, mutta jotenkin sekään ei enää osaa auttaa kun ongelmat vain tuntuvat pahenevan.
Olen kokeillut kahta koulua, kummatkin lopettanut. Luokkatilanne on minulle henkeäsalpaavan ahdistava, tuntuu että kuolen siihen sydämen jyskytykseen kun odotan omaa vastausvuoroani tai joudun luokan eteen kertomaan jostain jutusta...ei ei ei..en koe olevani silloin edes läsnä,hirvittävä pelko nostaa minut jotenkin pois omasta ruumiista, olo on painava, pelokas ja epätodellinen..
En tiedä, mikähän tämä oikein on. Jos joku osaisi kertoa,,,apua tarvitsen, sen tiedän täysin , mutta mistä sitä osaisi hakea että sitä saisi oikeasti...
Vastaukset 2
Vanhimmat
Tuo juttu on melkein kuin omasta elämästäni, paitsi että olen sinua muutaman vuoden nuorempi. Olen yrittänyt soitella psykologeille, mutta en ole onnistunut. Se on kierre, jota on ilmeisesti vaikeaa katkaista. Olen nyt lopettelemassa koulun käyntiä tuon vaivan takia. Välillä vain tuntuu, ettei kukaan ymmärrä tilannetta, paitsi ne jotka ovat saman kokeneet. Minäkin muistan todella hyvin mistä se minulla alkoi. Se oli jälkeenpäin ajateltuna harmiton kokemus, mutta sen jälkeen en ole pystynyt esiintymään rennosti.
Minullakin on samat fiilikset kuin sinulla. Tekisi mieli unohtaa ja pelko jäytää koko ajan takaraivossa. Joskus on todella mahtava olo, mutta sitten välillä masennus ja toivottomuus palaa takaisin. Oikeastaan elämäni olisi lähes täydellistä ilman tuota pelkoa. Jotenkin se pitää kuitenkin pystyä hyväksymään. En vain tiedä miten. :(
Olen sinua paria vuotta nuorempi,mutta ongelma on sama.Beetasalpaajista ei ole ollut apua ja oireet tuntuu vain pahenevan päivä päivältä.Olen kärsinyt näistä peloista jo ainakin viisi vuotta.Elämä on todella hankalaa ja rajoittunutta.Ainut ihminen, joka on tukenani on poikaystävä, mutta kuten sanoit, ei hänestäkään ole enää apua. Päivät matelee itsetuhoisia ajatuksia mietittäesä...Jostakin sitä elämän halua kuitenkin vielä löytyy,niin vielä.