Olen 14-vuotias tyttö ja koen, että on väärin että äitini ja isäni pakottavat minut tekemään asioita mitä en halua tehdä. Isäni laittoi minut harrastamaan nyrkkeilyä, koska itse haaveili aina nyrkkeilyn harrastamisesta. Kuitenkin ylipainonsa takia oli estynyt. Äitini laittoi minut tanssiin, koska itse on kiinnostunut tanssista ja kun en ollut hyvä kummassakaan en kelvannut. Sain ja saan edelleen kuulla isältäni ehdotuksia nyrkkeilystä, koska "jokin harrastus on oltava." Äidiltäni puolestaan saan kuulla kuinka olin kai vain liian kömpelö ja huono tanssiin. Kun yritin selittää äidilleni, että en ole kiinnostut sain siitäkin nuhtelua. "Ethän sä ole ikinä kiinnostunut mistään liikunnasta," hän sanoi. Aina kun olemme äitimme kanssa eri mieltä, hän valittaa että en ole tarpeeksi hänen kaltaisensa. Haluaisin vain olla minä, enkä kukaan muu. Haluaisin olla harrastamatta mitään, sillä tiedän, että henkinen hyvinvointini oli parempi. Saan myös päivittäin kuulla lihavuudestani, (olen useimpia ikätovereitani hoikempi) ruokavaliostani, muutenkin ulkonäöstäni ja joka asiasta alkaen käsialastani mielenkiinnonkohteisiin. Mitä minun pitäisi siis tehdä? Välillä tuntuu, että en omista edes ihmisoikeuksia.
Vanhemmat on yks riesa.
Anonyymi
3<50
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 3 sääntöjenvastaista viestiä.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Oh the irony. Mun vakio vastaus olis se että kannattais hankkii joku mukava harrastus, jossa olis just niitä tyyppejä, joiden kanssa vois viettää aikaa, eikä tarviis kuunnella jäkätystä. Mut se kyl tarviis sen että sais kiksei jostain.
Ukko nyrkkeilköön ja mummo tanssikoon.
Kyllä pari vuotta kestää