Lämpöinen syli, kosketus hellä,
rakastit suurella sydämellä.
Siunaava katse muistoissa kantaa,
kaipuun hetkissä lohtua antaa.
Seison haudan äärellä oman perheeni kanssa. Mielessäni luen kukkalaitteen korttiin kirjoitettuja sanoja. Katson kukkia; syvänpunaisia neilikoita, ruusujen ja valkoliljojen juhlavuutta ja pienten sinisten kukkien nöyrää kauneutta. Ajattelen äitiä. Kaikkea sitä rakkautta, jota hän jätti muistoksi. Nähdään taivaassa, ajattelen. Nämä eivät ole lopulliset hyvästit.
Myöhemmin astun vielä sisarusteni kanssa uudelleen haudalle. Ajattelen sitä kertaa, jolloin kahdeksanvuotiaana astuin samalla paikalla isän hautakummun reunalle. En silloin meinannut mahtua lankulle rivin jatkoksi. Tasapainoilin siinä veljeni vieressä ja yritin seistä mahdollisimman liikkumatta. Isoveljeni ajattelee samaa. Hänen kätensä tarttuu minuun ja vetää lähemmäksi. Nyt pidän huolen, ettet putoa, isoveli kuiskaa. Hän pitää kiinni ja rutistaa tiukasti.
Siinä seistessäni minua ei itketä enää. Isoveljen ele hymyilyttää. Tunnen, miten pieni, yhteinen muisto ja hetken suuruus sitovat meitä yhä lähemmin yhteen.
Äkkiä muistan äidin kolme toivomusta, joista hän kerran minulle kirjoitti. ”Tärkeimmät toiveeni alusta elämäni loppuun ovat aina samat. Että itse ja kaikki rakkaat pääsisimme Taivaan kotiin. Ettei enää Suomi joutuisi sotaan. Ja ettei riita koskaan rikkoisi läheisteni välejä.”
Ajattelen sisaruksiani, joiden kanssa siinä seison. Ajattelen sitä, miten erilaisia olemme ja silti meitä yhdistää sama rakkaus. Sama rukous.
Ajattelen puolisoani ja lapsiani, jotka seisovat nyt taaempana. Koen vahvasti, että olemme silläkin hetkellä yhdessä. Syvä kaipaus, muistojen vyöry ja Taivaan Isän antama lohdutus lainehtivat meissä.
Viikkoa myöhemmin makaan sairaalan vuoteessa. Edessä on yllättävä leikkaus, sama, jossa yksi nuoristamme oli ollut vain paria kuukautta aiemmin. Mietin elämän vaiheikkuutta, sen rajallisuutta, mutta myös sitä, miten kaiken yllä kulkee Jumalan johdatus ja varjelus.
Mietin sitä, miten olisin surrut, jos en olisi päässyt äidin hautajaisiin. Jos kivut olisivat tulleet silloin. Samaan aikaan, kun olisin maannut ambulanssissa, olisivat toiset valmistautuneet laskemaan kukkia äidin arkulle. Tuo tärkeä luopumisen vaihe olisi jäänyt elämättä.
Leikkaus ei pelota. Kun leikkausvaatteet on vaihdettu ylle, soitan vielä kotiin. Evankeliumin lempeät sanat kulkevat välillämme. On levollinen olo. Uskon, että minunkin elämäni on parhaissa mahdollisissa käsissä. Tunnen, miten läheisten rukoukset kantavat.
Nyt leikkaus on takanapäin. Toipuilen hiljalleen kotona. Ajattelen mennyttä ja tätä hetkeä. Ajattelen äitiä. Hänen siunaavat kätensä ja rakastava katseensa säilyvät muistoissa. Uskon syvästi, että hänen jokainen rukouksensa, pelkkä sanaton huokauskin, on tallessa Taivaan Isän luona.
Anne Lindfors
rakastit suurella sydämellä.
Siunaava katse muistoissa kantaa,
kaipuun hetkissä lohtua antaa.
Seison haudan äärellä oman perheeni kanssa. Mielessäni luen kukkalaitteen korttiin kirjoitettuja sanoja. Katson kukkia; syvänpunaisia neilikoita, ruusujen ja valkoliljojen juhlavuutta ja pienten sinisten kukkien nöyrää kauneutta. Ajattelen äitiä. Kaikkea sitä rakkautta, jota hän jätti muistoksi. Nähdään taivaassa, ajattelen. Nämä eivät ole lopulliset hyvästit.
Myöhemmin astun vielä sisarusteni kanssa uudelleen haudalle. Ajattelen sitä kertaa, jolloin kahdeksanvuotiaana astuin samalla paikalla isän hautakummun reunalle. En silloin meinannut mahtua lankulle rivin jatkoksi. Tasapainoilin siinä veljeni vieressä ja yritin seistä mahdollisimman liikkumatta. Isoveljeni ajattelee samaa. Hänen kätensä tarttuu minuun ja vetää lähemmäksi. Nyt pidän huolen, ettet putoa, isoveli kuiskaa. Hän pitää kiinni ja rutistaa tiukasti.
Siinä seistessäni minua ei itketä enää. Isoveljen ele hymyilyttää. Tunnen, miten pieni, yhteinen muisto ja hetken suuruus sitovat meitä yhä lähemmin yhteen.
Äkkiä muistan äidin kolme toivomusta, joista hän kerran minulle kirjoitti. ”Tärkeimmät toiveeni alusta elämäni loppuun ovat aina samat. Että itse ja kaikki rakkaat pääsisimme Taivaan kotiin. Ettei enää Suomi joutuisi sotaan. Ja ettei riita koskaan rikkoisi läheisteni välejä.”
Ajattelen sisaruksiani, joiden kanssa siinä seison. Ajattelen sitä, miten erilaisia olemme ja silti meitä yhdistää sama rakkaus. Sama rukous.
Ajattelen puolisoani ja lapsiani, jotka seisovat nyt taaempana. Koen vahvasti, että olemme silläkin hetkellä yhdessä. Syvä kaipaus, muistojen vyöry ja Taivaan Isän antama lohdutus lainehtivat meissä.
Viikkoa myöhemmin makaan sairaalan vuoteessa. Edessä on yllättävä leikkaus, sama, jossa yksi nuoristamme oli ollut vain paria kuukautta aiemmin. Mietin elämän vaiheikkuutta, sen rajallisuutta, mutta myös sitä, miten kaiken yllä kulkee Jumalan johdatus ja varjelus.
Mietin sitä, miten olisin surrut, jos en olisi päässyt äidin hautajaisiin. Jos kivut olisivat tulleet silloin. Samaan aikaan, kun olisin maannut ambulanssissa, olisivat toiset valmistautuneet laskemaan kukkia äidin arkulle. Tuo tärkeä luopumisen vaihe olisi jäänyt elämättä.
Leikkaus ei pelota. Kun leikkausvaatteet on vaihdettu ylle, soitan vielä kotiin. Evankeliumin lempeät sanat kulkevat välillämme. On levollinen olo. Uskon, että minunkin elämäni on parhaissa mahdollisissa käsissä. Tunnen, miten läheisten rukoukset kantavat.
Nyt leikkaus on takanapäin. Toipuilen hiljalleen kotona. Ajattelen mennyttä ja tätä hetkeä. Ajattelen äitiä. Hänen siunaavat kätensä ja rakastava katseensa säilyvät muistoissa. Uskon syvästi, että hänen jokainen rukouksensa, pelkkä sanaton huokauskin, on tallessa Taivaan Isän luona.
Anne Lindfors
Vastaukset 1
Vanhimmat
Olipa kauniisti kirjoitettu ja muisteltu äitiä, vanhempia....
Ehkä moni voi yhtyä tuon kaltaisiin ajatuksiin, jos on saattanut läheisensä ajan rajan tuolle puolen, ikiuneen ! Vain nuo tapahtumat jo kokeneet ymmärtävät tunteet, erittäinkin vanhempien poispääsyn ja vieläpä ehkä kovempi kaipaus on, jos oma lapsi kuolee, siinä kyselee ; Miksi, lapsi otetaan pois, kun ns. normaalissa tapauksessa vanhempi lähtee ensin. Tunne siitä "väärästä järjestyksestä" voi ihan musertaa ihmisen. Lapsen kuoleman asiassa voi olla lohdutuksena, että Luoja varjeli lasta, ehkä jostain elämän vaikeudesta ja otti jo pois kaikista kiusauksista.
Usein juurikin joulun seutu on raskaidenkin muistojen aikaa ja vie lapsuuteen, sinne kun oltiin kaikki vielä yhdessä ! Jospa tästäkin taas selvitään !!
Hyvää adventin aikaa, ystävät !
Yritetään tällä palstalla viettää kaikenlainen arvosteluista vapaa joulun seutu !?!