Luin jokin aika sitten jostain kirjoituksen, jossa äiti kirjoitti kummallisista tuntemuksistaan; hänen esikoisensa oli rakkaampi kuin toinen lapsensa.
Minä kirjoitan tätä itkien, ja toivoen ettei kukaan äiti enää ajattelisi noin.
Sisareni syntyi äitini ensimmäisessä avioliitossa liki 35 vuotta sitten. Siitä päivästä lähtien, hän on ollut äitini silmäterä.
Minä synnyin toisessa avioliitossa, nykyisessä sellaisessaan, liki 20 vuotta sitten ja taisin olla "vahinko". Isälleni niin rakas tytär, mutta elämä ilman äidinrakkautta on kuin meri ilman vettä.
Kun olin nuorempi, sisareni sai tehdä mitä vain. Ja täysin samat asiat olivat kuitenkin minulta kielletyjä. Olin kiltti koulussa, tosin en mikään einstein. Luin kokeisiin mutta niistä tuli numeroksi vain korkeintaan 9. Sisareni sai tuoda kavereita kotiin, minä en. Hän sai käydä festareilla, minä en. Hän sai rahaa kun tarvitsi, minä en. Hän kävi koulussa jos kävi ja äiti oli niin ylpeä, minä kävin koulussa aina ja tunnollisesti eikä sitä noteerattu mitenkään. Läksyjen tekoon yms. oli aivanturha pyytää apua, sitä en koskaan saanut.
Sisareni kirjoitti lukiosta paremmat paperit kuin minä. Voitte uskoa kumman saavutusta juhlittiin komeammin? Sisareni on nyttemmin valmistunut yliopistosta samalle alalle jolla äitini työskentelee, minulla on eri alan ammatillinen tutkinto. Voite varmaan arvata kummasta äitini on ylpeämpi? Miten tämä ilmenee? Jos tulee puhetta hänen tyttäristään, äiti kertoo toki miten hienosti hänen esikoisensa on pärjännyt ja miten hieno tutkintohänellä on...Ja sivulauseessa tulee maininta, että toinen tyttäreni on tietokonealalla. Mikä kurjnta; äitini ei edes muista ammattiani, eikä työpaikkaani. Valmistuin ammattiin vuosi sitten, en saanut edes korttia.
Äitini mielestä sisareni koti on kauniisti sisustettu, minun kodissani hän ei ota edes ulkokenkiä pois jalasta - käykin kylässä noin ehkä kerran vuodessa. Sisustusta ei ole koskaan kommentoinut.
Viimeisin tempaus lienee se, että minulle oli pelmahtanut pari finniä leukaan johtuen rankasta lääkityksestä, jonka jouduin ottamaan kun olin tovi sitten sairas. Nyt äitini töksäytti että pitäskö vähän meikata eri tavalla kun noita finnejä näyttää olevan. Yleensäkin olen saanut haukkuja ulkonäöstäni: tarvitseeko tukan olla noin sekaisin tai miksi meikkaat tuolla tavoin - enkä siis todellakaan meikkaa raskaasti, olen muilta saamieni kommenttien mukaan hyvin luonnollisen näköinen (eli en siis vedä mustaa kajaalia silmiin niin että näyttää pandalta...). Lisäksi äitini muistaa aina kehua sisartani hänen hoikkuudestaan; minä olen lihavampi, tottakai.
Ette voi uskoa, miten paljon se satuttaa, kun tietää että on olemassa äiti mutta äiti joka ei rakasta samalla tavalla kuin toista tytärtään. Olen kiitollinen isästäni, joka minua on rakastanut ja tukenut läpi elämän, mutta olisi ollut kiva kokea äidinrakkauskin. Rakastan äitiäni - kukapa ei - mutta raskasta tämä on. Varsinkin näin äitienpäivän alla. Äitini tulee rakastamaan sisareni ostamia kalliita lahjoja, mutta minun korttini ja pakettini joutanee pahvilaatikkoon ja kellariin - kuten aikaisemminkin.
Tarkoitukseni ei ollut valittaa, mutta nyt tuntui siltä, että on pakko saada purettua tunteita, koska kyynelten määrä sisälläni ei tunnu koskaan loppuvan tämän asian tiimoilta. Tätä voi itkeä aina vaan ja miettiä miten äidin saisi rakastamaan minua. Oli helpottavaa kirjoittaa osanen ulos. Kiitos sille joka tämän sattui lukemaan.
Minä kirjoitan tätä itkien, ja toivoen ettei kukaan äiti enää ajattelisi noin.
Sisareni syntyi äitini ensimmäisessä avioliitossa liki 35 vuotta sitten. Siitä päivästä lähtien, hän on ollut äitini silmäterä.
Minä synnyin toisessa avioliitossa, nykyisessä sellaisessaan, liki 20 vuotta sitten ja taisin olla "vahinko". Isälleni niin rakas tytär, mutta elämä ilman äidinrakkautta on kuin meri ilman vettä.
Kun olin nuorempi, sisareni sai tehdä mitä vain. Ja täysin samat asiat olivat kuitenkin minulta kielletyjä. Olin kiltti koulussa, tosin en mikään einstein. Luin kokeisiin mutta niistä tuli numeroksi vain korkeintaan 9. Sisareni sai tuoda kavereita kotiin, minä en. Hän sai käydä festareilla, minä en. Hän sai rahaa kun tarvitsi, minä en. Hän kävi koulussa jos kävi ja äiti oli niin ylpeä, minä kävin koulussa aina ja tunnollisesti eikä sitä noteerattu mitenkään. Läksyjen tekoon yms. oli aivanturha pyytää apua, sitä en koskaan saanut.
Sisareni kirjoitti lukiosta paremmat paperit kuin minä. Voitte uskoa kumman saavutusta juhlittiin komeammin? Sisareni on nyttemmin valmistunut yliopistosta samalle alalle jolla äitini työskentelee, minulla on eri alan ammatillinen tutkinto. Voite varmaan arvata kummasta äitini on ylpeämpi? Miten tämä ilmenee? Jos tulee puhetta hänen tyttäristään, äiti kertoo toki miten hienosti hänen esikoisensa on pärjännyt ja miten hieno tutkintohänellä on...Ja sivulauseessa tulee maininta, että toinen tyttäreni on tietokonealalla. Mikä kurjnta; äitini ei edes muista ammattiani, eikä työpaikkaani. Valmistuin ammattiin vuosi sitten, en saanut edes korttia.
Äitini mielestä sisareni koti on kauniisti sisustettu, minun kodissani hän ei ota edes ulkokenkiä pois jalasta - käykin kylässä noin ehkä kerran vuodessa. Sisustusta ei ole koskaan kommentoinut.
Viimeisin tempaus lienee se, että minulle oli pelmahtanut pari finniä leukaan johtuen rankasta lääkityksestä, jonka jouduin ottamaan kun olin tovi sitten sairas. Nyt äitini töksäytti että pitäskö vähän meikata eri tavalla kun noita finnejä näyttää olevan. Yleensäkin olen saanut haukkuja ulkonäöstäni: tarvitseeko tukan olla noin sekaisin tai miksi meikkaat tuolla tavoin - enkä siis todellakaan meikkaa raskaasti, olen muilta saamieni kommenttien mukaan hyvin luonnollisen näköinen (eli en siis vedä mustaa kajaalia silmiin niin että näyttää pandalta...). Lisäksi äitini muistaa aina kehua sisartani hänen hoikkuudestaan; minä olen lihavampi, tottakai.
Ette voi uskoa, miten paljon se satuttaa, kun tietää että on olemassa äiti mutta äiti joka ei rakasta samalla tavalla kuin toista tytärtään. Olen kiitollinen isästäni, joka minua on rakastanut ja tukenut läpi elämän, mutta olisi ollut kiva kokea äidinrakkauskin. Rakastan äitiäni - kukapa ei - mutta raskasta tämä on. Varsinkin näin äitienpäivän alla. Äitini tulee rakastamaan sisareni ostamia kalliita lahjoja, mutta minun korttini ja pakettini joutanee pahvilaatikkoon ja kellariin - kuten aikaisemminkin.
Tarkoitukseni ei ollut valittaa, mutta nyt tuntui siltä, että on pakko saada purettua tunteita, koska kyynelten määrä sisälläni ei tunnu koskaan loppuvan tämän asian tiimoilta. Tätä voi itkeä aina vaan ja miettiä miten äidin saisi rakastamaan minua. Oli helpottavaa kirjoittaa osanen ulos. Kiitos sille joka tämän sattui lukemaan.
Vastaukset 6
Vanhimmat
epäreilua. Nuoruudenystävälläni oli samantapaisia kokemuksia muiden siskojensa suhteen, hän oli keskimmäinen ja kohtelu oli kuvaamanlaistasi. Mutta kun hän meni naimisiin ja sai hyvä asioviehen lastensa isäksi ja rauhallisen elämän maalla, ei äidilläkään ole sen jälkeen ollut nokan koputtamista. Tytär hoitaa asiansa kuten jokainen äiti voisi toivoa, ymmärtäisin että asenne muuttui tällaiseksi, kun lapsi ei ollut enää vanhemmistaan yhtään riippuvainen.
Minäkin tiedän että jos minulla olisi olut yksikin sisar niin minua olisi usein ja kärkevästi vertailtu siihen toiseen. En ole koskaa tuntenut olevani mikään prinsessa, vaikka kaikki ainekset on olleet elämässäni; varakkaan avioparin kaunis ainoa lapsi. Minua on silti kohdeltu kotona ilkeästi ja aliarvioiden molempien vanhempien taholta, isäni on ollut minusta jopa mustasukkainen äidille kuin pikkulapsi. Alkoholi on tuttu elementti elämässäni vanhempien kautta ollut koko ajan ja sitä myötä muuttuva aggressiivnen käyttäytyminen. Paljon hyvääkin kasvatusta olen kotoa saanut, mutta se väkivalta, nalkutus, ilkeys, ajattelemattomuus ja toraisuus on vienyt pohjan elämältäni, joka vaivaa minua elämäni loppuun saakka.
itse olen kokenut vastaavaa rakkaudenpuutetta ja käytin asian käsittelemiseen vuosikausia, niin siihen meneekin. Asiat eivät tule muuttumaan, etkä voi niihin vaikuttaa. Jossakin vaiheessa huomaat, että olet itkusi itkenyt ja lähdet keskittymään täysillä omaan elämääsi ja huomaat, ettet enää kaipaakaan äitisi hyväksyntää. kun olet (30-40v) loukkausten ulkopuolella, kelkka voi kääntyä ja äitisi ehkä tarvitsee sinua eri tavoin. Myöhäiset rakkaudenosoitukset ovat ainakin omalla kohdallani olleet myöhäisiä -olisin tarvinnut kaiken 20-vuotiaana. On kuitenkin "mukavaa," että olemme väleissä.
Muista keskittyä siihen, mitä sinulla on: isä.
Omalla kohdallani vieraalle puhuminen (psykologi) oli välttämätöntä ja hyödyllistä. Onnea elämään! Tulet kohtaamaan elämässäsi paljon kaltaisiasi ihmisiä -puhuminen pelastaa.
Voin vain arvata miltä sinusta tuntuu.. Itselläni on ollut hyvät välit äitiini, kunnes muutin vähäksi aikaa lapsuuden kotiini koska minulla ja avomiehelläni oli vaikeaa. En ole koskaan pystynyt puhumaan asioista äitini kanssa ja nyt vielä vähemmän, sillä en luota äitiini. Luottamuksen puute johtuu siitä että kaikki sukulaiseni tietävät nyt äitini version avomieheni ja minun vaikeasta tilanteestani ja sukulaiseni nähdessäni he katsovat minua kieroon tai eivät enää puhu samoista asioista kuin ennen. En halua edes tietää mitä äitini on heille jutellut tässä omassa versiossaan, vaikka olisin halunnut (ja pyysin) että asia pysyisi meidän välisenä, että voisin kerrankin luottaa äitiini, mutta ei. Äitini on minulle rakas, mutta luottamuksen puute välillämme kalvaa minua ja välimme ovat huonontuneet.
Tästä nyt ei varman ollut sinulle mitään apua, mutta toivon sinulle jaksamisia!
Toivottavasti en koskaan joudu kohtaamaan kuvaamaasi asiaa. Olen surullinen puolestasi ja toivon sinulle jaksamista elämääsi. Itseäni on aina pelottanut se mahdollisuus, että jos saisin toisen lapsen, rakastaisinko häntä yhtä paljon...
Minua viisaammat ovat tutkineet ja kirjoitelleet, että todennäköisesti rakkauden määrä on sama, laatu vain erilainen. Eli siis lapset kun ovat omia persoonallisuuksiaan, heitä rakastaa erilailla jokaista.
Kommentoikaa äidit, joilla on kaksi tai useampi lapsi.
minulla on neljä lasta. kaksi omaa biologista ja kaksi lainattua.
omani ovat luonteelta täysin päinvastaiset. toinen on sekä/että -luonne, neuvotteleva ja sopuisa. ainakin ulospäin. siskonsa sitten kyllä väittää, että on ylimielinen ja itseään tehostava. ja on varmaan siinä oikeassa. toinen taas on varsinainen äkäpussi, riitelijä, joka elää nyt todellista massamurrosikää. oikein oppikirjan kaavan mukaan. uhmaa, haukkuu, nimittelee ja venyttää pinnaa. oikea joko/tai -tapaus. ei välimuotoja, ei vaihtoehtoja.
arvatkaa kumman kanssa on helpompi jutella ja olla? mutta arvatkaa kummasta olen myös ylpeä, vaikka olen joutunut laittamaan itseni kaulaani myöten likoon?
lainattuni ovat myös kumpikin omanlaisiaan. toinen on huolehtiva, pikkuaikuinen, joka käy terapiaa oppiakseen hieman luonteenlujuutta ja vastaansanomista. ( melkoinen paukku minulle, kun omani ei muuta ole synymästään asti osannut, kuin panna hanttiin). toinen kärsii varhaislapsuuden laiminlyönneistä ja on saanut kiintymyssuhdehäiriö diagnoosin.
jopa lainauuja, vieraita lapsia rakastaa, kun elää heidän kanssaan riittävän pitkään. vain tuon kiintymyssuhdehäiriöisen kanssa on vaikeaa, sillä halustani huolimati, tunnen häänen työntävän munua etäämmäksi. ja vaikka järkeni tajuaa sen johtuvan hänen pelostaan kiintyä ja kiinnittyä, niin tunnepuoleni loukkaantuu torjunnasta ja joudun tekemään tietoista työtä kiintymyksen eteen.
lapsiaan siis voi tietoisesti oppia rakastamaan. ja vaikka rakkaus on jokaisen kohdalla vähän erilaista, niin itseään koulimalla oppii ainakin kohtelemaan kaikkia tasapuolisesti.
ja tasapuolinen kohtelu on kaikkein tärkeintä.
Kiitän jo tässä vaiheessa kaikkia vastanneita. Oli lohduttavaa lukea kirjoituksianne, pystyn aistimaan mitä olette kokeneet ja kyyneleet ovat taas valuneet.
Erittäin mielenkiintoista, miten vanhemmalta saamatta jäänyt rakkaus voi tehdä syviä viiltoja.
Ja joku kirjoittikin siitä, että ehkei tarvitisi enää kaivata äidin hyväksyntää. Sitä pohdiskelin tuossa tovin; ehkä pitää tästedes 100% tiedostaa totuus, että sitä rakkautta ei tule olemaan. Täten ehkä pääsen elämään omaa elämääni, ilman äitini hyväksyntää. Vaikkakin surullista se on ajatella näinkin vanhalla iällä; olen jotenkin onnistunut epäonnistumaan tyttärenä.
Tottakai äiti välittää minusta; ei toivo minulle mitään pahaa. Olen taistellut viime vuosina syövän kanssa ja äitini on siihen todennut, että kyllä se on omituista jos lapsi lähtee ennen äitiään. Syöpä on ollut myös asia,joka on vaikeuttanut välejämme; monen ihmisen tuntuu olevan vaikea käsittää ettei tämä ole tarttuvaa.
Tämä on kuitenkin ainoa äiti, joka minulle on suotu tässä elämässä. Häneltä olen kuitenkin oppinut paljon, oppinut olemaan näinkin kova kuin olen. Eikä minulla ole lapsia - ainakaan vielä. Pelottaa se rakkaus; osaanko rakastaa riittävästi etten aiheuta omalle jälkikasvulle tällaisia haavoja. Vai rakastanko sitten liikaa?
Tiedän että kun äiti vanhenee, hän tulee tarvitsemaan enemmän hoivaa. Asumme eri kaupungeissa, minä samassa kaupungissa sisareni kanssa. Siinä kai se rakkaus punnitaan; se mitä minä en saanut on silti puhdasta rakkautta koska en kuitenkaan voisi vanhalta ihmiseltä mitään kieltää.
Tsemppiä meille kaikille kivisen tien kulkijoille ja eiköhän se rakkaus jostain kohtaa pilkahda elämäämme :)