Olen aikanaan ollut naimisissa 15 vuotta. Suhde oli erittäin epätasapainoinen miehen dominoivan luonteen vuoksi, ja minulla kesti vuosia löytää itseni eron jälkeen. Voi olla, että olisi kestänyt muutenkin. 15 vuotta on pitkä aika.
Nyt on kuitenkin niin, että vaikka ero oli minun ideani, niin en ole jotenkaan enää löytänyt itseäni sen jälkeen.
Olen toki tullut taas rohkeaksi ja toteuttanut unelmiani. Sain upean duunin ja uusia haasteita. Olen aloittaunut lenkkeilemään ja liikkumaan taas enemmän, syön paremmin ja olen energinen.
Silti jokin puuttuu.
Käyn treffeillä, en usko tippaakaan löytäväni sieltä ketään kiinnostavaa, mokomista työpaikkahaastatteluista. Käyn silti.
Rakkauteen en enää usko. Vertaan kaikkea pitkään avioliittooni, jonka suhteen olin niin helvetin tosissani, että alan edelleen itkeä kun mietin, miten vitun paljon yritin. Tein kaiken, mitä pysytin. Silti en saanut sitä toimimaan.
Niin siis en usko rakkauteen enää. Tiedän, että on rakkauden tunne joka on nippu kemiallisia reaktioita. Mutta että uskoisin siihen että löydän samanlaisen rakkauden, niin ei tule tapahtumaan.
Jotta ei tulisi vääriä käsityksiä, niin tilanne ei ole niin synkkä miltä saattaa kuulostaa tässä kirjoituksessani. Tapaan siis ihmisiä, olin kertaalleen kihloissakin kivan miehen kanssa, mutta en vaan saa itseäni enää kiinnostumaan tosissani kenestäkään.
Kohtalotovereita?
Nyt on kuitenkin niin, että vaikka ero oli minun ideani, niin en ole jotenkaan enää löytänyt itseäni sen jälkeen.
Olen toki tullut taas rohkeaksi ja toteuttanut unelmiani. Sain upean duunin ja uusia haasteita. Olen aloittaunut lenkkeilemään ja liikkumaan taas enemmän, syön paremmin ja olen energinen.
Silti jokin puuttuu.
Käyn treffeillä, en usko tippaakaan löytäväni sieltä ketään kiinnostavaa, mokomista työpaikkahaastatteluista. Käyn silti.
Rakkauteen en enää usko. Vertaan kaikkea pitkään avioliittooni, jonka suhteen olin niin helvetin tosissani, että alan edelleen itkeä kun mietin, miten vitun paljon yritin. Tein kaiken, mitä pysytin. Silti en saanut sitä toimimaan.
Niin siis en usko rakkauteen enää. Tiedän, että on rakkauden tunne joka on nippu kemiallisia reaktioita. Mutta että uskoisin siihen että löydän samanlaisen rakkauden, niin ei tule tapahtumaan.
Jotta ei tulisi vääriä käsityksiä, niin tilanne ei ole niin synkkä miltä saattaa kuulostaa tässä kirjoituksessani. Tapaan siis ihmisiä, olin kertaalleen kihloissakin kivan miehen kanssa, mutta en vaan saa itseäni enää kiinnostumaan tosissani kenestäkään.
Kohtalotovereita?
Vastaukset 6
Vanhimmat
.ene johonkin jossa tapaat miehiä. Jos on alalla jossa tapaa joka päivä miehiä, voi silleinkin tavata jonkun
Olen kohtalotoveri, jollain tapaa. Pitkä avioliitto kariutui joitain vuosia sitten. Sen jälkeen on ollut muutama puolivakava yritys, mutta vastaavaa paloa ei ole syttynyt. Ei oikeastaan edes kunnollista ihastumista. Itse en usko, että tuolla aiemmalla suhteella on asian kanssa mitään tekemistä. Pikemminkin olen sitä mieltä, että ikä tasoittaa tunneryöppyjä. Vaikea kokea enää vastaavaa mitä nuorempana koki. Tämä koskee muitakin asioita, esimerkiksi penkkiurheilua joka nuorena oli tosi paljon tunteita aiheuttanut asia.
Ikä tapaa hioa särmiä. Tähän kuitenkin perään lisään, että olen nyt vihdoin tavannut ihmisen johon olen vähintäänkin todella ihastunut. Saattaa jopa olla rakastua palavasti. Tuo ihastuminen ja mahdollinen rakkaus on kuitenkin hieman erilaista kuin 20 vuotta sitten. Tunneryöpyt tulevat hitaammin ja maltillisemmin. Alan kuitenkin kokea, että tässä voisi olla loppuelämän kumppanini. Potentiaalinen sellainen.
Vaikea tietysti puhua toisen ihmisen puolesta, mutta osaan samaistua tarinaasi. Itselleni rakastuminen on vuosi vuodelta ja vuosikymmen vuosikymmeneltä hankalampaa ja hitaampaa. Uskon kuitenkin siihen, että se on vielä mahdollista.
Tsemppiä, toivoa ja toivottavasti myös rakkautta.
Ja lisätään vielä sen verran, että vielä vuosi sitten ajattelin aivan kuten sinä nyt. Ei vaan usko enää riittänyt. Nyt usko on hieman palautunut vaikken vieläkään ole täysin varma asiasta.
Minulla sama tilanne, erosta yli kymmenen vuotta. Joitain ihastumisia ollut ja kahden kanssa vähäistä tapailua. Mutta ei vaan ole kiinnostusta tutustua keneenkään. Ajattelin jo silloin kun parisuhteessa meni huonosti, että taidan olla loppuelämäni yksin. Taisin tuntea itseni hyvin jo silloin. Päätin muutama vuosi sitten etten enää edes yritä etsiä ketään, koska en tunne sen olevan millään tavalla tarpeellista minulle vaan päinvastoin. Kun kokee uusiin ihmisiin tutustumisen tylsäksi ja tarpeettomaksi ja yksin olemisessa ei ole mitään ongelmaa, niin näillä mennään jatkossakin. Ystävinä pidän sellaisista ihmisistä jotka olen tuntenut jo puolet nuorempana.
Tuntemuksesi on tutun tuntuista, vaikka itse en ole edes suhteessa ollut. Yritystä on ollut, vähän, varovaisuuteni ja pelkojen myötä luottamusta vaikea rakentaa toiseen, kun tuntuu liian haastavalta, vähän kuin hyppy tuntemattomaan? Olen periaatteideni orja, siinä omat hyvät ja huonot puolensa.
Olen tullut varovaisuuteni myötä huijatuksi, maksoin siitä kalliisti. Parhaimmillaan oli toivoa ja uskoakin paremmasta. Nyt kerään itseäni ja uskoani naisiin. Tiedostan heidän olevan ymmärtäviä, mutta lähes kaikki monesti on pelailua vain? Naisen petollisuus on jostain sellaista, jota en ole aiemmin kokenut, jättää jälkensä mielen syövereihin?
Olimme liian erilaisia, halusin ymmärtää toista, välillä liikaakin, kun olisi pitänyt ottaa etäisyyttä toiseen, kun toisen halu ymmärtää puuttui. Opin siitä jotain, ainakin sen etten ole liian sinisilmäinen uskomaan vain hyvää toisesta. Liian hyvältä tuntuva koituu yleensä pahaksi pettymykseksi, se oli helppo todeta jälkeenpäin.
Uusille tuttavuuksille en lämpene jatkossa yhtä helposti, jos ollenkaan? Tulevaisuutta on vaikea ennustaa, siksi jätän oven raolleen, josko elämä soisi uuden mahdollisuuden vielä? Kiltti ja herttainen voi olla suoja toiselle, jolla peittää omaa petollisuuttaan? Voivat olla toisen viettely yrityksiäkin?
Rakastunko toiseen kuinka helposti, vaikealta asialta tuntuu ainakin nyt? Mut jos kohtaan sen oikean niin toivoakin voi syntyä? Haaveita aina hyvä olla, ne pitää myös toivoa yllä ja antaa positiivista energiaa jaksaa paremmin eteenpäin.
Ottakaa määkivä lammas kaveriksi joka on poliittisesti viher vassari mielellään, siinä aivoton kaveri jota voi komentaa mielensä mukaan eikä loukkaannu kun ei ymmärrä muutenkaan hyvin paljoa , on muuten nyky suomalais naisen unelma mielellään vielä väriltään black.