Voiko ikävään kuolla? Miten pääsitte siitä yli. Raastavaa, koko kokee tuskaa. Onko mitään keinoa ettei sattuisi näin. Voiko tästä selvitä vai pitääkö vain suosiolla kuolla.
Voiko ikävään kuolla?
Anonyymi
431948
0Äänestä
Muut lukivat myös
Ketjusta on poistettu 1 sääntöjenvastainen viesti.
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 43
Vanhimmat
Olen miettinyt ihan tuota samaa ja pelkään että siihen voi kuolla. Nuori sydän kestää kuitenkin paremmin kuin vanha. Parannuskeino ikävään on vain päästä sen ihmisen lähelle, jota ikävöi ja yhteyden pito muullakin tavalla. Palsta on huono, koska täällä ei tiedä kenelle kirjoittaa ja kuka vastaa. Menee ikävöinnit täällä ihan harakoille, monesti.
Ikävöinnin kohde ei tajua, otaksun niin, mitä tuskaa aiheuttaa. Kuinkahan paljon maailmassa onkaan rakkaudesta johtuvaa ikävää ja tuskaa. Mikä auttaisi muu kun aika ja miten saisi tunteen loppumaan, kun se on tahdostariippumatonta. Jossain alitajunnassa tai ties missä. Ei tajua.
Raastavaa on, ikävä kasvaa sisältä ja peittää elämästä kaiken kauniin. Kohta vuosi kulunut ja aina pulpahtaa pintaan. Olen yrittänyt kadota somesta etten häntä näkisi, mutta en voi omiakaan kaverisuhteita kokonaan haudata. He kuitenkin, niin IRL kaverit pitävät kuitenkin elämässä kiinni, asiat on pakko hoitaa. Samoin perhe, aivan olen varattu! Mutta tunteilleen ei voi mitään kun ne iskee kovaa. Tuskin hän koskaan unohtuu, toivon vaan että hän lakkaisi joku päivä pyörimästä pienessä päässäni ja sekoittamasta sitä. Varsinkin kun hän ei minua halua! Selvintä olisi varmaan avata rakastajalle paikka, laastariksi. Jospa sitä kautta hän unohtuu. Mutta ketään en enää päästä ihon alle, sen opin rankimman kautta. Voimia aloittajalle!❤
Kyllä ikävän tunne voi sairastuttaa ainakin. Vuonna -20 kesällä, hän suuttui jostain ja lähti. Ilman mitään selityksiä vain häipyi. Minulta katosi elämänhalu ja myös ruokahalu. Laihduin 15 kg hyvin lyhyessä ajassa, en ollut ennestäänkään lihava. Ihmiset kun näkivät minut, kyselivät onko minulla jokin sairaus. Jotkut eivät meinanneet tunnistaa, kun olin kuulemma aivan eri muotoinenkin. Minusta tuli vanha. Pysyvästi.
Enkä ole päässyt yli, mutta olen elossa.
Ei voi, kuten ei vitutukseenkaan
Ei ehken...Tai kyllä jos ikävöi toista niin syöhän se sisäisesti....näin siis kuluttoo ja raastoo sydäntä ihan todella joskus.
Niin eikai tässä muuta vaihtoehtoa ole kuin yrittee keksiä vain kiinnostavia
Hyviä asioita elämäänsä mielellään ite ainna7n vähissä miärin koska se lepokin on niin tärkeetä.
Varmasti väsyttöö jo ainakin kolmee
.....
Mä olen varma, että tämä lyhentää elämää. Jos tämä ei suorastaan tapa, niin ei tämä kyllä ainakaan vahvista. Kyllä tämä heikentää.
Mä olen häneen heikkona!!! 😩
Ota häneen yhteyttä. Ei ole terveellistä tuommoinen ikävä.
Jaa, a.. Niin ne sanoo, et voi.. Mutta, Hei menkää elämässä vähän eteenpäin, silmät auki.. Mutta joo tiedän tunteen, hullu rakkaus😂..
Hullu rakkaus, niin. Ja päästäkseen eteenpäin, on ensin kohdattava kaikki tunteet, mitä tuollainen episodi saa aikaan. Eli jos tiedät tunteen, miten ihmeessä voit sanoa että eteenpäin ja silmät auki? Aivan niin yksinkertaista se ei ole.
Mietin tässä että onko jättäjä aina jättäjä ja päinvastoin vai pystyykö jätetty myös jättämään
Viitsitkö tarkentaa mitä tuolla täsmälleen ottaen tarkoitat, niin mietitään sitä sitten yhdessä.
Uskoisin, että jätetty ei voi jättää jättäjää, koska jättäjä on jätetyn jo jättänyt. Tietysti jos päätös on yhteinen, ei kai kumpikaan ole näista kumpikaan. Liittyisiköhän tämä ehkä aloitukseen siten, että jättäjälle saattoi tulla ikävä jätettyä, ja jättäjä siten ehkä jopa kokee itsensä jätetyksi... -sivusta
Voihan siihen olla useampikin teoria, mihin itse ap ei halunnut vastata. Tää on sellainen vihjailujen palsta, niin kuin jonkun pitäisi tietää, kun vähän vihjailee 😂 Samat ihmiset olettaa tuolla oikeassa elämässä, että toinen lukee ajatuksensa. Muttei alennu keskustelemaan vakavasti, ehei.
Välillä tuntuu, että ihmiset eivät osaa lukea edes omia ajatuksiaan, mutta olettavat, että toinen ne tosiaan kykenee lukemaan. Saattavat jopa sanoa ihan päinvastaista, kuin ilmeisesti tosiasiassa ajattelevat ja tarkoittavat, ja myöhemmin ihmettelevät, että miksei tuo toinen nyt tajunnut, mitä tässä tapahtui...ihmeellinen on ihmismieli...
Joku kommentoi että mene lähelle tms kaipuun kohdetta, aina se ei vaan ole mahdollista eikä kummankaan parhaaksi riippuen suhdanteista. Joskus rakastamista on se että päästää irti ja antaa olla... Ja kyllä se sisältä syövä tunne ja ikävä päivästä toiseen siitä huolimatta on jotain aivan kamalaa mutta olen itselleni sen yrittänyt juuri perustella aiemmalla^ Täytyy vaan toimia kuten pitää tunteista huolimatta. Hänen ja minun onni olisi meille täydellistä ja kaikki kaikessa, mutta rikkoisi niin paljon muuta ja se olisi itsekästä. "Aika ja paikka" oli väärä tälle täysin holtittomlle rakastumiselle mutta kannetaan toinen toistamme varmasti sydämissämme. Ehkäpä sitten ensi elämässä.
Miten voi ollakin raastavaa kun toinen ei lähde millään mielestä vaikka on kuinka yrittänyt karistaa joskus se tunne tulee vaan kahta voimakkaammin korkojen kera. Juuri kun luuli, että nytvähän hälveni ja alan keskittymään muihin asioihin….
Antakaas kun mummo neuvoo. Pitää vain hyväksyä ne tunteet. Ei niistä pääse eroon, mutta niiden kanssa voi elää rauhassa. Kaikkea ei tarvi saada "omaksi". Sitä on rakkaus. Sen kun oivaltaa, voi saada monta rakkautta. Yhden kanssa elää, toisen kanssa on ystävä, kolmannen kanssa näkee satunnaisesti, neljännelle lähettää joulukortin ja viidettä ihailee vain etäältä. Noin esimerkkinä.
Se ettei toinen tunne samoin on jotenkin kuluttavaa. Kun ystävyyksin perustuu siihen, että se on kummallekin tärkeää ja antaa elämään voimaa. Niin sitten tilanne jossa on antanut sielunsa toiselle, jos näin voi sanoa, ja toinen ei arvosta sitä yhtään eikä koe mitään vastaavaa. Siitä seuraa suurta yksinäisyyttä, arvottomuutta ja ikävää. On tunne, että seisoo pimeässä metsässä yksin hiljaisuudessa, eikä sieltä ole ulospääsyä. Jotain sellaista. Missään ei näy valoa.
Samankaltaisia ajatuksia. Kun mietin sitä ihmistä, kaikki vahvuus ja voima minussa häviää ja tunnen vain syvää mielipahaa ja arvottomuutta. Arvottomuus on hyvä sana kuvaamaan tätä.
Asia on vaarna ja piikki lihassa. Siihen voi luottaa. Ananakseihin ym pihviruokiin kalan kera toki hyhm mäh äh
Elämässä muitakin ihmisiä kuin se kaivattu. Ei yksi ihminen voi olla kenenkään elämässä se kantava voima ei kenenkään pidä toiselle tehdä sellaista taakkaa itsestään vaikka kuinka rakastaisi ja kaipaisi .
Näin. Itse pitää olla se kantava voima.
Arkipäivät kyllä sujuu kun on kiire ja muuta ajateltavaa. Mutta illat ja muu vapaa-aika on koettelevaa. En haluasi ajatella häntä. Sillä silloin koen avuttomuutta ja pettymystä siitä etten kelpaa juuri sellaisena kuin olen. Koska itse rakastun harvoin. En olisi uskonut etten saa vastarakkautta lainkaan. Minusta se vie elämästä iloa ja merkitystä. Kannattiko edes syntyä jos ei ihmisenä kelpaa. Jos olisin ihan nuori, vaikuttaisi se itsetuntoon. Kokisin olevani huono. Nyt on kuitenkin elettyä elämää jonka varassa jaksaa jotenkin elää, mutta en enää odota elämältä mitään.
Kuolemalla selviytyy vanhuus on nurkan takana. Taistelu on ohi.
Kyllä siihen voi kuollakin, takotsubo on pahimmillaan vaarallinenkin. Jos sen onnistuu suremalla saamaan.
Aika parantaa, klisee mutta totta.
Elämä. Ettekö te ole nuorena ole tehneet jo näitä juttuja? Olleet rakastuneita johonkin tyttöön tai poikaan jota ette saa? Aikuisuuden kynnyksellä? Ihanko tosiaan keski-ikäistyvät voi antaa tunteiden kehittyäihan itsekseen, jos toista ei kiinnosta tai on naimisissa tai ihan tuntematon?Luuletteko, että jostain Facebookissta tai kuvista saa todellista käsitystä ihmisestä? Suhteessa ollessakin toinen voi murheineen ja vaikkapa vahvoine itsekäsityksineen nielaista kokonaan sen alkuperäisen itsen ja ajatuksen, mitä luuli rakkauden olevan tai mitä sen pitäisi olla....? Henkilö voi olla reilusti lapsellisempi mitä ikä antaisi olettaa, ikävä, ilkeäkin...
Kiltiltä vaikuttava henkilö voi olla muuta, hän voi olla henkilö joka ei näe sinua, vaan pelkän itsensä. Hän voi juoruta ja myrkyttää muut vaikka odottaisitte lasta yhdessä. Hän voi jättää sinut yhtäkkiä, hän voi olla oikeasti rakastunut johonkin toiseen, vaikka alkaisi sun kanssa suhteeseen. Millä lihaksilla sydän jaksaa olla rakastunut henkilöön jota ei edes tunne? Alapäänkö? Kuvien ja facen perusteellako? Yeah..
Oot hieman outo. Mustasukkainen? Vai mitä? Hieman outo ja naiivi.
No ku ne valitsee aina sen jännän miehen!
Ihmisestä tulee oman rakkautensa uhri. Mitä rakastuneempi oli sitä suurempaa avuttomuutta kokee rakkauden menetettyään.
Siitä on todella kauan aikaa kun olen oikein kunnolla ikävöinyt ketään. Tapahtui silloin kun olin naimisissa ja mies oli työmatkalla viikon verran, mutta sitä ei onneksi tapahtunut kovin usein. Minulla ei enää tunnu olevan tarvetta rakastua ja olla toisen ihmisen lähellä. Muut asiat ovat elämässä tärkeämpiä.
Vanhempana rakkaus on täydempää ja ikävä suurempaa. Nuori ei pysty kokemaan niin täydesti. Silloin löytää helposti uuden. Vähän vanhempana rakkauden kokeminen on kokonaisvaltaisempaa , kun henki ja aine yhdistyy. Rakkaudessa on uskonnollisiakin sävyjä. Se pelastaa tai se tuhoaa. Eheyttää tai rikkoo. Helpointa on kun tunteet ei niin määrittele elämää. Rakkaudessa elämä virtaa. Kun se loppuu on kuin jäisi rannalle seisomaan ja katsomaan kun joki virtaa.
En pysty rakastumaan hänen jälkeen. En näe meitä myöskään yhdessä. En voi kuvitella ketään toista elämääni ja tuntuu että minut on tuomittu yksinäisyyteen. Kyllä tämä vähitellen vie hengen, nakertaa hitaasti voimia sisältäpäin. Kyllä olen kironnut tämän tunteen monet kerrat. Ja yhtälailla koittanut vaan hyväksyä sen osana elämääni. Kiireisenä elämäni on jotenkin helpompaa, aika tuo mahdollisuuden ikävöintiin. Pitää järjestää paljon tekemistä. Jotenkin turhauttavaa, kun en nuorikaan enää ole, että nämä tunteet on päässeet vaikuttamaan elämääni niin paljon. Huono olo ja itkettää.
Oletko ajatellut kuinka turhaa ja tyhjää elämäsi on, kun oot vain velvollisuuksista kiireinen. Onko se elämää? Yksinkin voi olla, mutta pitää osata myös olla yksin. Luin juuri asiantuntijan kommentin miten monet sinkutkin hehkuttaa kuinka on hienoa olla yksin, mutta oikeesti eivät osaa olla yksin vaan TV, some ym. täyttää elämän, se ei ole yksinoloa.
Ja mietittekö lainkaan yksinolon todellisuutta? Mitä on oikeesti olla yksin esim. jouluaattona? Onko oikeesti kivaa olla yksin jouluaattona? Monet yksinoloa hehkuttavat eivät varmaan ole miettineet tuota, eivätkä esim. ole yksin jouluna, uutena vuotena, juhannuksena ym. Kuitenkin on paljon yksinäisiä jouluna ja uskon, että hyvin pieni osa heistä on tyytyväisiä tähän.
Olen miettinyt. Kyllä se välillä sujuu ihan hyvin, mutta pitkän päälle yksin kotona iltaisin ei tunnu hyvältä. Tunteet nousee pintaan. Tiedän myös sen, että pitää keskittyä asioihin, joista tulee hyvä olo. Mutta en ole mikään robotti. Automaattisesti en voi kytkeä niitä haikeita kaipauksen tunteita pois, silloin kun ne iskee päälle. En tiedä edes miksi häntä kaipaan, koska ei hänen seuransa minua mitenkään autuaaksi ole tehnyt. Lähinnä olin varautunut, kun en tiennyt mitä milloinkin oli odotettavissa.
Tiedän myös sen, että olisi keskityttävä niihin asioihin, mitä elämässä on ja olla niistä kiitollinen. Eikä miettiä sellaista, mikä elämästä puuttuu. Minulla on myös ystäviä, joiden seurassa murheet unohtuu. Lämpimiä ihmisiä, joille kelpaa sellaisena kuin olen.
Ehkä tämä ajan kanssa helpottaa. Nyt on kuitenkin viimeisestä tapaamisestamme vasta vähän päälle sata päivää. Hän loukkasi jälleen minua, niin kuin ennenkin. Jos asioita ei jätettäisi roikkumaan ilmaan, voisi oloni olla helpompi. Mutta se arvostuksen puute siinä kohtaa kun hän kääntää selkänsä ja lähtee, nujertaa minut. Hän on osoittanut sen, että on jollain lailla minun ja minun asioideni yläpuolella. Yht'äkkiä olen kuin ilmaa hänelle. Minulle tulee tuosta käytöksestä todella avuton olo.
Jokin syyllistämismekanismi on tuossa mukana myös, minua on ehkä aika helppo syyllistää. Hän kohtelee minua mielestäni todella julmasti ja kylmästi, todellisiin tilanteisiin nähden. Eikä pysty näkemään omaa osuuttaan tapahtumien kulussa. Ehkä ajan kanssa helpottaa tosiaan.
Nuorena voi erehtyä pitämään jokaista ihastumista rakastumisena. Syvä henkinen rakastuminen kuitenkin jättää pysyvän jäljen sisimpään. Todellisuudessa rakastuminen on pelottava kokemus ja vaatii uskallusta rakastua, antaa koko sielunsa toiselle vasta vuoroisesti.
Sinä tajuat. Syvä henkinen rakastuminen, rakastaminen täydestä sydämestä koko sielulla muuttaa elämän. Ja kun ei tule siinä rakastetuksi on se tuskallista. Tässäkin on eroja. Nuorempi luulee kokevansa näin. Mutta hieman vanhempana tajuaa, että kokeakseen näin vaatii se taakseen jo elettyä elämää. Niin, että jokin syvähenkinen rakastamisen prosessi voi käynnistyä. Näin syvät kokonaisvaltaiset tunteet on kuitenkin harvinaisia. Ajattelen kuitenkin olevani onnekas kun olen ymmärtänyt tämän.
Ku alkaa ryyppää suruunsa niin delaa kyllä.
Toivottavasti ne suuret tunteet laimenee ajan myötä vaikka nyt ajatus tuntuu mahdottomalta.
Kaikki eivät ymmärrä, koska eivät ole kohdanneet sellaista jalat alta vievää rakkautta.
Voimia sinulle, joka ymmärrät tämän.
Miksette yritä yhteyteen, jos kumpaisellakin on suuria tunteita, eikös rakkauden toteutuminen olis ihana juttu myöhemmällä iällä varsinkin, kun se on harvinaisempaa ja jos lapsukaisetkin jo muuttamassa ainakin jonkun ajan päästä kotoa pois.
Ei pidä jäädä rakkautensa uhriksi. Ei saa uhriutua. Helppo sanoa mutta muuten sairastuu tai syrjäytyy elämästä. Ei saa antaa rakkauden vaikuttaa kielteisesti. Rakastuminen on veemäinen juttu. Siinä pelataan rikasta tai rutiköyhää. Jos ei peliin lähde ei tiedä miten käy. Mielummin lottoaisin. Häviö ei tunnu missään. Rakkaudessa se saattaa viedä hautaan.