Johon minut ja lapset usutettiin Tipotien perhepalveluiden kautta. Ei kuuluttu sinne. Nyt ei kuuluta enää Tampereelle vaan muutettiin pois heti kun asiat pääsi urilleen eikä takaisin olla palaamassa palvelun laadun vuoksi. Onko muilla vastaavia kokemuksia? Karmeaa kohtelua josta seurasi traumoja. Kaikki oli kuin suunniteltu menemään päin helvettiä ja juuri se osaaminen jolla meitä vietiin eroon perheenä mietityttää yhä että onko siellä kaava jonka kukaan toimitaan ja kuka siitä hyötyy? Kaipaisin tukea jos on muita jotka tunnistaa jotain tuttua. Voi kertoa omat huonot kokemukset lukematta pidemmäs mutta kuvailen meidän kokemuksen alla. Anteeksi kirjoitusvirheet tästä koitui haittaa keskittymiseen ja paljon muuhun.
Haettiin sosiaali asemalta apua jaksamiseen kun mies menetettyä läheisiä masentui ja myönsi ettei jaksa kuten kuuluisi kun on pienet lapset. Oltiin yli luottavaiset kun sinne koskaan mentiinkään. Ei mennyt kauaa kun minua kutsuttiin yksityisiin tapaamisiin joissa kysyttiin asioita jotka ei mihinkään liittynyt. Silloin kuitenkin pelotti koska saivat tuntemaan syyllisyyttä ja kuin uhattaisiin että ellen tee tahdotulla tavalla niin en ole hyvä äiti ja pelkäsin oikeasti ja olin hämmästynyt kun yhtäkkiä oli kuin puhuttaisiin siitä, kuin lapset otettaisiin pois ellen tottele. Miehen lääkityksestä löytyi rauhoittava lääke josta kerroin, kerroin myös stressistä raskaassa tilanteessa.
Väsytti ja kun oli kaksi sosiaali työntekijää jotka jälkikäteen ajatellen tiesivät kyllä mitä sanoa ja tehdä, saivat uskomaan että mieheni käyttää päihteenä ahdistuslääkettä ja jättää tarkoituksella kodin minun harteille (vaikka oli juuri tehnyt 15 vuotta työtä antaen minun keskittyä omiin rauhassa ja mielellään teki aamulla ennen muiden heräämistä ylityötä jotta sain vapaata jota lasten kanssa rakastin) ja miehen lääkemäärä oli kyllä todella pieni vaikka silloin siitä tehtiinkin numero.
Pelästyin tuota ajatusta jota syöttivät ja työntekijöiden vakuutellessa asian olevan vain yön yli miettimistä ja yhdessä etsien parhaita auttamistoimia ottaen päivän ajan eroa toisistamme, tuntui kauhealta kun neuvottiin ottamaan kotoa tarpeelliset tavarat turvakotiin lähtöön ja valehdella miehelle että lähdetään ulos leikkimään kun tosiasiassa meidät ohjattiin turvakotiin lasten kanssa.
Siellä udeltiin kaikkea elämästä, lapsia vahdittiin ja udeltiin "leikin kautta" vointia. Lapsilta jotka voi täysin hyvin kotonaan!!! Eikä siis vuorokauden aikana, vaan mieheni hätääntyi kun meitä ei kuulunut kotiin niinkuin kuka tahansa hätääntyy kun rakkaat katoaa en sitä silloin ymmärtänyt kun kaikki tämä tulkattiin minulle kuin vieraasta kielestä. Mies oli muka uhkaava (satuttaa lukea viestejä ajalta mutta olen niin tehnyt enkä nyt apua saatuani näe mitään uhkaavaa mieheni hädässä, en edes kirosanan vertaa) eikä me voitu mennä kotiin. Syyllistettiin sanomalla että kuinkas viet pienet lapset kotiin jossa itseäsi puolet isompi mies on suunniltaan. Vaikka kaipasi vaan meitä kotiin ja oli huolissaan kun muutuin sulkeutuvaksi.
Luvattiin että ollaan jokunen päivä että tilanne rauhottuu. No päivät vaihtui viikoiksi, tuotiin lukemista joka ruokki pelkoja ja työntekijä joka myös pelotteli. Lapset ei nähneet isäänsä ensin moneen viikkoon. Ja mies alkoi vaatia että näin ei voi jatkua. Tunsin laitostuvani siellä. Viestini luettiin ja neuvottiin olemaan vastaamatta miehen viesteihin koska ne oli manipulaatiota. Niin lopulta uskoin vaikka se on soopaa, viestit oli ainoa keino edes koittaa saada minut kuulemaan järkeä. Terapiassa käyn enkä silti vielä ymmärrä miten näin kävi? En sano kauanko oltiin pelkään paikkaa, pelkään Tampereen Tipotien perhepalvelua. Sen sanon että kuukausi ei riitä.... ja yksi yö piti olla!!!
Ollaan tavallisia työssä käyviä ihmisiä, ei mitään rikollisia. Minulla nyt ahdistushäiriö, yksi lapsi oireilee pahasti peläten perheen hajoavan. Johtuu ilman epäilystä siitä että ninut saatiin turvakodissa jopa hakemaan avioeroa ja ero oli vireillä pitkään kunnes aloin nähdä asiat selkeästi. Asuttiin erossa kyllä jo sillä pelkäsin kuviteltua miestä joka muka olisi vaaraksi ja tätä kadun eniten sillä se vaikutti lapsiin ja mieheen varmaan enemmän kuin minuun. Minähän sentään uskoin hetken tekeväni siinä jotain oikeaa, muu perhe joutui eroamaan siinä sivussa vasten tahtoaan. Mies lähti kotoaan jotta lapset pääsisivät kotiin.
Olen ajatellut tätä sekä terapiassa sekä yksin. Mietityttää Tipotien ja turvakodin toiminnan määrätietoisuus. Meidät erotettiin niin nopeasti ja niin osaavaasti että mietin usein jouduttiinko
Haettiin sosiaali asemalta apua jaksamiseen kun mies menetettyä läheisiä masentui ja myönsi ettei jaksa kuten kuuluisi kun on pienet lapset. Oltiin yli luottavaiset kun sinne koskaan mentiinkään. Ei mennyt kauaa kun minua kutsuttiin yksityisiin tapaamisiin joissa kysyttiin asioita jotka ei mihinkään liittynyt. Silloin kuitenkin pelotti koska saivat tuntemaan syyllisyyttä ja kuin uhattaisiin että ellen tee tahdotulla tavalla niin en ole hyvä äiti ja pelkäsin oikeasti ja olin hämmästynyt kun yhtäkkiä oli kuin puhuttaisiin siitä, kuin lapset otettaisiin pois ellen tottele. Miehen lääkityksestä löytyi rauhoittava lääke josta kerroin, kerroin myös stressistä raskaassa tilanteessa.
Väsytti ja kun oli kaksi sosiaali työntekijää jotka jälkikäteen ajatellen tiesivät kyllä mitä sanoa ja tehdä, saivat uskomaan että mieheni käyttää päihteenä ahdistuslääkettä ja jättää tarkoituksella kodin minun harteille (vaikka oli juuri tehnyt 15 vuotta työtä antaen minun keskittyä omiin rauhassa ja mielellään teki aamulla ennen muiden heräämistä ylityötä jotta sain vapaata jota lasten kanssa rakastin) ja miehen lääkemäärä oli kyllä todella pieni vaikka silloin siitä tehtiinkin numero.
Pelästyin tuota ajatusta jota syöttivät ja työntekijöiden vakuutellessa asian olevan vain yön yli miettimistä ja yhdessä etsien parhaita auttamistoimia ottaen päivän ajan eroa toisistamme, tuntui kauhealta kun neuvottiin ottamaan kotoa tarpeelliset tavarat turvakotiin lähtöön ja valehdella miehelle että lähdetään ulos leikkimään kun tosiasiassa meidät ohjattiin turvakotiin lasten kanssa.
Siellä udeltiin kaikkea elämästä, lapsia vahdittiin ja udeltiin "leikin kautta" vointia. Lapsilta jotka voi täysin hyvin kotonaan!!! Eikä siis vuorokauden aikana, vaan mieheni hätääntyi kun meitä ei kuulunut kotiin niinkuin kuka tahansa hätääntyy kun rakkaat katoaa en sitä silloin ymmärtänyt kun kaikki tämä tulkattiin minulle kuin vieraasta kielestä. Mies oli muka uhkaava (satuttaa lukea viestejä ajalta mutta olen niin tehnyt enkä nyt apua saatuani näe mitään uhkaavaa mieheni hädässä, en edes kirosanan vertaa) eikä me voitu mennä kotiin. Syyllistettiin sanomalla että kuinkas viet pienet lapset kotiin jossa itseäsi puolet isompi mies on suunniltaan. Vaikka kaipasi vaan meitä kotiin ja oli huolissaan kun muutuin sulkeutuvaksi.
Luvattiin että ollaan jokunen päivä että tilanne rauhottuu. No päivät vaihtui viikoiksi, tuotiin lukemista joka ruokki pelkoja ja työntekijä joka myös pelotteli. Lapset ei nähneet isäänsä ensin moneen viikkoon. Ja mies alkoi vaatia että näin ei voi jatkua. Tunsin laitostuvani siellä. Viestini luettiin ja neuvottiin olemaan vastaamatta miehen viesteihin koska ne oli manipulaatiota. Niin lopulta uskoin vaikka se on soopaa, viestit oli ainoa keino edes koittaa saada minut kuulemaan järkeä. Terapiassa käyn enkä silti vielä ymmärrä miten näin kävi? En sano kauanko oltiin pelkään paikkaa, pelkään Tampereen Tipotien perhepalvelua. Sen sanon että kuukausi ei riitä.... ja yksi yö piti olla!!!
Ollaan tavallisia työssä käyviä ihmisiä, ei mitään rikollisia. Minulla nyt ahdistushäiriö, yksi lapsi oireilee pahasti peläten perheen hajoavan. Johtuu ilman epäilystä siitä että ninut saatiin turvakodissa jopa hakemaan avioeroa ja ero oli vireillä pitkään kunnes aloin nähdä asiat selkeästi. Asuttiin erossa kyllä jo sillä pelkäsin kuviteltua miestä joka muka olisi vaaraksi ja tätä kadun eniten sillä se vaikutti lapsiin ja mieheen varmaan enemmän kuin minuun. Minähän sentään uskoin hetken tekeväni siinä jotain oikeaa, muu perhe joutui eroamaan siinä sivussa vasten tahtoaan. Mies lähti kotoaan jotta lapset pääsisivät kotiin.
Olen ajatellut tätä sekä terapiassa sekä yksin. Mietityttää Tipotien ja turvakodin toiminnan määrätietoisuus. Meidät erotettiin niin nopeasti ja niin osaavaasti että mietin usein jouduttiinko
Vastaukset 14
Vanhimmat
..jouduttiinko jonain tuotteena myydyksi palveluihin joita ei tahdottu eikä haluttu? Onko muita olkaa kilttejä vastatkaa, syyllisyys on suunnaton vaikka tiedän että vika ei ollut meidän eikä meissä vikaa. On uupunut olo ja tämä koneisto valtava. Kaikki oli nieltävä ketään ei saatu vastuuseen. Nyt onneksi uudet työt ja rauhallinen asuinpaikka mutta hinta on ollut kova ja sitä maksetaan vuosia terapiassa, kotona jouduttiin luopumaan paljosta rakkaasta että saatiin ensin rahat terapiaan psykoterapiaan ym
näistä kuulee välillä ei niin hyvää mutta en osaa muuta kun toivottaa voimia näihin tilanteisiin joutuneille!
Lähtökohtahan noissa auttamisissa on auttaminen mutta jos ihminen kriisissä niin voi kokea asiat miten sattuu. Hakee apua niin pahimmassa tapauksessa lapsia lähdetään kiikuttaan jo muualle. Jos mies masentu niin tässä tapauksessa hänelle apua ja vaikka huilaan jonnekki ettei kauhea soppa. Mikä ihmeen sijoitus paikka yleisesti joku turvatalo jos puoliso masentunut eikä agressiivinen. Sitten eri juttu jos mielenterveydenhäiriöt jatkuu kyllä lapset kärsii elikä päälimmäisenä lapsen etu.
Kannattaa hieman panostaa parinvalintaan niin ei synny vajaita lapsia, he perivät vanhempiensa ominaisuudet .
Juuri niin.
Aloitukseen viitaten niin ei se paikkakunnan vaihdos mitään ratkaisua tuo kun ukkeli kuitenkin masentunu ja toinen hoitaa sitten kaikki ja hups onkin 2 masentunutta. Jos lapsia on ja toinen vanhempi masentunut niin helposti lähtee meneen perseelleen. Mielenterveysasioissa ollaan tiukkoja kun verrattavissa päihdeongelmiin. Ei lapsien tarvis katsella kun vanhemmilla vippaa hatusta kun hyvin äkkiä alkavat oireileen.
Onko se "vippaa hatusta" nykyisin jos kokee burn outin? Onko se niin kova rikos tässä maassa että siihen pitää, APn kuvailemasti, tuoda työryhmä tekemään kaikkensa, jotta liitto ei enää toimisi? Kuulostaa sairaalta. Masennusjakso on terve reaktio vaikeassa elämäntilanteessa.
No erotkaa jumalauta.
Eroa, ja muuta kauaksi.
Eroa ja tapailkaa muuten. Sitten tipotie maksaa sulle apua kun se sairas mies ei pysty. Laske kannattaako. Saatte asunnon, tukea jne. Myöhemmin voi avioitua uudelleen.
Yhden ukkelin kanssa olin jutuissa muutama vuosi sitten niin oli vähän nauttinut viinaksia ja sano että hän oli joskus aikoinaan yrittäjä niin konkurssi,keuhkokuume,infarkti,avioero niin tulipas mieleen että eipä ihme että vähän viinaksia nauttinu. Tarviiko joku burn out ylipäätänsä tulla elikä riippuu hyvin pitkälti siitä kuinka elää.Tarviiko mennä nokka pystyssä eteenpäin. Joka helvetin hommassa täytyy olla mukana.Sitten kun paskat on housuissa niin apua apua. Burn out on sitä että nupissa vikaa eikä mikään trendi. En ole keltanokka mielipiteiden kanssa...1991-2022.
Tuo on aivan oma asiansa. Ja kyllä löytyy lähistöltä samaa kohtelua saaneita ja jälkipyykki kannattaa hoitaa sosiaaliasiamiehen kautta. Palaute näille "perhe"asioita hoitaville on täysin turhaa, siellä ei meno muutu sisäisen palautteen kautta.
Miksi naiset aina rakastuu renttuihin ja maahanmuuttajiin ja sitten pitää paeta turvakotiin? https://www.vauva.fi/keskustelu/5401475/hirvittaa-katsella-perheita-joissa-tunnelma-kiristyy
""Psyyke meni rikki Tampereen Petsamokodissa (turvakoti)""
Älä uhriudu,
Ota vastuu omista teoistasi ja valinnoistasi.
Kukaan muu oikeasti ei voi auttaa kuin sinä itse, niin se on vaikket sitä näköjään tajua, haet apua jokapaikasta, hae vaan, ei auta.