Mitä kuuluu kirjarintamalle ?

Anonyymi

Vieläkö lukeminen maistuu ? Mitä olet lukenut viimeksi ?
Mitä ajatuksia kirjat herättivät ? Mitä vaikutelmia jäi ?

137

2102

    Vastaukset

    Anonyymi (Kirjaudu / Rekisteröidy)
    5000
    • Anonyymi

      Kerrohan mitä kuuluu?

    • Anonyymi

      Luin joululahjaksi saamani ulkomaankirjeenvaihtaja Petri Sarasteen kirjan viimeksi.
      Kelpo kirja siitä, mitä on matkustaa yksin kriisipaikoille yön pimeinä tunteina,
      miten omat pelot voitetaan maailman kiehumispisteessä, kuinka ihmisten
      luottamus saavutetaan kriisien keskellä. Paljon työtä puolentoista minuutin raportin eteen, joka televisiossa näytetään, mutta hän on ollut tekemässä laajempiakin ajankohtaisohjelmia. Hän kertoo kirjassaan myös omasta taustastaan, perheestään ja vakavasta sairastumisestaan. Petri Saraste on hyvä toimittaja, sympaattinen ja miellyttävä persoona mielestäni, vaikken häntä tunnekaan kuin television ja tämän yhden kirjan kautta.

      • Anonyymi

        kirjeenvaihtajilla ja laulalilla ja näyttelijöillä on Suomen tv-mediassa yle mtv aivan
        liian suuri rooli ja älytön
        pieni maa vähän kirjeenvaihtajia kauan vuosia esillä kansa luulee että keikki hahila tietää ja seija topanen on asian ytimessä


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        kirjeenvaihtajilla ja laulalilla ja näyttelijöillä on Suomen tv-mediassa yle mtv aivan
        liian suuri rooli ja älytön
        pieni maa vähän kirjeenvaihtajia kauan vuosia esillä kansa luulee että keikki hahila tietää ja seija topanen on asian ytimessä

        Minusta kirjeenvaihtajilla on liian pieni rooli. Kuulisin mielellään enemmänkin heidän raporttejaan ulkomailta. Ajankohtaiset raportit paikan päältä ovat ärsyttävän lyhyitä tiedonhaluisille.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        kirjeenvaihtajilla ja laulalilla ja näyttelijöillä on Suomen tv-mediassa yle mtv aivan
        liian suuri rooli ja älytön
        pieni maa vähän kirjeenvaihtajia kauan vuosia esillä kansa luulee että keikki hahila tietää ja seija topanen on asian ytimessä

        Hehheh. Ei voi verrata toisiinsa laulajia & näyttelijöitä ja toimittaja-kirjeenvaihtajia.....


    • Anonyymi

      Hyvin maistuu lukeminen ja jouluinen kirjapino pienemässä.

      Ai Weiwein *1000 Years of Joys and Sorrows*/ *Tuhannen vuoden ilot ja surut*
      on menossa ja kiinostus on hyvin hereillä.
      'Taide on elämän välttämätön kulmakivi, julistaa Ai tunnetulla toisinajattelijan ja taiteiljan äänellään, ja kirja onkin hyvin kriittinen Kiinan nykyhallintoa
      kohtaan eli oikea piikki Xi'n lihassa.
      Olen nähnyt neljä Ai Weiwein näyttelyä ja dokumentteja hänestä, mutta
      silti kirjasta löytyy paljon pohdittavaa.

      Charlotte McCohagny'n *Migrations* luettu, jonka suomalaista nimeä en
      muista, mutta kirjan Hesarin kritiikki oli melko myönteinen, onhan sen
      aihe lintulajin sukupuuttoon kuoleminen. Kirjan päähenkilö vaikutti
      kovin ristiriitaiselta ja välillä paljastukset hänestä häiritsivät
      mielestäni lintuteemaa ja muistutusta ilmastonmuutoksesta.

      *Anthony Bourdain The Definite Oral Biography*, kirjoittaja Laurie Woolever,
      lipsahti mielestäni juoruilun puolelle.
      Yli 400 sivua; kuka sanoi - mitä sanoi. Odotin hiukan enmmän kulinaarista
      kerrontaa. Sorry Tony

      isoäiti_

      • Anonyymi

        Missä Ai Weiwein näyttelyt ovat olleet, joissa olet käynyt ?


      • Anonyymi

        Ai Weiwei on i l m i ö.
        Pieni suuri ihminen piikkinä Kiinan nykyhallinnon lihassa ja paljon muuta.


    • Anonyymi

      Ostin itselleni huom! Jouluksi 2020 kirjan.Joka kertoo suomalaisista ranskan muukalaislegionassa.Peilatakseen 2 kuollutta veljeäni,jotka molemmat palvelivat siellä .Toinen taisi 60 luvun alku ja toinen 70 luvun alku. Kirja on yhä avaamatta 2022.Liekkö tämä aika mikä valitsee?Koko korona aika on ollut valtava ponistelua yksin asuvana pitä pää kasassa ja noudataa rutineita,lähteä ovesta ulos kuljeskelemaan,Yksinäisyys on valtava peikko kun ystäviä,suhdekin kuoli tämä korona aika.Mutta ei koronaan.Meni sisko,veli,meni lapseni kummitäti.Ex-mieheni jne.Joten aivo sumussa ollaan.Kirja koskemattomana yöpöydälläni. kaikea hyvää kaikille.mummo itä_Helsingistä

      • Anonyymi

        Sinulla on paljon surua ja murhetta ollut, toivotan sinulle jaksamista ja voimia
        ja kaikkea hyvää !


      • Anonyymi

      • Anonyymi

        Lainasin kirjastosta joulukuussa Kari Kallosen kirjan "Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa".
        Ihan mielenkiinnosta luin, kun itselläni on pari tuttua siellä ollut , molemmat kymmenkunta vuotta .
        Aikojen kulussa yli 600 miestä on palvellut, monenlaisista lähtökohdista ja syistä.


    • Anonyymi

      Luen aina iltasella nukkumaan mennessä jotain
      se on tapa nuorena ei kerennyt lukemaan elämä
      täyttyi työllä ja perheellä
      Nyt on Da Vinci koodi erittäin antoisa kuvaus ranskan
      Louvren museosta ihankuin itse olisi s ilmillään nähnyt
      koko museon.
      Nyt olen puolessa välissä ja graalin malja osoittautuukin
      naiseksi ja jeesuksen vihityksi vaimoksi.MIELENKIINTOISTA
      Näinköhän mummo lukee koko ensi yön .Suosittelen

      • Anonyymi

        Da Vinci koodi oli parikymmentä vuotta sitten suuri menestyskirja
        Silloin tuli luettua, vetävää kerrontaa.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Da Vinci koodi oli parikymmentä vuotta sitten suuri menestyskirja
        Silloin tuli luettua, vetävää kerrontaa.

        Ehkä vetävää, mutta roskaa, en ole lukenut eikä ole suunnitelmana koskaan tuota 'koodia' lukeakaan.


    • Lukeminen maistuu aina.
      Muutamaan vuoteen en ollut lukenut rikosromaania, nyt luin, Simo Pajunen, Salaperäinen Sonja.
      Menettelihän se vaihteeksi.
      Nyt olen vähänmatkaa lukenut Judith Pellan ja Michael Phillipsipsin vallankumouksen vuosisata. Kruunu ja valtikka 1osa.
      Alussa on katsaus Venäjän syntyvaiheiden historiaan.
      Kertomus alkaa vuodesta 1876, sukutarina, ´´ tsaarin loisteliaasta elämästä ja talonpoikien kamppailusta Venäjän mahtavilla aroilla.´´
      Judith Pellan terveiset suomalaisille lukijoille.
      ´´Tämän kirjasarjan kirjoittaminen oli mielenkiintoinen haaste.
      Siihen liittyvä tutkimustyö oli jännittävä aikamatka, joka huipentui käyntiini Pietarissa.
      Nevan rannalla katselin Suomenlahdelle. Sen lähempänä Suomea en ole käynyt, mutta toivon, että vielä joskus, voisin vierailla kauniissa maassanne. Olen varma, että löytäisin sieltä, uusia koskettavia kertomuksia kirjoitettavaksi.´´
      Kirja tuntuu mielenkiintoisella, voi olla, että tulen lukemaan koko sarjan.

      • Anonyymi

        Oletko päässyt pitemmälle Kruunussa ja valtikassa ? Onko se mielenkiintoista ajan kuvausta ?
        Todentuntuista tai todellisuuteen perustuvaa ? Sellainen kiinnostaisi minua.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Oletko päässyt pitemmälle Kruunussa ja valtikassa ? Onko se mielenkiintoista ajan kuvausta ?
        Todentuntuista tai todellisuuteen perustuvaa ? Sellainen kiinnostaisi minua.

        Vähän eteenpäin olen lukenut.
        Tausta on ajankuvallinen, omistuskirjoituksesta päätellen tarinan päähenkilöllä on joku esikuva.
        Lainaus selostuksesta. ´´Kahden suvun elämä kietoutuu yhteen ja nuoren Anna B:n elämä muuttuu, kun tyttö palkataan tsaarin juonittevaan hoviin
        Kun aateliset juhlivat uutta vuotta legendaarisessa Talvipalatsissa, vallakumouksen siemenet jo puhkeavat oraalle.´´
        Olen lukenut 130 sivua, tykkään kyllä. Kirjassa on 400 sivua.


      • Anonyymi
        Eliaana kirjoitti:

        Vähän eteenpäin olen lukenut.
        Tausta on ajankuvallinen, omistuskirjoituksesta päätellen tarinan päähenkilöllä on joku esikuva.
        Lainaus selostuksesta. ´´Kahden suvun elämä kietoutuu yhteen ja nuoren Anna B:n elämä muuttuu, kun tyttö palkataan tsaarin juonittevaan hoviin
        Kun aateliset juhlivat uutta vuotta legendaarisessa Talvipalatsissa, vallakumouksen siemenet jo puhkeavat oraalle.´´
        Olen lukenut 130 sivua, tykkään kyllä. Kirjassa on 400 sivua.

        Kiitos tiedosta. Alkaako kirja siis ajasta tsaari Aleksanteri II:n aikana ?


      • Anonyymi kirjoitti:

        Kiitos tiedosta. Alkaako kirja siis ajasta tsaari Aleksanteri II:n aikana ?

        Juu, kyllä alkaa.


      • Anonyymi
        Eliaana kirjoitti:

        Juu, kyllä alkaa.

        Se on mielenkiintoista vaihetta Suomen kannalta historiassa ja vielä mielenkiintoisempaa,
        kun tullaan tsaari Nikolai II:een. "Rinnakkaistarina" olisi mielenkiintoista lukea.
        Useampi, eri tason näkökulma asiaan antaa syvyyttä omalle tiedolle. Onkohan kirjoittajat brittejä vai amerikkalaisia ? Toivottavasti brittejä.
        Amerikkalaisilla on tapana "vesittää" kaikki Venäjästä kirjoittamansa,
        esimerkiksi amerikkalaisten kirjoittajien (tutkijoitten/toimittajien) kirjat nykyvenäjästä
        ja Putinista.
        M.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Se on mielenkiintoista vaihetta Suomen kannalta historiassa ja vielä mielenkiintoisempaa,
        kun tullaan tsaari Nikolai II:een. "Rinnakkaistarina" olisi mielenkiintoista lukea.
        Useampi, eri tason näkökulma asiaan antaa syvyyttä omalle tiedolle. Onkohan kirjoittajat brittejä vai amerikkalaisia ? Toivottavasti brittejä.
        Amerikkalaisilla on tapana "vesittää" kaikki Venäjästä kirjoittamansa,
        esimerkiksi amerikkalaisten kirjoittajien (tutkijoitten/toimittajien) kirjat nykyvenäjästä
        ja Putinista.
        M.

        Kyllä hän on amerikkalainen, asuu Oregonissa.
        Googlailin illalla, tätä kirjasarjaa on 7 osaa. Tämä on painettu 1991, joten ei ihan nykykirjailija.
        Phillips on myös historioitsija.


      • Anonyymi
        Eliaana kirjoitti:

        Kyllä hän on amerikkalainen, asuu Oregonissa.
        Googlailin illalla, tätä kirjasarjaa on 7 osaa. Tämä on painettu 1991, joten ei ihan nykykirjailija.
        Phillips on myös historioitsija.

        Historioitsija toisena kirjoittajana on jonkinlainen takuu :)
        Ihan vilpittömästi.
        Kun osia on seitsemän, sinulle onkin pitkäksi aikaa hyvää luettavaa luvassa.
        Mistä lähti mielenkiinto lukea tätä kirjaa, kun se ei ole ihan uusikaan ?
        Onko suomennos vuodelta 1991 vai alkuperäisjulkaisuvuosi ?
        M.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Historioitsija toisena kirjoittajana on jonkinlainen takuu :)
        Ihan vilpittömästi.
        Kun osia on seitsemän, sinulle onkin pitkäksi aikaa hyvää luettavaa luvassa.
        Mistä lähti mielenkiinto lukea tätä kirjaa, kun se ei ole ihan uusikaan ?
        Onko suomennos vuodelta 1991 vai alkuperäisjulkaisuvuosi ?
        M.

        Sattumalta bongasin sen kirjaston hyllystä.
        2007 ilmestynyt suomeksi.


    • James Michenerin Alaskaa luen iltalukemisina. 1100 sivua, 114 kruunua, valuta för pengarna. Merisaukkojen raa'asta melkein sukupuuttoon j ohtaneesta metsästyksestä Beringin salmessa, Aleuteilla ja Alaskan rannikolla kerrotaan juuri nyt.
      Hirmuisia tekoja ihmiset (nyt etenkin russkit) tehneet rahanhimossaan.

      Yöpöydällä Very Finnish Problems" kirjan muodossa, Joel Willans, odottamassa vuoroaan.
      "Taivaallinen Vastaanotto", uusin Finlandiapalkinto, Jukka Viikilä, myös yöpöydällä, aloitettuna, mutta vastustaa lukeminen, kun se vaikuttaa lähinnä morfiinihuuumeessa olevan sydänleikkauspotilaan hourailuilta. Liian älyllistä minunmakuuni.
      "El Gaucho Martin Fierro" menossa samaan aikaan kuin Alaska. Martín Fierro, 2,316-rivin eeppinen runo , Argentiinalaisen kirjailijan José Hérnadezin teos.

      • Anonyymi

        Onko Willans ilmestynyt suomeksi vai olenko unta nähnyt ? Olen lukenut siitä,
        mutta en löytänyt suomenkielistä versiota. Mitähän se käsittelee ?


      • Anonyymi kirjoitti:

        Onko Willans ilmestynyt suomeksi vai olenko unta nähnyt ? Olen lukenut siitä,
        mutta en löytänyt suomenkielistä versiota. Mitähän se käsittelee ?

        Enpä tiedä, minä sain sen joululahjaksi tyttäreltä, englanniksi. Kuulumme molemmat Willansin seuraajiin ja Very Finnish Problems ja The Very Finnish Problems Hangout-ryhmiin.
        Willansin kirja on kokoelma lyhyitä kertomuksia siitä miten ulkomaalainen näkee Suomen siellä asuessaan. (Brittiperspektiivi )


      • Anonyymi
        Paloma.se01 kirjoitti:

        Enpä tiedä, minä sain sen joululahjaksi tyttäreltä, englanniksi. Kuulumme molemmat Willansin seuraajiin ja Very Finnish Problems ja The Very Finnish Problems Hangout-ryhmiin.
        Willansin kirja on kokoelma lyhyitä kertomuksia siitä miten ulkomaalainen näkee Suomen siellä asuessaan. (Brittiperspektiivi )

        Onneksi ne "problems" ei ole "suomettuminen" mitä "pelkäsin".
        Suomettuminen on ollut usein tapetilla nykyään, siitähän oli tuore sarjakin TV:ssä.
        Sarjassa ei tullut esiin se näkökulma, että suurin osa tavallisesta kansasta ei ollut
        ollenkaan niin suomettunutta kuin eräät poliitikot, jotka ramppasivat mielistelemässä
        NL:n "diplomaatteja" (=vakoojia/KGB:n tiedustelun miehiä)
        Neuvostoliiton suurlähetystössä Helsingin Tehtaankadulla.


    • Anonyymi

      Viimeisin kosketukseni kirjallisuuteen oli eilisen HS:n kautta, jossa on
      kriitikko Suvi Aholan ansiokas artikkeli kirjailijasta, psykiatrista, ortodoksisen
      kirkon diakonista Joel Haahtelasta, jonka pieniin, "hiljaisiin", hieman salaperäisiin kirjoihin olen mieltynyt ja jotka nyt "avautuivat" minulle.
      "Isä Joelin maailma"
      https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008515838.html

      M.

      • Anonyymi

        Luin Hesarin juttua kiinnostuksella. En ole kuullut tästä ihmisestä mitään ehkä kun en lue paljon. Onko hänen kirjat uskonnollisia ?


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Luin Hesarin juttua kiinnostuksella. En ole kuullut tästä ihmisestä mitään ehkä kun en lue paljon. Onko hänen kirjat uskonnollisia ?

        Haahtelan kirjat eivät mielestäni ole uskonnollisia, vaikka Hesarin jutun mukaan
        "Haahtela on yksi harvoja nykykirjailijoita, joilla on vankka uskonnollinen vakaumus
        ja joka käsittelee kirjoissaan kristinuskoa ja sen mysteereitä"

        Pikemminkin hänen kirjoissaan pohdiskelee lääkäri, psykiatri.
        "Kirjoissa on usein myös yksilöpsykologinen kehitystarina".
        "Romaanejani voi lukea yhtä hyvin humanistisin kuin hengellisin silmin",
        toteaa Haahtela.


    • Joel Haahtelan kirjojen ystävä olen minäkin aina ollut ja käynyt muutamassa kirjailijatapaamisessa, joissa on vahvistunut kuva syvällisestä , empaattisesta ajattelijasta ja ihmissieluntuntijasta.

      Olen lukenut viime aikoina enimmäkseen uutuuksia suomalaisilta kirjailijoilta, joten nappasin vaihteeksi kirjaston hyllystä aina luotettavan Tammen Keltaiseen kirjastoon kuuluvan Alice Munron novellikokoelman Jupiterin kuut. Kanadalainen 2013 Nobel-palkittu Munro kirjoittaa oivaltavasti ja eleettömästi tavallisista ihmisistä, jotka ovat kuitenkin ainutlaatuisia, jokaisella oma tarinansa, unelmansa ja suuntansa.

      Aloitin lukea myös joululahjaksi saamaani Rosa Liksomin Väylää, josta jo osasin odottaa paljon. Tornionjokilaakson murre saattaa alkuun tuntua hankalalta ja vieraannuttavalta, mutta Liksomille se on äidinkieli, lisää tarinan aitoutta ja ajankuvaa. Siihen tottuu pian ja tavallaan murteen rehevyys ja värikkyys pehmentää raskasta aihetta. Myös Liksomin taito luoda synkkiin pilviin edes pientä kultareunaa on toivoa antavaa. Lapin sotaa ja hävitystä pakenevat vanhukset, naiset ja lapset karjoineen on sydäntäsärkevä aihe ja näky syksyisillä kuraisilla teillä ja metsissä. Päähenkilö on 13-vuotias tyttö, joka on todellinen lehmäkuiskaaja, saa kotitalonsa karjan pidettyä hallinnassa, jakaa rakkaiden lehmiensä ja vasikoidensa kanssa matkan rasitukset, he lohduttavat ja lämmittävät toinen toisiaan. Tytön äiti on lähtenyt edeltä, hänestäkin on kova huoli. Olen nyt siinä kohdassa, kun pakolaiset ovat päässeet joen yli Ruotsin puolelle, joutuneet täisaunaan ja saaneet uudet vaatteet. Sotakirjoja on paljon kirjoitettu rintamamiesten näkökulmasta , melko vähän kotirinramalla olleiden, Ruotsiin lähetettyjen sotalasten ja vielä vähemmän sotapakolaisten kohtaloista. Tommi Kinnunen antoi saksalaisten sotilaiden kanssa olleiden naisten äänen tähän sodan vaiheeseen. On myös tärkeää saada lasten näkökulma esiin, samoin karjan kärsimykset, sotaan viedyistä sankarihevosista sentään on jotain kirjoitettu.

    • Mielenkiintoisista kirjoista on täällä kerrottu, joita haluaisin lukea, mutta meidän kirjastoauto on tauolla koronan vuoksi, joten tyttäreni on tuonut luettavaa.

      Aluksi oli näitä Kirjavalion kirjoja, joita meillä on "pilvinpimein", joita en ollut lukenut. Nyt oli myös jotain uusimpia, mutta eilen toi Maria Jotunin "Arkielämää" ja "Huojuva talo" joka olikin mielenkiintoinen, paitsi muistan melko hyvin tuon "Huojuvan talon".

      Kuten moni muukin katsoo esim. elokuvat useampaan kertaan ja tulkiten ne eritavalla, niin luen senkin uudestaan.

      Itse olen elokuvista katsonut eniten "Amadeus Motzartin" tarinan ja, no en sanokkaan.

    • Anonyymi

      Kummalla on enemmän valtaa Suomessa, poliitikoilla vai virkamiehillä ?

      Suosittelen mitä lämpimimmin kaikille kotimaisesta politiikasta kiinnostuneille
      ja sitä kommentoiville "perusteokseksi"
      TUP:n (Tampere University Press) Vuoden kirjaa 2014:
      Eero Murto "Virkamiesvaltaa".

      Se on yhä aktuelli, mikään ei ole juuri muuttunut, paitsi että uusia henkilöitä on tullut politiikkaan ja virkamiehistöön.
      https://trepo.tuni.fi/handle/10024/103676

    • Hiljaista on ollut, kirjarintamalla. Lukematonta on pinossa enemmän kuin luettua. Vaivalloinen arki tuntuu nyt vievän yhä enemmän tilaa,

      Erakkokirjasta jossakin mainitsinkin. Milla Peltonen: "Erakot, omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita". Kirja siis kertoi yhteiskunnan ulkopuolelle vetäytyneistä yksineläjistä, heidän valintansa syistä ja elämänpuitteistaan.

      Eeva Kilpi katsoi, että "yksinäisyydessä voivat elää vahvimmat mutta myös hauraimmat yksilöt". Tässä kirjassa tosin on esitelty näitä "vahvimpia", hauraimmat tuskin ovat tahtoneet tarinaansa kertoa. Tämä on mainittu kirjassakin: ne. jotka ovat vetäytyneet yksinäisyyteen paetakseen vaikeita olosuhteita, eivät erakkona pitkään päälle selvinneet, ne taas jotka pärjäsivät muutenkin, pärjäsivät erakkonakin, löysivät siitä eläänsä uutta, erilaista sisältöä.

      Toinen luettu kirja oli Anneli Jussilan "Pentti Linkola ja minä -elämää toisinajattelijan kanssa". Vähän ennakkoluuloisesti suhtauduin kirjaan. Riitta Kylänpään kirja Pentti Linkolasta, eikö se ilmestynyt vasta pari vuotta sitten ? Mitä uutta tässä voisi enää olla? Paljonkin. Tämä "minä" ei ole turha tyttö hänkään. Kouluttautunut, pitkän linjan luonnonsuojelija "metsän emäntä", Luonnonperintösäätiön suojelujohtaja ja - kirjailija. Tämä ei ole hänen ainoa kirjansa.
      Kirjoitustyyli on vaivatonta ja sujuvaa, ei mitään kirjallisia kommervenkkejä. Elämäkerran kirjoittajana Jussila pysyy juuri sopivasti sivussa, läsnä mutta, ei liikaa tilaa ottavana.
      Yhteinen elämä tulee kuvatuksi rehellisesti, mutta niin suurella ymmärryksellä, että siihen vain läheinen ja rakastava ihminen yltää. Vaikka yhteiselämä saman katon alla kesti vain vajaat viisi vuotta, keskinäinen side ei katkennut, pikemminkin vahvistui ajan saatossa.
      Mikään sensaatiohakuinen tirkistelykirja tämä ei ole. Se avartaa "valtakunnan toisinajattelijan" henkilökuvaa ja osaa valottaa juuri niitä asioita, mitä ihmiset eivät omien ennakkoasenteittensa vuoksi välttämättä Linkolassa tavaoittaneet. Pentti Linkola ei ollut ihmisvihaaja, eikä hänen käyttövoimansa ollut viha, vaan suru. Suru luonnosta, suru ihmisestä, jota hän ymmärsi, vaikka näki hänen laatunsa ja osasi kiteyttää sen muutamalla sanalla: "kansa on kita, joka huutaa lisää, lisää.."

      Vaikka olen päättänyt, etten enää osta ainottakaan kirjaa, tämän kirjan saattaisin ostaa, ihan jo omia muistojakin herättämään...

      • Anonyymi

        Hei D, missä vaiheessa Linkolan elämää Anneli Jussila oli Linkolan elämänkumppani ?
        (En jaksanut lukea kunnolla Kylänpään Linkola-kirjaa, se oli minusta puisevasti kirjoitettu)
        Haluaisitko kertoa, jos on näissä puitteissa mahdollista, mitä olennaista uutta Jussilan kirja
        tuo Linkolasta esiin ?
        Saa olla pitkä vastaus :))) Kannustan kaikkia pitkiin paljonkertoviin vastauksiin !
        M.


      • Anonyymi

        "Milla Peltonen: "Erakot, omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita". Kirja siis kertoi yhteiskunnan ulkopuolelle vetäytyneistä yksineläjistä, heidän valintansa syistä ja elämänpuitteistaan."

        Milla Peltosen kirjaan viitaten, onkohan erakkous suomalainen erityispiirre ?
        Mitä mieltä olet Demeter ja mitä mieltä muut ovat asiasta ?

        Onko suomalainen jotenkin luonnostaan eristäytyvä vai onko samanlaisia yksilöitä
        muissakin kansoissa ? Vastauksien ei tarvitse kestää "Korkeimmassa oikeudessa".
        Leppoisasti vain kyselen.

        Niissä vähissä maissa, joissa olen jonkun aikaa oleskellut
        pikemminkin etsiydytään seuraan, yhteisöön.
        On luonnollista hakea ja antaa tukea ja kuulua "sakkiin".

        On aika tavallista, että suomalainen ihminen kokee, ettei halua missään nimessä olla kellekään "taakka", vaikka yhteisöön/sukuun/kaveripiiriin kuulumisessa on "voimaa".

        Suomalaisissa "heimoissakin" saattaa olla eroja.
        M.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        "Milla Peltonen: "Erakot, omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita". Kirja siis kertoi yhteiskunnan ulkopuolelle vetäytyneistä yksineläjistä, heidän valintansa syistä ja elämänpuitteistaan."

        Milla Peltosen kirjaan viitaten, onkohan erakkous suomalainen erityispiirre ?
        Mitä mieltä olet Demeter ja mitä mieltä muut ovat asiasta ?

        Onko suomalainen jotenkin luonnostaan eristäytyvä vai onko samanlaisia yksilöitä
        muissakin kansoissa ? Vastauksien ei tarvitse kestää "Korkeimmassa oikeudessa".
        Leppoisasti vain kyselen.

        Niissä vähissä maissa, joissa olen jonkun aikaa oleskellut
        pikemminkin etsiydytään seuraan, yhteisöön.
        On luonnollista hakea ja antaa tukea ja kuulua "sakkiin".

        On aika tavallista, että suomalainen ihminen kokee, ettei halua missään nimessä olla kellekään "taakka", vaikka yhteisöön/sukuun/kaveripiiriin kuulumisessa on "voimaa".

        Suomalaisissa "heimoissakin" saattaa olla eroja.
        M.

        Tulee mieleen kiittää suomalaisia kirjoittajia ahkeruudesta ja kiinnostuksesta kaikkeen,
        ei aihetta ilman kirjaa ?
        M.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Hei D, missä vaiheessa Linkolan elämää Anneli Jussila oli Linkolan elämänkumppani ?
        (En jaksanut lukea kunnolla Kylänpään Linkola-kirjaa, se oli minusta puisevasti kirjoitettu)
        Haluaisitko kertoa, jos on näissä puitteissa mahdollista, mitä olennaista uutta Jussilan kirja
        tuo Linkolasta esiin ?
        Saa olla pitkä vastaus :))) Kannustan kaikkia pitkiin paljonkertoviin vastauksiin !
        M.

        Kiva "kuulla " sinusta M..))
        Anneli Jussila tuli kuviohin, joskus 80-luvun lopulla. Veikkaus ajankohdasta sopii hyvin, koska hän mainitsi tunteneensa Linkolan 31 vuotta..)) Kerran hänet tapasin niin että meidät esiteltiin. Hänessä oli sellaista hiljaista karismaa, mikä on ominaista luontoihmisille, he eivät "loista", eivätkä häärää suuna päänä joka paikassa...
        Tuohon kysymykseesi, mitä uutta Jussila valaisi LInkolasta, voisi ehkä olla hänen kulttuuriharrastuksensa luontoaktivismin lisäksi ja tietysti myös tuo seurallisuus, jota moni ei oikein pysty hänen julkikuvaansa yhdistämään.


      • Anonyymi kirjoitti:

        "Milla Peltonen: "Erakot, omintakeisten suomalaisten elämäntarinoita". Kirja siis kertoi yhteiskunnan ulkopuolelle vetäytyneistä yksineläjistä, heidän valintansa syistä ja elämänpuitteistaan."

        Milla Peltosen kirjaan viitaten, onkohan erakkous suomalainen erityispiirre ?
        Mitä mieltä olet Demeter ja mitä mieltä muut ovat asiasta ?

        Onko suomalainen jotenkin luonnostaan eristäytyvä vai onko samanlaisia yksilöitä
        muissakin kansoissa ? Vastauksien ei tarvitse kestää "Korkeimmassa oikeudessa".
        Leppoisasti vain kyselen.

        Niissä vähissä maissa, joissa olen jonkun aikaa oleskellut
        pikemminkin etsiydytään seuraan, yhteisöön.
        On luonnollista hakea ja antaa tukea ja kuulua "sakkiin".

        On aika tavallista, että suomalainen ihminen kokee, ettei halua missään nimessä olla kellekään "taakka", vaikka yhteisöön/sukuun/kaveripiiriin kuulumisessa on "voimaa".

        Suomalaisissa "heimoissakin" saattaa olla eroja.
        M.

        Hyvä kysymys, M. Onko erakkous erityisesti suomalaisuuteen kuuluva ominaisuus? Minusta on. Ainakin suomalainen tarvitsee ympärilleen isomman reviirin kuin vaikka keskieurooppainen, tätä on mielestäni tutkittukin. Kun siihen vielä ynnää tietyn pidättyvyyden, ei taideta olla "seuraihmisiä", suurissa joukoissa viihtyviä.
        Saatan tietysti taas puhua vain itsestäni..)) Ehkä seuraava sukupolvi on jo toista maata.


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Hyvä kysymys, M. Onko erakkous erityisesti suomalaisuuteen kuuluva ominaisuus? Minusta on. Ainakin suomalainen tarvitsee ympärilleen isomman reviirin kuin vaikka keskieurooppainen, tätä on mielestäni tutkittukin. Kun siihen vielä ynnää tietyn pidättyvyyden, ei taideta olla "seuraihmisiä", suurissa joukoissa viihtyviä.
        Saatan tietysti taas puhua vain itsestäni..)) Ehkä seuraava sukupolvi on jo toista maata.

        Samantapaista ihmisten karttelua ja eristäytyneisyyttä löytyy aika paljon
        pohjois-Virosta ja moniin heihin verrattuna suomalainen on suupaltti.
        Jokainen on tietysti yksilö, ei voi yleistää.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Samantapaista ihmisten karttelua ja eristäytyneisyyttä löytyy aika paljon
        pohjois-Virosta ja moniin heihin verrattuna suomalainen on suupaltti.
        Jokainen on tietysti yksilö, ei voi yleistää.

        Jännä kuulla tuosta, Ano 18.44. Eikös me sukulaiskansoja ollakin ? ..)) Ja eikös Viro ole myös aika harvaan asuttu maa, kuten Suomikin ?


    • Anonyymi

      Kirjaston kysytyimmät kirjat/kaunokirjallisuus

      1. Eeva Louko: Onnellisten saari
      2. Britt Bennet: Mikä meidät erottaa
      3. Yoko Ogawa: Muistipoliisi
      4. Meri Valkama: Sinun, Margot
      5. Katriina Rinne. Maa kuin veri
      6. Pirkko Saisio: Passio

      Finlandia-palkinnon voittajaa ei näy listalla.

      • Anonyymi

      • Anonyymi

      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tietokirjojen kysytyimpiä on kirja, joka kertoo miten lääketiede on kautta aikain
        suhtautunut naisiin
        https://yle.fi/uutiset/3-12231982

        Tutkin kysytyimpiä kirjoja josko tilaisin kirjastosta.
        Katriina Ranne (ei Rinne) "Maa kuin veri" on erikoinen aiheeltaan, kuulostaa kiinnostavalta ja se saa hyvät arviot:

        1900-luvulla suomalaisia lähti sankoin joukoin maailmalle, monista eri syistä. Osa paremman elämän perään, osa pakoon jotain. Yhdysvaltoihin lähti runsaasti väkeä, mutta myös Etelä-Amerikka houkutteli. Sinne matkustettiin usein ideologisista syistä, erilaisiin onnelasiirtokuntiin. Todellisuus oli sitten usein vähemmän onnellista, eivätkä nämä yhteisöt kovin huikeasti menestyneet.

        Maa kuin veri kertoo Argentiinaan muuttaneista siirtolaisista. Kaarlon perhe muuttaa Lahdesta vuonna 1906. Isä Aaretti on rautatietyöläinen, joka innostuu milloin mistäkin. Muutto Argentiinaan vaikuttaa oivalliselta keinolta paeta venäläisten sortovaltaa Suomessa. Niinpä perhe suuntaa kohti Colonia Finlandesaa.

        Lupaukset ovat kovat: Argentiinassa odottaa oma maatilkku täynnä hedelmällistä maata, hedelmät putoilevat puusta suoraan suuhun, on vapautta ja vaurautta. Kahdessakymmenessä vuodessa miljönääriksi, lupaa siirtokunnan perustaja Thesleff. Kaarlon isä ei sentään miljoonien perään haikaile, mutta jospa viidessä vuodessa tienaisi sen verran, että voisi palata Suomeen ja rakentaa oman talon.

        Eihän se tietysti niin mene. Siirtokunta ei ole ollenkaan luvatussa kunnossa ja luvassa on runsaasti kovaa työntekoa ja ankeita oloja. Kovalla työllä saa kuitenkin revittyä maasta riittävän toimeentulon ja niin Kaarlostakin kasvaa sitkeä työmies.

        Katriina Ranne kertoo lopulta neljän sukupolven tarinan eli seuraa suomalaisten elämää Argentiinassa yli sadan vuoden ajan, aina siirtokunnan viimeiseen suomenkieliseen asukkaaseen. Ympärillä Argentiinan yhteiskunta elää ja kuohuu – on inflaatiot, lamat, Perónit, sotilasjuntta, katoamiset, mutta kaikki tämä koskettaa eristäytyneitä suomalaisia lopulta vähänlaisesti. Sama koskee tietysti kotimaan tapahtumia. Ensimmäinen maailmansota huomataan jotenkuten, Suomen itsenäistyminen menee vähän ohi, toisen maailmansodan tapahtumia seurataan jännityksellä ja pitkällä viipeellä.

        Millaista on olla sademetsässä asuva suomalainen, joka ei ole koskaan käynyt Suomessa ja jonka vanhemmat tai isovanhemmatkaan eivät ole koskaan käyneet Suomessa? Millainen yhteys on maahan ja kieleen, millaiseksi rakentuu identiteetti? Ensimmäinen sukupolvi pystyy vielä itse kaipaamaan kotimaahan, seuraavilla on vain edellisten aina vain haaleammiksi käyvät muistot.

        Maa kuin veri on oivallinen kirja. Katriina Ranne on tehnyt perusteellista tutkimustyötä ja onnistuu herättämään Argentiinan viidakon henkiin eloisasti. Tarina etenee sujuvasti ja sukupolvet vaihtuvat hyvin, pitäen kirjan kiinnostavana. Maa kuin veri on kiehtova kurkistus maailmaan, jota en ollut ennen nähnyt.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tutkin kysytyimpiä kirjoja josko tilaisin kirjastosta.
        Katriina Ranne (ei Rinne) "Maa kuin veri" on erikoinen aiheeltaan, kuulostaa kiinnostavalta ja se saa hyvät arviot:

        1900-luvulla suomalaisia lähti sankoin joukoin maailmalle, monista eri syistä. Osa paremman elämän perään, osa pakoon jotain. Yhdysvaltoihin lähti runsaasti väkeä, mutta myös Etelä-Amerikka houkutteli. Sinne matkustettiin usein ideologisista syistä, erilaisiin onnelasiirtokuntiin. Todellisuus oli sitten usein vähemmän onnellista, eivätkä nämä yhteisöt kovin huikeasti menestyneet.

        Maa kuin veri kertoo Argentiinaan muuttaneista siirtolaisista. Kaarlon perhe muuttaa Lahdesta vuonna 1906. Isä Aaretti on rautatietyöläinen, joka innostuu milloin mistäkin. Muutto Argentiinaan vaikuttaa oivalliselta keinolta paeta venäläisten sortovaltaa Suomessa. Niinpä perhe suuntaa kohti Colonia Finlandesaa.

        Lupaukset ovat kovat: Argentiinassa odottaa oma maatilkku täynnä hedelmällistä maata, hedelmät putoilevat puusta suoraan suuhun, on vapautta ja vaurautta. Kahdessakymmenessä vuodessa miljönääriksi, lupaa siirtokunnan perustaja Thesleff. Kaarlon isä ei sentään miljoonien perään haikaile, mutta jospa viidessä vuodessa tienaisi sen verran, että voisi palata Suomeen ja rakentaa oman talon.

        Eihän se tietysti niin mene. Siirtokunta ei ole ollenkaan luvatussa kunnossa ja luvassa on runsaasti kovaa työntekoa ja ankeita oloja. Kovalla työllä saa kuitenkin revittyä maasta riittävän toimeentulon ja niin Kaarlostakin kasvaa sitkeä työmies.

        Katriina Ranne kertoo lopulta neljän sukupolven tarinan eli seuraa suomalaisten elämää Argentiinassa yli sadan vuoden ajan, aina siirtokunnan viimeiseen suomenkieliseen asukkaaseen. Ympärillä Argentiinan yhteiskunta elää ja kuohuu – on inflaatiot, lamat, Perónit, sotilasjuntta, katoamiset, mutta kaikki tämä koskettaa eristäytyneitä suomalaisia lopulta vähänlaisesti. Sama koskee tietysti kotimaan tapahtumia. Ensimmäinen maailmansota huomataan jotenkuten, Suomen itsenäistyminen menee vähän ohi, toisen maailmansodan tapahtumia seurataan jännityksellä ja pitkällä viipeellä.

        Millaista on olla sademetsässä asuva suomalainen, joka ei ole koskaan käynyt Suomessa ja jonka vanhemmat tai isovanhemmatkaan eivät ole koskaan käyneet Suomessa? Millainen yhteys on maahan ja kieleen, millaiseksi rakentuu identiteetti? Ensimmäinen sukupolvi pystyy vielä itse kaipaamaan kotimaahan, seuraavilla on vain edellisten aina vain haaleammiksi käyvät muistot.

        Maa kuin veri on oivallinen kirja. Katriina Ranne on tehnyt perusteellista tutkimustyötä ja onnistuu herättämään Argentiinan viidakon henkiin eloisasti. Tarina etenee sujuvasti ja sukupolvet vaihtuvat hyvin, pitäen kirjan kiinnostavana. Maa kuin veri on kiehtova kurkistus maailmaan, jota en ollut ennen nähnyt.

        Kiinnostuin kehujen perusteella suomalaisista uhkarohkeista ihmisistä.
        "Maa kuin veri on oivallinen kirja. Katriina Ranne on tehnyt perusteellista tutkimustyötä ja onnistuu herättämään Argentiinan viidakon henkiin eloisasti. Tarina etenee sujuvasti ja sukupolvet vaihtuvat hyvin, pitäen kirjan kiinnostavana. Maa kuin veri on kiehtova kurkistus maailmaan, jota en ollut ennen nähnyt."


      • Anonyymi kirjoitti:

        Tutkin kysytyimpiä kirjoja josko tilaisin kirjastosta.
        Katriina Ranne (ei Rinne) "Maa kuin veri" on erikoinen aiheeltaan, kuulostaa kiinnostavalta ja se saa hyvät arviot:

        1900-luvulla suomalaisia lähti sankoin joukoin maailmalle, monista eri syistä. Osa paremman elämän perään, osa pakoon jotain. Yhdysvaltoihin lähti runsaasti väkeä, mutta myös Etelä-Amerikka houkutteli. Sinne matkustettiin usein ideologisista syistä, erilaisiin onnelasiirtokuntiin. Todellisuus oli sitten usein vähemmän onnellista, eivätkä nämä yhteisöt kovin huikeasti menestyneet.

        Maa kuin veri kertoo Argentiinaan muuttaneista siirtolaisista. Kaarlon perhe muuttaa Lahdesta vuonna 1906. Isä Aaretti on rautatietyöläinen, joka innostuu milloin mistäkin. Muutto Argentiinaan vaikuttaa oivalliselta keinolta paeta venäläisten sortovaltaa Suomessa. Niinpä perhe suuntaa kohti Colonia Finlandesaa.

        Lupaukset ovat kovat: Argentiinassa odottaa oma maatilkku täynnä hedelmällistä maata, hedelmät putoilevat puusta suoraan suuhun, on vapautta ja vaurautta. Kahdessakymmenessä vuodessa miljönääriksi, lupaa siirtokunnan perustaja Thesleff. Kaarlon isä ei sentään miljoonien perään haikaile, mutta jospa viidessä vuodessa tienaisi sen verran, että voisi palata Suomeen ja rakentaa oman talon.

        Eihän se tietysti niin mene. Siirtokunta ei ole ollenkaan luvatussa kunnossa ja luvassa on runsaasti kovaa työntekoa ja ankeita oloja. Kovalla työllä saa kuitenkin revittyä maasta riittävän toimeentulon ja niin Kaarlostakin kasvaa sitkeä työmies.

        Katriina Ranne kertoo lopulta neljän sukupolven tarinan eli seuraa suomalaisten elämää Argentiinassa yli sadan vuoden ajan, aina siirtokunnan viimeiseen suomenkieliseen asukkaaseen. Ympärillä Argentiinan yhteiskunta elää ja kuohuu – on inflaatiot, lamat, Perónit, sotilasjuntta, katoamiset, mutta kaikki tämä koskettaa eristäytyneitä suomalaisia lopulta vähänlaisesti. Sama koskee tietysti kotimaan tapahtumia. Ensimmäinen maailmansota huomataan jotenkuten, Suomen itsenäistyminen menee vähän ohi, toisen maailmansodan tapahtumia seurataan jännityksellä ja pitkällä viipeellä.

        Millaista on olla sademetsässä asuva suomalainen, joka ei ole koskaan käynyt Suomessa ja jonka vanhemmat tai isovanhemmatkaan eivät ole koskaan käyneet Suomessa? Millainen yhteys on maahan ja kieleen, millaiseksi rakentuu identiteetti? Ensimmäinen sukupolvi pystyy vielä itse kaipaamaan kotimaahan, seuraavilla on vain edellisten aina vain haaleammiksi käyvät muistot.

        Maa kuin veri on oivallinen kirja. Katriina Ranne on tehnyt perusteellista tutkimustyötä ja onnistuu herättämään Argentiinan viidakon henkiin eloisasti. Tarina etenee sujuvasti ja sukupolvet vaihtuvat hyvin, pitäen kirjan kiinnostavana. Maa kuin veri on kiehtova kurkistus maailmaan, jota en ollut ennen nähnyt.

        Tässäpä kirja jonka aion lukea seuraavaksi.
        Kiitos vinkistä!
        (Kaksi pussillista pampasruohon siemeniä odottamassa kylvöä)


      • Anonyymi
        Paloma.se01 kirjoitti:

        Tässäpä kirja jonka aion lukea seuraavaksi.
        Kiitos vinkistä!
        (Kaksi pussillista pampasruohon siemeniä odottamassa kylvöä)

        Joku erikoinen tunne vetää minuakin lukemaan tämän kirjan.
        Sitä jonottaa 300 lukijaa kirjastossa, että syksyyn menee . . .
        Kirjasta löytyy monta lukijan arviota, tässä ote eräästä:

        "Maa kuin veri on vahva luonnon, ympäristön ja yhteisön kuvaaja. Sen tarina on pitkä, polveileva, toisinaan hieman junnaava – mutta niin kai on elämäkin. Lukiessa pohdin, miltä niin syvästi paikallaan pysyvä, kotiseutuun kiinnittyvä ja jollain tapaa näköalaton elämä tuntuu. Miltä tuntuu, kun työteliäät päivät seuraavat toisiaan, kun peltotilkun koko ei pääse kasvamaan, kun ympäriltä katoaa yritteliäisyys ja eloisuus, ja jäljelle jää vain oma hentoinen elämä. Romaanin henkilöt eivät pääse toteuttamaan läheskään kaikkia, edes pieniä unelmiaan, heiltä viedään jo lähtökohtaisesti mahdollisuus tavoitella muutosta. Ehkeivät he, ainakaan he kaikki, sitä edes kaipaa?

        Maa kuin veri on surumielinen, suuria linjoja vetävä romaani. Se kertoo kiehtovasti siirtolaisten elämästä, identiteetistä, kaipuusta ja arjesta. Kuinka pitkälle kantaa tieto oman suvun perinnöstä, juurista, taustasta? Miten yhdistää uusi ja vanha kotimaa, äidinkieli ja kommunikaatio ympäröivän, erikielisen yhteiskunnan kanssa?

        Yksinäisyys, eräänlainen juurettomuus, työteliään mutta mihinkään etenemättömän elämän paino tuntuvat kirjassa syvällä."


      • Anonyymi kirjoitti:

        Joku erikoinen tunne vetää minuakin lukemaan tämän kirjan.
        Sitä jonottaa 300 lukijaa kirjastossa, että syksyyn menee . . .
        Kirjasta löytyy monta lukijan arviota, tässä ote eräästä:

        "Maa kuin veri on vahva luonnon, ympäristön ja yhteisön kuvaaja. Sen tarina on pitkä, polveileva, toisinaan hieman junnaava – mutta niin kai on elämäkin. Lukiessa pohdin, miltä niin syvästi paikallaan pysyvä, kotiseutuun kiinnittyvä ja jollain tapaa näköalaton elämä tuntuu. Miltä tuntuu, kun työteliäät päivät seuraavat toisiaan, kun peltotilkun koko ei pääse kasvamaan, kun ympäriltä katoaa yritteliäisyys ja eloisuus, ja jäljelle jää vain oma hentoinen elämä. Romaanin henkilöt eivät pääse toteuttamaan läheskään kaikkia, edes pieniä unelmiaan, heiltä viedään jo lähtökohtaisesti mahdollisuus tavoitella muutosta. Ehkeivät he, ainakaan he kaikki, sitä edes kaipaa?

        Maa kuin veri on surumielinen, suuria linjoja vetävä romaani. Se kertoo kiehtovasti siirtolaisten elämästä, identiteetistä, kaipuusta ja arjesta. Kuinka pitkälle kantaa tieto oman suvun perinnöstä, juurista, taustasta? Miten yhdistää uusi ja vanha kotimaa, äidinkieli ja kommunikaatio ympäröivän, erikielisen yhteiskunnan kanssa?

        Yksinäisyys, eräänlainen juurettomuus, työteliään mutta mihinkään etenemättömän elämän paino tuntuvat kirjassa syvällä."

        Ilman mitään laitan minäkin tilaukseen tuon "Maa kuin veri" kirjan. Esittelystä tuli mieleen Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat, joka aikanaan teki ison vaikutuksen. Siitähän tehtiin TV-sarjakin.
        "Ne jotka lähtevät, ne jotka jäävät" tuttu teema ? ..))


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Ilman mitään laitan minäkin tilaukseen tuon "Maa kuin veri" kirjan. Esittelystä tuli mieleen Vilhelm Mobergin Maastamuuttajat, joka aikanaan teki ison vaikutuksen. Siitähän tehtiin TV-sarjakin.
        "Ne jotka lähtevät, ne jotka jäävät" tuttu teema ? ..))

        Sinulla on sitten hyvä muisti Demeter ! En olisi muistanutkaan lukeneeni ja "kokeneeni"
        Mobergin Maastamuuttajia, mutta niin mieleenpainuva se oli, että heti se palautui muistin lokeroista, vaati vain muistutuksen. . . kiitos sinulle muistin virkistyksestä !
        Yksityiskohdat kirjasta on tainneet unohtua, voimakas mielikuva on kuitenkin
        ja TV-sarjastakin, varsinkin miespääosanesittäjästä, jonka kasvot näen edessäni,
        mutta nimeä en saa päähäni. Muuten hyvä muisti, mutta lyhyt :)))
        M.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tietokirjojen kysytyimpiä on kirja, joka kertoo miten lääketiede on kautta aikain
        suhtautunut naisiin
        https://yle.fi/uutiset/3-12231982

        Ne oli niitä kauheita aikoja, kun naisella ei ollut sielua. Kirjoittajan omat kokemukset lääkäreistä on tosi huonoja myös mikä olikin kimmoke kirjan kirjoittamiseen.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Sinulla on sitten hyvä muisti Demeter ! En olisi muistanutkaan lukeneeni ja "kokeneeni"
        Mobergin Maastamuuttajia, mutta niin mieleenpainuva se oli, että heti se palautui muistin lokeroista, vaati vain muistutuksen. . . kiitos sinulle muistin virkistyksestä !
        Yksityiskohdat kirjasta on tainneet unohtua, voimakas mielikuva on kuitenkin
        ja TV-sarjastakin, varsinkin miespääosanesittäjästä, jonka kasvot näen edessäni,
        mutta nimeä en saa päähäni. Muuten hyvä muisti, mutta lyhyt :)))
        M.

        Max von Sydow ja Liv Ullman, sivuosassa Monica Zetterlund, olivat päätähtiä tuossa Maastamuuttajat TV-sarjassa, M.
        Muisti pelaa pätkittäin täälläkin ja eikös vanha muista vanhat asiat paremmin kuin tuoreet ?
        Unelmat karisivat näiltäkin maahanmuuttajilta eikä koti-ikävästä koskaan päästy. Heidän tarinansa oli niin riipaiseva, että sen muistaa pitkään.


    • Anonyymi

      Tuo " Maa kuin veri" täytyy lukea.
      Vuosia sitten oli pitkä tarina aikakausilehdessä eräästä perheestä, jotka olivat muinoin muuttaneet Argentiinaan, asuneet suomalaisyhteisössä, sekä vaikeista vaiheista sotilasjuntan aikana.

    • "Maa kuin veri" hankittu ja aloitettu. (E-kirjana)
      Kommentoin sitten kun olen saanut sen luetuksi. Aihe on kiehtova ja en ole lukenut yhtään ainutta romaania suomalaisista Colonia Finlandesassa, mutta muistaakseni jossain mediassa oli suuri artikkeli heistä vuosia sitten. Tiesin kyllä tästä yrityksestä perustaa suomalainen siirtokunta pohjois-Argentiinaan ja sen epäonnistumisesta, mutta siitä on kirjoitettu vähän fiktiota ja myös tietokirjallisuutta.

      • Olen ollut miltei alusta asti Suomalaisen Kirjakerhon jäsen, ja vuosikausia olen peruuttanut automaatilla kuukauden kirjat. Viime aikoina kirjat kuitenkin usein tulevat postilaatikkooni, enkä aina jaksa niitä palauttaa. Joulukuussa sain 2 kirjaa, joista nyt luin toisen, dekkarin, Tess Gerritsenin kirjoittaman "Valitse minut". Perusdekkari.
        Toinen kirjoista vielä tuossa yöpöydällä odottelee. Se on Paula Hawkinsin "psykologinen thilleri". Takakannen mukaan kolmen naisen kosto. Ei juuri kohottavaa lukemista karanteenissa kärvistelevälle eläkeläiselle!
        Kirjakerhon kirjat ovat lähes kirjakaupan hinnoissa näinä aikoina, kun postikulutkin ovat mukana laskussa. Tapoihin piintyneenä en kuitenkaan lopeta jäsenyyttäni. Muutama mukava Mauri Kunnaksen kirja on tullut hankituksi suvun pienimmille, ja jokin muukin helmi, jota en olisi varmaankaan tullut ostaneeksi kirjakaupasta.
        Peruutin henkilökoht. puhelinsoitolla seuraavat kuukauden kirjat. En voi luottaa enää automaattiin.


      • Anonyymi
        Makriina kirjoitti:

        Olen ollut miltei alusta asti Suomalaisen Kirjakerhon jäsen, ja vuosikausia olen peruuttanut automaatilla kuukauden kirjat. Viime aikoina kirjat kuitenkin usein tulevat postilaatikkooni, enkä aina jaksa niitä palauttaa. Joulukuussa sain 2 kirjaa, joista nyt luin toisen, dekkarin, Tess Gerritsenin kirjoittaman "Valitse minut". Perusdekkari.
        Toinen kirjoista vielä tuossa yöpöydällä odottelee. Se on Paula Hawkinsin "psykologinen thilleri". Takakannen mukaan kolmen naisen kosto. Ei juuri kohottavaa lukemista karanteenissa kärvistelevälle eläkeläiselle!
        Kirjakerhon kirjat ovat lähes kirjakaupan hinnoissa näinä aikoina, kun postikulutkin ovat mukana laskussa. Tapoihin piintyneenä en kuitenkaan lopeta jäsenyyttäni. Muutama mukava Mauri Kunnaksen kirja on tullut hankituksi suvun pienimmille, ja jokin muukin helmi, jota en olisi varmaankaan tullut ostaneeksi kirjakaupasta.
        Peruutin henkilökoht. puhelinsoitolla seuraavat kuukauden kirjat. En voi luottaa enää automaattiin.

        Oletpa kovahermoinen, minusta ei olisi lukemaan ollenkaan murhatrillereitä.


      • Makriina kirjoitti:

        Olen ollut miltei alusta asti Suomalaisen Kirjakerhon jäsen, ja vuosikausia olen peruuttanut automaatilla kuukauden kirjat. Viime aikoina kirjat kuitenkin usein tulevat postilaatikkooni, enkä aina jaksa niitä palauttaa. Joulukuussa sain 2 kirjaa, joista nyt luin toisen, dekkarin, Tess Gerritsenin kirjoittaman "Valitse minut". Perusdekkari.
        Toinen kirjoista vielä tuossa yöpöydällä odottelee. Se on Paula Hawkinsin "psykologinen thilleri". Takakannen mukaan kolmen naisen kosto. Ei juuri kohottavaa lukemista karanteenissa kärvistelevälle eläkeläiselle!
        Kirjakerhon kirjat ovat lähes kirjakaupan hinnoissa näinä aikoina, kun postikulutkin ovat mukana laskussa. Tapoihin piintyneenä en kuitenkaan lopeta jäsenyyttäni. Muutama mukava Mauri Kunnaksen kirja on tullut hankituksi suvun pienimmille, ja jokin muukin helmi, jota en olisi varmaankaan tullut ostaneeksi kirjakaupasta.
        Peruutin henkilökoht. puhelinsoitolla seuraavat kuukauden kirjat. En voi luottaa enää automaattiin.

        Tess Gerritsenin kirjoista olen muutaman lukenut. Hänhän on koulutukseltaan lääkäri ja hänen kirjansa sijoittuvat usein sairaalamaailmaan ja siihen rikollisuuteen mitä siellä voi esiintyä, esim Lapsen sydän kertoi elinkaupasta. Gerritsenin lääketieteen tuntemus tekee kirjoista vakuuttavia, tulee tunne, että tätä voisi tapahtua, ja tietysti tapahtuukin, "ihan oikeasti"...


      • demeter1 kirjoitti:

        Tess Gerritsenin kirjoista olen muutaman lukenut. Hänhän on koulutukseltaan lääkäri ja hänen kirjansa sijoittuvat usein sairaalamaailmaan ja siihen rikollisuuteen mitä siellä voi esiintyä, esim Lapsen sydän kertoi elinkaupasta. Gerritsenin lääketieteen tuntemus tekee kirjoista vakuuttavia, tulee tunne, että tätä voisi tapahtua, ja tietysti tapahtuukin, "ihan oikeasti"...

        Mielenkiintoista kuulla. Tämä tarina sijoittuu yliopistomaailmaan ja henkilöt paneutuvat antiikin näytelmiin ja henkilöihin. Ajattelinkin, että kirjoittajalla on enemmän koulutusta kuin monella dekkarin kirjoittajalla, lukijoista puhumattakaan.


    • Minäkin olen kuulunut moniin kirjakerhoihin elämäni varrella, en kuitenkaan suomalaisiin tai mitenkään keskittynyt lukemaan suomenkielistä kirjallisuutta. Kun aloitin kirjoittamaan suomeksi, pääasiallisesti, koska halusin pitää yllä suomenkielen taitoani myös kirjoitettuna, aloin myös aktiivisesti tutustumaan uudempaan (ja välillä vanhempaankin) suomalaiseen proosaan, sekä kauno-että tietokirjallisuuteen. Ennen kaihileikkausta kuuntelin lähinnä vain äänikirjoja, nyt olen taas alkanut käyttää kirjaston palveluja ja luen etenkin e-kirjoja iltalukemisina.
      Minun on vaikea saada tuntumaa nuorempien suomalaisten kirjailijoiden, usein kiitettyjen ja palkittujenkin, ajatusmaailmaan ja tapaan ilmaista itseään. Kieli ei sinänsä ole ongelma, en tarvi sanakirjaa avuksi koskaan, mutta en hahmota lähiympäristöä tai logiikan kulkua aivan samalla tavalla. Ikä ja puoli vuosisataa elämää muissa kulttuuriympäristöissä ovat tehneet tehtävänsä.
      Luulen kuitenkin että tämä Katriina Rannen (Ranteen?) kirja puhuttelee minua, ellei muuten niin kiinnostavan miljöön takia. Toivon vain että tarina ei olisi liian suuri näin ohueen kirjaan, neljän sukupolven historia alle kolmensadan sivun kertomuksessa tuntuu etukäteen suurilta saappailta. Vertaukset Mobergin Maastamuuttajiin tai Linnan Täällä Pohjantähden alla ovat suuria raameja.

      • Anonyymi

        Tuo on tärkeilyä, ettet muka hahmota suomalaisten nykykirjailijoiden ajatusmaailmaa ja ympäristöä. Miten ylipäätään voit käydä Suomessa ja jutella nuorempien sukulaistesi kanssa, kun et pysy kärryillä missä mennään. Ei kai Ruotsi niin kovin paljon poikkea Suomesta, ollaan sentään pohjoismaita ja samantapainen valtakulttuuri. Menikö latinoaika niin selkäytimeen, ettet enää muuhun sopeudu pohjoismaisuuteen vai jenkkinäkö esinnyt siellä? Eikö siitä ole jo vuosikymmenten aika ja eikös se nykyinen mieskin ole suomalainen ja ihan suomea puhuva ja hänellä suomalaisia lapsia joista yksi nytkin siellä asustaa? Mitähän tuolla erilaisella logiikalla tarkoitat?


      • Anonyymi kirjoitti:

        Tuo on tärkeilyä, ettet muka hahmota suomalaisten nykykirjailijoiden ajatusmaailmaa ja ympäristöä. Miten ylipäätään voit käydä Suomessa ja jutella nuorempien sukulaistesi kanssa, kun et pysy kärryillä missä mennään. Ei kai Ruotsi niin kovin paljon poikkea Suomesta, ollaan sentään pohjoismaita ja samantapainen valtakulttuuri. Menikö latinoaika niin selkäytimeen, ettet enää muuhun sopeudu pohjoismaisuuteen vai jenkkinäkö esinnyt siellä? Eikö siitä ole jo vuosikymmenten aika ja eikös se nykyinen mieskin ole suomalainen ja ihan suomea puhuva ja hänellä suomalaisia lapsia joista yksi nytkin siellä asustaa? Mitähän tuolla erilaisella logiikalla tarkoitat?

        Minä koen sen kielivammaisuutena, en tärkeilynä. Arkielämän tasolla minulla ei ole ongelmia, tarkoitan nyt kielellistä kykyä ilmaista itseään ja sanojen vivahteita ja miten niitä sovelletaan kaunokirjallisessa tekstissä.
        Pysyn hyvin kärryillä arkipäiväisessä keskustelussa, esim. siskojen ja heidän aikuisten lastensa kanssa. Kulttuuripohjastani on vuosien varrella muodostunut kovin monikerroksinen; sitä on vaikea selittää eikä sitä voi yksinkertaistaa. Monet sanat jotka koen arkikieleksi ovat nyt yleisessä käytössä kaunokirjallisessa tekstissä ja se hämmentää minua, koska äidinkielenopettajani, joka oli suomalainen kirjailija oli hyvin tarkka siitä miten yleiskieli ja kirjakieli eivät saisi sekoittua, vaan kummallakin on oma paikkansa kirjallisessa ilmaisussa.
        Kyseenalaistat oman arvioini kielellisistä vaikutteistani Latinalaisen Amerikan, USA:n, Ruotsin kulttuurivaikutusten pohjalta. Olen kuitenkin itse sitä mieltä että näillä asioilla on suuri vaikutus ja jokainen muutos kieliympäristössäni on aiheuttanut myös ongelmia. Ellei sinulla itselläsi ole samanlaista taustaa epäilen vahvasti että pystyt ymmärtämään täysin mitä tarkoitan.
        Erilaisesta logiikasta vain pieni esimerkki:
        "Viereiseltä osastolta tultiin kysymään olimmeko saaneet riittävästi ruokaa vaunuissa lounaaksi. Oli heidän vuoronsa jakaa ruoka joka tuli keittiöstä molemmille osastoille. Minä olin hyvilläni että tulivat tarkistamaan ja sanoin kyllä, kiitos. Ymmärsin vasta myöhemmin, että mitä kysyjä tarkoitti että heille ei riittänyt ja olisiko meillä ollut ylimääräistä lähettää heille. Latino ja ehkä vielä USA:ssakin kysymys olisi ollut silloin suora: meille ei ollut riittävästi ruokaa, tuliko teille ylimääräistä?"


      • Anonyymi kirjoitti:

        Tuo on tärkeilyä, ettet muka hahmota suomalaisten nykykirjailijoiden ajatusmaailmaa ja ympäristöä. Miten ylipäätään voit käydä Suomessa ja jutella nuorempien sukulaistesi kanssa, kun et pysy kärryillä missä mennään. Ei kai Ruotsi niin kovin paljon poikkea Suomesta, ollaan sentään pohjoismaita ja samantapainen valtakulttuuri. Menikö latinoaika niin selkäytimeen, ettet enää muuhun sopeudu pohjoismaisuuteen vai jenkkinäkö esinnyt siellä? Eikö siitä ole jo vuosikymmenten aika ja eikös se nykyinen mieskin ole suomalainen ja ihan suomea puhuva ja hänellä suomalaisia lapsia joista yksi nytkin siellä asustaa? Mitähän tuolla erilaisella logiikalla tarkoitat?

        Sama "vika" minullakin, Ano 12.56, vaikka olen perisuomalainen. Vaikea tottua esim nykykirjailijoiden tapaan rikkoa kaunokirjan perinteinen rakenne, seikkailla aikajanalla, vaihtaa "lennosta" kertojaminää ja luoda epäuskottavia henkilöhahmoja...
        Monet ikätoverit ovat valittaneet samaa - vaikka ovat supisuomalaisia ja paljon lukeneita.
        Muodostuukohan kirjallisuuteenkin "sukupolvien välinen kuilu" ? Ei toivoisi ainakaan.


      • Anonyymi

        Olen kärryiltä pudonnut, siksi minä en saa otetta kaikkiin suomalaisiin nuorempien
        polvien teksteihin.

        Johtuu ehkä myös siitä, että elän eri "henkimaailmoissa" eikä minua enää niin paljon kiinnosta nuorempien kirjoittajien aiheet,
        jotka usein kuvaavat tyypillisiä "henkisen kasvun kipuja" ollen "kehityskertomuksia",
        joissa ei ole yhtään mitään vikaa sinänsä, olen vain lukenut niitä kyllikseni.

        Toisaalta "kasvukertomukset" muissa "raameissa", eri ajassa ja maailmantilanteessa
        voivat olla hyvinkin kiinnostavia ajan taustaa vasten. Saa samalla tietoa
        minkälaista elämä on muutenkin ennen ollut.

        Joskus nuoremmat kirjoittavat niin "modernisti", ettei mielikuvitukseni riitä mieltämään
        niissä olevaa tarinaa tai sanomaa.
        M.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Olen kärryiltä pudonnut, siksi minä en saa otetta kaikkiin suomalaisiin nuorempien
        polvien teksteihin.

        Johtuu ehkä myös siitä, että elän eri "henkimaailmoissa" eikä minua enää niin paljon kiinnosta nuorempien kirjoittajien aiheet,
        jotka usein kuvaavat tyypillisiä "henkisen kasvun kipuja" ollen "kehityskertomuksia",
        joissa ei ole yhtään mitään vikaa sinänsä, olen vain lukenut niitä kyllikseni.

        Toisaalta "kasvukertomukset" muissa "raameissa", eri ajassa ja maailmantilanteessa
        voivat olla hyvinkin kiinnostavia ajan taustaa vasten. Saa samalla tietoa
        minkälaista elämä on muutenkin ennen ollut.

        Joskus nuoremmat kirjoittavat niin "modernisti", ettei mielikuvitukseni riitä mieltämään
        niissä olevaa tarinaa tai sanomaa.
        M.

        Vauhdikas meno näyttämön ja oman elämänsä Romeona voi olla raastavaa
        ja tuhoavaa.
        Taakse jää paljon sirpaleita.

        Ola Rapacen kirja "Elämäni Romeona - pakomatka viidessä näytöksessä"
        on näyttelijän "vimmainen elämäkerta" kuten takakannessa lukee.

        "Tähtien" elämä voi näyttää vauhdikkaalta, ehkä kadehdittavaltakin,
        mutta pinnan alla voi olla tragedioita, jotka ajavat ihmistä eteenpäin
        epätoivoisesti ja päättömästi.

        Ola Rapacen tragedia on hyljätyksi tuleminen lapsena.
        Hänen äitinsä, jota hän ihaili, jätti perheensä ja "valitsi" mukaansa hänen siskonsa.
        Ei häntä.
        Ola jäi isänsä luo, jota hän ei suuremmin arvostanut.

        Hänen elämänmittainen kujanjuoksunsa on itsensä ja paikkansa etsimistä.
        Vauhdikkaalta tuntuvan tarinan taustalla on loppujen lopuksi pettymys ja surumielisyys.
        Elämäntarina muistuttaa osin Mikael Persbrandtin tarinaa.

        https://www.adlibris.com/fi/kirja/elamani-romeona-9789510472309?gclid=EAIaIQobChMI7ZGKzIvA9QIVe0aRBR1eFAx7EAQYASABEgLsVPD_BwE

        M.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Vauhdikas meno näyttämön ja oman elämänsä Romeona voi olla raastavaa
        ja tuhoavaa.
        Taakse jää paljon sirpaleita.

        Ola Rapacen kirja "Elämäni Romeona - pakomatka viidessä näytöksessä"
        on näyttelijän "vimmainen elämäkerta" kuten takakannessa lukee.

        "Tähtien" elämä voi näyttää vauhdikkaalta, ehkä kadehdittavaltakin,
        mutta pinnan alla voi olla tragedioita, jotka ajavat ihmistä eteenpäin
        epätoivoisesti ja päättömästi.

        Ola Rapacen tragedia on hyljätyksi tuleminen lapsena.
        Hänen äitinsä, jota hän ihaili, jätti perheensä ja "valitsi" mukaansa hänen siskonsa.
        Ei häntä.
        Ola jäi isänsä luo, jota hän ei suuremmin arvostanut.

        Hänen elämänmittainen kujanjuoksunsa on itsensä ja paikkansa etsimistä.
        Vauhdikkaalta tuntuvan tarinan taustalla on loppujen lopuksi pettymys ja surumielisyys.
        Elämäntarina muistuttaa osin Mikael Persbrandtin tarinaa.

        https://www.adlibris.com/fi/kirja/elamani-romeona-9789510472309?gclid=EAIaIQobChMI7ZGKzIvA9QIVe0aRBR1eFAx7EAQYASABEgLsVPD_BwE

        M.

        "Vauhdikkaalta tuntuvan tarinan taustalla on loppujen lopuksi pettymys ja surumielisyys",

        Ettei jäisi väärä käsitystä kirjasta haluan lisätä,
        että kirjan vire ei ole surumielinen eikä se
        pääty surumielisesti vaan optimisesti,
        "Romeo" pääsee" itsensälöytämisen alkulähteille" :)))

        Ola Rapace on ymmärtääkseni kotimaassaan hyvin tunnettu näyttelijä, "julkkiskin",
        Tunteeko häntä Suomessa monikaan ?
        M.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        "Vauhdikkaalta tuntuvan tarinan taustalla on loppujen lopuksi pettymys ja surumielisyys",

        Ettei jäisi väärä käsitystä kirjasta haluan lisätä,
        että kirjan vire ei ole surumielinen eikä se
        pääty surumielisesti vaan optimisesti,
        "Romeo" pääsee" itsensälöytämisen alkulähteille" :)))

        Ola Rapace on ymmärtääkseni kotimaassaan hyvin tunnettu näyttelijä, "julkkiskin",
        Tunteeko häntä Suomessa monikaan ?
        M.

        Pitäisikö muka tuntea?


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        "Vauhdikkaalta tuntuvan tarinan taustalla on loppujen lopuksi pettymys ja surumielisyys",

        Ettei jäisi väärä käsitystä kirjasta haluan lisätä,
        että kirjan vire ei ole surumielinen eikä se
        pääty surumielisesti vaan optimisesti,
        "Romeo" pääsee" itsensälöytämisen alkulähteille" :)))

        Ola Rapace on ymmärtääkseni kotimaassaan hyvin tunnettu näyttelijä, "julkkiskin",
        Tunteeko häntä Suomessa monikaan ?
        M.

        Wallander filmissä olen nähnyt.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Wallander filmissä olen nähnyt.

        Myös erittäin hyvässä viisikymmentäluvulle ajoitetussa filmisarjassa joka perustuu Maria Langin romaaneihin. (Kielojen kuningas 1957 ja sarja muita, kaikki katsomisen arvoisia. Romanttisia murhamysteereitä, Ola Rapace on poliisietsivä)


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        "Vauhdikkaalta tuntuvan tarinan taustalla on loppujen lopuksi pettymys ja surumielisyys",

        Ettei jäisi väärä käsitystä kirjasta haluan lisätä,
        että kirjan vire ei ole surumielinen eikä se
        pääty surumielisesti vaan optimisesti,
        "Romeo" pääsee" itsensälöytämisen alkulähteille" :)))

        Ola Rapace on ymmärtääkseni kotimaassaan hyvin tunnettu näyttelijä, "julkkiskin",
        Tunteeko häntä Suomessa monikaan ?
        M.

        Sulla, M, on aina näitä hyviä elämäkertavihjeitä. Pitäisköhän minun vihjata niistä tutulle, joka näitä elämäkertoja ahmii. Hän tosin on kiinnostunut vain naisista (!), Reino Helismaan elämäkerta oli ainut mieselämäkerta, jonka hän hyväksyi, kehuikin sitä.
        Tuli tuosta kuvauksestasi mieleen, että silloin kun luovuutta lanseerattiin jokamieheen ominaisuudeksi, siis joskus -80-luvulla, Ritva Haavikko katsoi - ilmeisesti hänellä oli tutkimustietoakin asiasta - , että traumaattinen lapsuus löytyy usein taiteilijoilta, sen sijaan tieteentekijöillä on usein takanaan ns onnellinen lapsuus.
        Tiedä häntä. Mutta mainitsemasi elämäkerrat olen kyllä painanut mieleeni, kiinnostavilta tuntuvat kaikki.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Sulla, M, on aina näitä hyviä elämäkertavihjeitä. Pitäisköhän minun vihjata niistä tutulle, joka näitä elämäkertoja ahmii. Hän tosin on kiinnostunut vain naisista (!), Reino Helismaan elämäkerta oli ainut mieselämäkerta, jonka hän hyväksyi, kehuikin sitä.
        Tuli tuosta kuvauksestasi mieleen, että silloin kun luovuutta lanseerattiin jokamieheen ominaisuudeksi, siis joskus -80-luvulla, Ritva Haavikko katsoi - ilmeisesti hänellä oli tutkimustietoakin asiasta - , että traumaattinen lapsuus löytyy usein taiteilijoilta, sen sijaan tieteentekijöillä on usein takanaan ns onnellinen lapsuus.
        Tiedä häntä. Mutta mainitsemasi elämäkerrat olen kyllä painanut mieleeni, kiinnostavilta tuntuvat kaikki.

        Kiitos ilahduttavasta palautteestasi ano 13:08 ! Piristit päiväni !

        On se tunnustettu tosiasia, että onneton lapsuus, lapsen tukahdutetut tunteet ja mitätöiminen voivat myöhemmin "ajaa" ihmistä etsimään ilmaisukeinoja taiteen kautta.

        Kirjallisuuden, näyttelemisen, kuvaamataiteen, tanssin yms. kautta voi aikuisena
        löytää kanavia, joilla on parantavia vaikutuksia psyykeen, jotka lievittävät traumoja.
        Ei tarvitse tulla suureksi taiteilijaksi saadakseen taiteesta terapiaa,
        mutta joistakin tulee.

        Luen tosiaan paljon elämänkertoja, laidasta laitaan, ei ole väliä minkä alan ihminen
        on pääosassa. Elämäkerrat antavat paljon lukijalle.
        Ne ovat kuin parhaat romaanit, mutta parempia, koska ne ovat tosia.
        Riippuu tietenkin mikä ketäkin viehättää ja elämänkerroissakin on eroja.
        Esimerkiksi uusi tapa kirjoittaa erilaisista nuorehkoista julkkiksista ei vastaa
        käsitystäni elämänkerrasta.

        Iloista päivää sinullekin ! Ja kaikille muillekin !

        M.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Kiitos ilahduttavasta palautteestasi ano 13:08 ! Piristit päiväni !

        On se tunnustettu tosiasia, että onneton lapsuus, lapsen tukahdutetut tunteet ja mitätöiminen voivat myöhemmin "ajaa" ihmistä etsimään ilmaisukeinoja taiteen kautta.

        Kirjallisuuden, näyttelemisen, kuvaamataiteen, tanssin yms. kautta voi aikuisena
        löytää kanavia, joilla on parantavia vaikutuksia psyykeen, jotka lievittävät traumoja.
        Ei tarvitse tulla suureksi taiteilijaksi saadakseen taiteesta terapiaa,
        mutta joistakin tulee.

        Luen tosiaan paljon elämänkertoja, laidasta laitaan, ei ole väliä minkä alan ihminen
        on pääosassa. Elämäkerrat antavat paljon lukijalle.
        Ne ovat kuin parhaat romaanit, mutta parempia, koska ne ovat tosia.
        Riippuu tietenkin mikä ketäkin viehättää ja elämänkerroissakin on eroja.
        Esimerkiksi uusi tapa kirjoittaa erilaisista nuorehkoista julkkiksista ei vastaa
        käsitystäni elämänkerrasta.

        Iloista päivää sinullekin ! Ja kaikille muillekin !

        M.

        Niin, M, onneksi me voimme olla myös taiteen "kuluttajia", ellemme muuta, Ja kauneus eri muodossaan hoitaa meitä.
        Pitäisköhän heittää "päivän sitaatti" ?!) Armi Ratialta: "On vain yksi totuus: kauneus". Ja kun "kauneus on katsojan silmässä" niin eiköhän se kauneus ole meidän kaikkien ulottuvilla ?..))

        Sain joskus lahjaksi Torsti Lehtisen kirjan: "Totuus, kaipaus, kauneus". Niiden nälkää taide voi lievittää. Omalla kohdallani merkittävä on myös usko ja sen kautta saavutettava pyhyyden kokemus. Tuossa Joel Haastelan haastattelussa, jonka linkitit, sitä onkin hyvin kuvattu.
        Aloitin muuten tuon Joel Haahtelan "Hengittämisen taito" ja se koukutti heti: verkkainen, syvällinen teksti suorastaan kutsuu esille tuota hiljaisuutta, jota "meidän aika" ei enää tarjoa. Ääntä ja möykkää joka puolella niin, ettei "ole hiljaista paikkaa valkoisen miehen kaupungissa"...Ja sanotaan, että nykyihminen ei edes kestä hiljaisuutta, "äksöniä" pitää olla ja usein se merkitsee ääntä, ainakin taustalle.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Sulla, M, on aina näitä hyviä elämäkertavihjeitä. Pitäisköhän minun vihjata niistä tutulle, joka näitä elämäkertoja ahmii. Hän tosin on kiinnostunut vain naisista (!), Reino Helismaan elämäkerta oli ainut mieselämäkerta, jonka hän hyväksyi, kehuikin sitä.
        Tuli tuosta kuvauksestasi mieleen, että silloin kun luovuutta lanseerattiin jokamieheen ominaisuudeksi, siis joskus -80-luvulla, Ritva Haavikko katsoi - ilmeisesti hänellä oli tutkimustietoakin asiasta - , että traumaattinen lapsuus löytyy usein taiteilijoilta, sen sijaan tieteentekijöillä on usein takanaan ns onnellinen lapsuus.
        Tiedä häntä. Mutta mainitsemasi elämäkerrat olen kyllä painanut mieleeni, kiinnostavilta tuntuvat kaikki.

        Elämänkerta aiheena on antoisa (minulle vain ehkä :))). Siksi lisään aikaisempaan kommenttiini, että riippuu tietenkin lukijasta itsestään,
        mitä saa irti elämänkerroista, syventyykö ihmiseen, josta lukee.

        Ola Rapcen elämänkerta on malliesimerkki.
        Kirja voi jollekin olla vain tyhjänpäiväinen "pintaliito"-kertomus.
        Kuitenkin se on universaali kertomus ihmisestä.

        Se ei ole kertomus vain yhdestä ihmisestä, vaan kenestä hyvänsä,
        jolla on menestystä, rooleja (hyväpalkkaista työtä), rahaa ja naisia.
        Siinä menestyksessä kykenee väistämään oman elämän ongelmallisia ajatuksia,
        työntämään ne taka-alalle.

        Vasta kun joutuu tilanteeseen, että naiset ovat lähteneet, työtarjouksia ei tule,
        (koronan takia), rahat loppuvat, joutuu "totuuden eteen",
        miettimään elämäänsä, ongelmiaan ja traumojaan.

        Draamassa on viisi näytöstä, Ola Rapace toivoo vielä kuudetta,
        missä hän näyttelisi paremmin, valehtelisi vähemmän ja tulisi omaksi itsekseen.
        "En enää koskaan olisi Romeo".

        M.


    • Ola Rapace on hyvin tunnettu ruotsalainen näyttelijä, mutta vielä tunnetumpi maailmalla varsinkin on hänen ex-vaimonsa Noomi Rapace, joka näytteli Millenium-filmeissä Lisbeth Salanderia huomattavasti uskottavammin kuin amerikkalaisessa versiossa osaa esittänyt näyttelijä (en nyt muista nimeä, ei huono, mutta Noomi oli parempi)

      • Tuo millenium-sarja on pyörinyt kahdesti tv:ssä.
        Katselin eka kerralla, mutta aikamoisia raakuuksia, ei oikein minun tyyliini istuva.


      • Anonyymi

        Kyllä ainakin elokuvaharrastajat tuntevat tämän pariskunnan. Ola Repace, kuten jo mainittiin, Wallanderista ja Noomi tuosta Millenium-sarjasta.

        Harmillista, että Susanna Alakosken Sikalat-kirjasta tehty elokuva Sovinto jäi kovin vähälle huomiolle täällä, vaikka kriitikot sitä ylistivät. Molemmat Reepacet olivat filmissä mukana ja loistavan roolin teki myös Outi Mäenpää perheen äitinä, eikä sovi Ville Virtastakaan unohtaa.

        Mietin, että oliko tuolla ohikatsomisella jokin isompikin merkitys ? Eikö täällä tahdottu nähdä ruotsinsuomalaisuuden ongelmallista puolta, sitä, kun unelmat paremmasta elämästä eivät toteudu, kun on pakko nähdä, että "ihminen ei elä pelkästään leivästä". Siitä elokuva minusta kertoi.

        Millenium-sarjasta minäkin "putosin ulos". Hakkerointi ja ihmisen raadollisuus eivät ole mukavaa katsottavaa, vaikka juoni olisi hyvinkin ajankohtainen ja roolihenkilöt hyviä.
        "Jotain rajaa sentään.."


      • Anonyymi kirjoitti:

        Kyllä ainakin elokuvaharrastajat tuntevat tämän pariskunnan. Ola Repace, kuten jo mainittiin, Wallanderista ja Noomi tuosta Millenium-sarjasta.

        Harmillista, että Susanna Alakosken Sikalat-kirjasta tehty elokuva Sovinto jäi kovin vähälle huomiolle täällä, vaikka kriitikot sitä ylistivät. Molemmat Reepacet olivat filmissä mukana ja loistavan roolin teki myös Outi Mäenpää perheen äitinä, eikä sovi Ville Virtastakaan unohtaa.

        Mietin, että oliko tuolla ohikatsomisella jokin isompikin merkitys ? Eikö täällä tahdottu nähdä ruotsinsuomalaisuuden ongelmallista puolta, sitä, kun unelmat paremmasta elämästä eivät toteudu, kun on pakko nähdä, että "ihminen ei elä pelkästään leivästä". Siitä elokuva minusta kertoi.

        Millenium-sarjasta minäkin "putosin ulos". Hakkerointi ja ihmisen raadollisuus eivät ole mukavaa katsottavaa, vaikka juoni olisi hyvinkin ajankohtainen ja roolihenkilöt hyviä.
        "Jotain rajaa sentään.."

        Jahas, Anonyyminä taas. Siis nuo 13.08 ja 13.23 olivat minun viestejä. Jos sillä nyt merkitystä on...


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Kyllä ainakin elokuvaharrastajat tuntevat tämän pariskunnan. Ola Repace, kuten jo mainittiin, Wallanderista ja Noomi tuosta Millenium-sarjasta.

        Harmillista, että Susanna Alakosken Sikalat-kirjasta tehty elokuva Sovinto jäi kovin vähälle huomiolle täällä, vaikka kriitikot sitä ylistivät. Molemmat Reepacet olivat filmissä mukana ja loistavan roolin teki myös Outi Mäenpää perheen äitinä, eikä sovi Ville Virtastakaan unohtaa.

        Mietin, että oliko tuolla ohikatsomisella jokin isompikin merkitys ? Eikö täällä tahdottu nähdä ruotsinsuomalaisuuden ongelmallista puolta, sitä, kun unelmat paremmasta elämästä eivät toteudu, kun on pakko nähdä, että "ihminen ei elä pelkästään leivästä". Siitä elokuva minusta kertoi.

        Millenium-sarjasta minäkin "putosin ulos". Hakkerointi ja ihmisen raadollisuus eivät ole mukavaa katsottavaa, vaikka juoni olisi hyvinkin ajankohtainen ja roolihenkilöt hyviä.
        "Jotain rajaa sentään.."

        Susanna Alakoski on mielestäni jäänyt muutenkin vähälle huomiolle Suomessa. Täällä häntä arvostetaan sekä ruotsalaisissa että ruotsinsuomalaisissa kirjallisuuden harrastajien piireissä.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Susanna Alakoski on mielestäni jäänyt muutenkin vähälle huomiolle Suomessa. Täällä häntä arvostetaan sekä ruotsalaisissa että ruotsinsuomalaisissa kirjallisuuden harrastajien piireissä.

        Ja tuo edellinnen oli tietenkin minun näppäimiltäni lähtöisin : Kirjautuminen unohtui.
        PM


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ja tuo edellinnen oli tietenkin minun näppäimiltäni lähtöisin : Kirjautuminen unohtui.
        PM

        Niin myös muuan jämsäläislähtöinen kirjailija on jäänyt täysin vaille huomiota niin Suomessa, Ruotsissa kuin Kolumbiassakin.


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Jahas, Anonyyminä taas. Siis nuo 13.08 ja 13.23 olivat minun viestejä. Jos sillä nyt merkitystä on...

        Hei D, onhan sillä merkitystä ! Ja olen samaa mieltä kanssasi, onneksi voimme olla taiteen kuluttajia, taiteesta nauttiminenkin voi olla terapiaa, ainakin minulle on.
        Jaan myös ajatuksesi Haahtelan kirjoista, pienistä hiljaisista kirjoista, jotka "ruokkivat"
        rauhaa ja tyyneyttä sisällämme tässä monella tavalla kaaosmaisessa ja huolia aikaansaavassa nykymaailmassa.
        M.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Susanna Alakoski on mielestäni jäänyt muutenkin vähälle huomiolle Suomessa. Täällä häntä arvostetaan sekä ruotsalaisissa että ruotsinsuomalaisissa kirjallisuuden harrastajien piireissä.

        Tuotapa juuri hain, Paloma, ohikatsomista. Onko meille kuitenkin jonkinlainen kansallinen häpeä, että kaikki suomalaiset eivät Ruotsissa pärjänneet ja meistä muodostui siellä aika yksipuolinen kuva ? Ainakin silloin 60-luvun lopulla ruotsalaislehdet otsikoivat tämän tästä: "en finne igen" kun jotakin ikävää tapahtui.
        Kuten olet kertonut, kuten omat sukulaisenikin, että tuo julkikuva on nyt parempi ja suomalaisia arvostetaan monelle rintamalla.
        Ei muuta kuin lisää kulttuurivaikuttamista siellä..))


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Hei D, onhan sillä merkitystä ! Ja olen samaa mieltä kanssasi, onneksi voimme olla taiteen kuluttajia, taiteesta nauttiminenkin voi olla terapiaa, ainakin minulle on.
        Jaan myös ajatuksesi Haahtelan kirjoista, pienistä hiljaisista kirjoista, jotka "ruokkivat"
        rauhaa ja tyyneyttä sisällämme tässä monella tavalla kaaosmaisessa ja huolia aikaansaavassa nykymaailmassa.
        M.

        Olisipa kesä tai syksy ja metsä lähellä. Samanlaista tyyneyttä ja voimaa saa ehkä metsästä kuin rauhallisen mietiskelevistä kirjoista. Metsän "sisällä" olo antaa rauhaa ja voimaa. Metsässä tuntee itsensä pieneksi hyvällä tavalla. Metsässä voi olla kuin "Herran kukkarossa". Metsä ei pyydä eikä vaadi meiltä mitään, se antaa hiljaista energiaa,
        huokuu tyyntä luonnonvoimaa ja rauhoittaa, tasaa ajatuksiamme. Kun metsässä aika pysähtyy, ajatuksetkin pysähtyvät ja rauhoittuvat.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Olisipa kesä tai syksy ja metsä lähellä. Samanlaista tyyneyttä ja voimaa saa ehkä metsästä kuin rauhallisen mietiskelevistä kirjoista. Metsän "sisällä" olo antaa rauhaa ja voimaa. Metsässä tuntee itsensä pieneksi hyvällä tavalla. Metsässä voi olla kuin "Herran kukkarossa". Metsä ei pyydä eikä vaadi meiltä mitään, se antaa hiljaista energiaa,
        huokuu tyyntä luonnonvoimaa ja rauhoittaa, tasaa ajatuksiamme. Kun metsässä aika pysähtyy, ajatuksetkin pysähtyvät ja rauhoittuvat.

        Ihanaa puhetta metsästä, Ano 16.06. Metsä on aina ollut minullekin paras terapeutti, rauhan ja turvan antaja. Melkein voisi laulaa kuin Paimenpojan sunnuntaisssa:
        "Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi siellä palvella Jumalaa".
        Ja: "Metsä on meissä, se on sielussa alkuvoimana." Seuraava säe on surullinen, mutta tosi ?
        "Metsän tuho on ihmisen tuho. Se on alkanut jo."
        Toivottavasti "runoilija" on väärässä.


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Tuotapa juuri hain, Paloma, ohikatsomista. Onko meille kuitenkin jonkinlainen kansallinen häpeä, että kaikki suomalaiset eivät Ruotsissa pärjänneet ja meistä muodostui siellä aika yksipuolinen kuva ? Ainakin silloin 60-luvun lopulla ruotsalaislehdet otsikoivat tämän tästä: "en finne igen" kun jotakin ikävää tapahtui.
        Kuten olet kertonut, kuten omat sukulaisenikin, että tuo julkikuva on nyt parempi ja suomalaisia arvostetaan monelle rintamalla.
        Ei muuta kuin lisää kulttuurivaikuttamista siellä..))

        Luin hiljakkoin toista ruotsinsuomalaista kirjailijaa, nimittäin Marjo Turtiaista. (Punainen paasto) Myös aivan kelvollinen kirjailija. Ilmeisesti minun on helpompi hahmottaa ruotsinsuomalaisten kirjailijoiden ajatuksia ja teemoja kuin uuden suomalaisen proosan kuvioita. Nyt yöpöydälläni on pino Bengt Pohjasta luettavaksi, tosin hän ei ole ruotsinsuomalainen vaan meäkielen alueelta.
        Kunhan saan luettua valmiiksi tämän mikä on menossa.
        Maa kuin veri.
        (Katsoin YLEn arkistosta dokumenttifilmin jossa oli haastatteluja ja videoita, taustaa Colonia Finlandesista)
        Tarina imaisi minut mukaansa ensimmäisten kymmenen sivun jälkeen, jotka eivät olleet mielestäni kovin vakuuttavia.


    • Anonyymi

      Päivi Alakoski, monipuolinen kirjailija, luovan kirjoittamisen ohjaaja, käsikirjoittaja ja luennoitsija on TV1:ssä klo 17:10 tänään (22.1) Flinkkilä & Kellomäki-ohjelman
      vieraana.

    • Anonyymi

      Myönteinen julkisuus lisää kysyntää,
      tässä tapauksessa viime sunnuntain HS-julkisuus.

      Kirjaston kysytyimmät nyt
      1. Joel Haahtela: Jaakobin portaat
      2. Meri Valkama: Sinun, Margot
      3. Joel Haahtela: Adelén kysymys
      4. Pertti Saloheimo: Meren ja tulivuoren välissä
      5. Eeva Louko: Onnellisten saari
      6. Joel Haahtela: Hengittämisen taito
      7. Tove Ditlevsen: Nuoruus

      Aika harvinaista, että kirjailijalla on kolme (!) kirjaansa kysytyimpien joukossa.

      • Kiitos listasta, Ano10.04. Olipa iloinen yllätys tuo Haahtelan suosio. Minä kun mielelläni teen "omia johtopäätöksiä" siitä, miten nämä kaunokirjat peilaavat meidän aikaa, niin voisiko tuosta Haahtelan suosiosta päätellä, että nyt "oikein joukolla" haetaankin jotakin muuta, syvempää todellisuuden tasoa ? Sellaiselle Haahtelan kirjat ainakin minut vievät.

        Saattahan olla, että yksi syy suosioon on tuo Hesarissa ollut, tännekin linkitetty Suvi Aholan tekemä Haahtelan haastettelu, joka mielestäni hyvin valottaa avarampaa, mystisempää uskon puolta perinteisen, dogmaattisemman painotuksen sijasta.


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Kiitos listasta, Ano10.04. Olipa iloinen yllätys tuo Haahtelan suosio. Minä kun mielelläni teen "omia johtopäätöksiä" siitä, miten nämä kaunokirjat peilaavat meidän aikaa, niin voisiko tuosta Haahtelan suosiosta päätellä, että nyt "oikein joukolla" haetaankin jotakin muuta, syvempää todellisuuden tasoa ? Sellaiselle Haahtelan kirjat ainakin minut vievät.

        Saattahan olla, että yksi syy suosioon on tuo Hesarissa ollut, tännekin linkitetty Suvi Aholan tekemä Haahtelan haastettelu, joka mielestäni hyvin valottaa avarampaa, mystisempää uskon puolta perinteisen, dogmaattisemman painotuksen sijasta.

        Hei D, ja ihan kaikki kirjojen ystävät,
        jäi taas M-nimimerkki pois, kun asia edellä tykkää kirjoittaa.
        Unohtaa itsensä :))) vaikkei olisikaan niin nöyrä ja vaatimaton :)))

        Varmaankin Hesarin juttu kysyntää lisäsi, mutta ehkä myös etsitään syvällisyyttä.
        Vain harvat ja valitut saavat niin paljon tilaa Hesarissa.
        Haahtela voi olla jäänyt syrjään monilta, jotka haluavat romaanilta enemmän toiminnallisuutta ja tapahtumia.
        Haahtelan kirjoissa tapahtuu enemmän ajatuksen tasolla.
        Se niissä parasta onkin.

        Haahtela on kirjoittanut muistaakseni tusinan verran kirjoja,
        aikaisempiakin voisi kokeilla näitten uusimpien, tunnetuimpien lisäksi.
        Toisaalta monia muitakin kirjoja odottaa vuoroaan, ettei haluaisi jumittua yhteen kirjailijaan.
        Dilemma on se, että lukuinto lisääntyy mutta tahti hidastuu :)))

        Palataan piakkoin näihin rakkaisiin aiheisiin, kirjoihin !
        Minulla on yksi kiva "kirjakimara" pahasti vähän kesken.
        Se pitää tänään saada päätökseen, sitten olisi neljä päivää lukea
        Martti Anhavan kirjoittama Paavo Haavikon elämä - Niin katosi voitto maailmasta.

        M.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Hei D, ja ihan kaikki kirjojen ystävät,
        jäi taas M-nimimerkki pois, kun asia edellä tykkää kirjoittaa.
        Unohtaa itsensä :))) vaikkei olisikaan niin nöyrä ja vaatimaton :)))

        Varmaankin Hesarin juttu kysyntää lisäsi, mutta ehkä myös etsitään syvällisyyttä.
        Vain harvat ja valitut saavat niin paljon tilaa Hesarissa.
        Haahtela voi olla jäänyt syrjään monilta, jotka haluavat romaanilta enemmän toiminnallisuutta ja tapahtumia.
        Haahtelan kirjoissa tapahtuu enemmän ajatuksen tasolla.
        Se niissä parasta onkin.

        Haahtela on kirjoittanut muistaakseni tusinan verran kirjoja,
        aikaisempiakin voisi kokeilla näitten uusimpien, tunnetuimpien lisäksi.
        Toisaalta monia muitakin kirjoja odottaa vuoroaan, ettei haluaisi jumittua yhteen kirjailijaan.
        Dilemma on se, että lukuinto lisääntyy mutta tahti hidastuu :)))

        Palataan piakkoin näihin rakkaisiin aiheisiin, kirjoihin !
        Minulla on yksi kiva "kirjakimara" pahasti vähän kesken.
        Se pitää tänään saada päätökseen, sitten olisi neljä päivää lukea
        Martti Anhavan kirjoittama Paavo Haavikon elämä - Niin katosi voitto maailmasta.

        M.

        Äh, M. Aina sinulla on meneillään joku kirja, joka olisi ihan "pakko" lukea..))
        Mauno Saaren kirjan Haavikosta olen lukenut "aikaa sitten", eikö siitä noussut jonkinlainen mekkalakin hänen ja Haavikon pojan kesken ?
        Saaren kirja muistaakseni painottui Haavikon elämän viime vaiheisiin, ei välttämättä elämäntyöhön niinkään, mutta saattoi olla myös lukijan painotus..))
        Kerrohan sitten lisää tästä Anhavan kirjasta kun olet lukenut...

        Tuo oli hyvä: "kun menee asia edellä, unohtaa itsensä"..))


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Äh, M. Aina sinulla on meneillään joku kirja, joka olisi ihan "pakko" lukea..))
        Mauno Saaren kirjan Haavikosta olen lukenut "aikaa sitten", eikö siitä noussut jonkinlainen mekkalakin hänen ja Haavikon pojan kesken ?
        Saaren kirja muistaakseni painottui Haavikon elämän viime vaiheisiin, ei välttämättä elämäntyöhön niinkään, mutta saattoi olla myös lukijan painotus..))
        Kerrohan sitten lisää tästä Anhavan kirjasta kun olet lukenut...

        Tuo oli hyvä: "kun menee asia edellä, unohtaa itsensä"..))

        Hei D ja kaikki kirjojen ystävät !

        En ehdi millään lukea Haavikon noin 800-sivuista elämää ennen palautuspäivää.
        (Miksiköhän "tiiliskiveä" ei ole nidottu 2-osaiseksi. Sitä on vaikea käsitelläkin)
        Käyn moraalista taistelua itseni kanssa jätänkö sen palauttamatta, voidakseni lukea sen lähiaikoina, kun kirja tuntuu erittäin mielenkiintoiselta, koska se kattaa niin pitkän ajan suomalaista kulttuurielämää ja henkilöitä. Selailin sitä vähän eilen. Innostaa lukemaan.

        Sain sunnuntaina loppuun edellisen "projektini" eivätkä aivoni kykene siirtymään
        toiseen aiheeseen niin nopeasti, "lennossa", ne "rouskuttavat" vielä jälkimainingeissa edellistä kirjaa.

        Maalaustaiteestakin kiinnostuneena jostakin kirjasta jäi alitajuntaani lause:
        "Veijo Meri luki kerran vuodessa Göran Schild'tin Cezanne-kirjan".
        Veijo Meren omaperäiseen tyyliin nähden jäin pohtimaan miksi ja tilasin
        Cezanne-kirjan kirjastosta. Jos mielessäni herää kysymyksiä,
        haluan niihin löytää vastauksia. Se johtaa usein mielenkiintoisiin asioihin.

        Siitä alkoi mielenkiintoinen "kimara". Toissalauantaina tuli teemalta dokumentti Göran Schildistä,
        jota olen lukenutkin joskus ja hänen elämänkaarensa tiedän pintapuolisesti.

        Samana iltana tuli dokumentti "Matisse ja valon lumo".
        Henri Matisse taas oli niitä harvoja taiteilijoita, jonka (erikoinen erakkomainen persoona) Paul Cezanne hyväksyi ystäväkseen.

        Matisse-dokumentti oli "aivan ihana" (mikä latteus, mutta en keksi parempaa).
        Aloin jopa hänen erikoisimpia maalauksiaan tajuta.

        Seuraavaksi aloin lukea mielenkiinnolla Cezannea, miettien, mahdanko ymmärtää kirjan luettuani miksi Veijo Meri piti häntä merkittävänä.

        Cezanne-kirja oli myös "aivan ihana". Se on elämänkerta ja Shildt kirjoittaa Cezannesta henkilökuvaa psykologin silmin ja analysoi Cezannen taidetta samoin ja tietenkin taidehistorioitsijan asiantuntemuksella.

        Ja pääsin (mielestäni. . . hm. . .) jollain lailla perille miksi Veijo Meri luki kirjaa yhä uudestaan, mutta se on toinen juttu. . .

        Mitä uutta kuuluu lukuharrastuksiinne ?
        M.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Hei D ja kaikki kirjojen ystävät !

        En ehdi millään lukea Haavikon noin 800-sivuista elämää ennen palautuspäivää.
        (Miksiköhän "tiiliskiveä" ei ole nidottu 2-osaiseksi. Sitä on vaikea käsitelläkin)
        Käyn moraalista taistelua itseni kanssa jätänkö sen palauttamatta, voidakseni lukea sen lähiaikoina, kun kirja tuntuu erittäin mielenkiintoiselta, koska se kattaa niin pitkän ajan suomalaista kulttuurielämää ja henkilöitä. Selailin sitä vähän eilen. Innostaa lukemaan.

        Sain sunnuntaina loppuun edellisen "projektini" eivätkä aivoni kykene siirtymään
        toiseen aiheeseen niin nopeasti, "lennossa", ne "rouskuttavat" vielä jälkimainingeissa edellistä kirjaa.

        Maalaustaiteestakin kiinnostuneena jostakin kirjasta jäi alitajuntaani lause:
        "Veijo Meri luki kerran vuodessa Göran Schild'tin Cezanne-kirjan".
        Veijo Meren omaperäiseen tyyliin nähden jäin pohtimaan miksi ja tilasin
        Cezanne-kirjan kirjastosta. Jos mielessäni herää kysymyksiä,
        haluan niihin löytää vastauksia. Se johtaa usein mielenkiintoisiin asioihin.

        Siitä alkoi mielenkiintoinen "kimara". Toissalauantaina tuli teemalta dokumentti Göran Schildistä,
        jota olen lukenutkin joskus ja hänen elämänkaarensa tiedän pintapuolisesti.

        Samana iltana tuli dokumentti "Matisse ja valon lumo".
        Henri Matisse taas oli niitä harvoja taiteilijoita, jonka (erikoinen erakkomainen persoona) Paul Cezanne hyväksyi ystäväkseen.

        Matisse-dokumentti oli "aivan ihana" (mikä latteus, mutta en keksi parempaa).
        Aloin jopa hänen erikoisimpia maalauksiaan tajuta.

        Seuraavaksi aloin lukea mielenkiinnolla Cezannea, miettien, mahdanko ymmärtää kirjan luettuani miksi Veijo Meri piti häntä merkittävänä.

        Cezanne-kirja oli myös "aivan ihana". Se on elämänkerta ja Shildt kirjoittaa Cezannesta henkilökuvaa psykologin silmin ja analysoi Cezannen taidetta samoin ja tietenkin taidehistorioitsijan asiantuntemuksella.

        Ja pääsin (mielestäni. . . hm. . .) jollain lailla perille miksi Veijo Meri luki kirjaa yhä uudestaan, mutta se on toinen juttu. . .

        Mitä uutta kuuluu lukuharrastuksiinne ?
        M.

        Cezanne-kirjaa saakin enää kirjastoista ja divareista. Se on loppuunmyyty eikä kustantaja
        ole ottanut siitä uutta painosta.
        https://www.lukuhetki.fi/cezanne/43082
        M.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Hei D ja kaikki kirjojen ystävät !

        En ehdi millään lukea Haavikon noin 800-sivuista elämää ennen palautuspäivää.
        (Miksiköhän "tiiliskiveä" ei ole nidottu 2-osaiseksi. Sitä on vaikea käsitelläkin)
        Käyn moraalista taistelua itseni kanssa jätänkö sen palauttamatta, voidakseni lukea sen lähiaikoina, kun kirja tuntuu erittäin mielenkiintoiselta, koska se kattaa niin pitkän ajan suomalaista kulttuurielämää ja henkilöitä. Selailin sitä vähän eilen. Innostaa lukemaan.

        Sain sunnuntaina loppuun edellisen "projektini" eivätkä aivoni kykene siirtymään
        toiseen aiheeseen niin nopeasti, "lennossa", ne "rouskuttavat" vielä jälkimainingeissa edellistä kirjaa.

        Maalaustaiteestakin kiinnostuneena jostakin kirjasta jäi alitajuntaani lause:
        "Veijo Meri luki kerran vuodessa Göran Schild'tin Cezanne-kirjan".
        Veijo Meren omaperäiseen tyyliin nähden jäin pohtimaan miksi ja tilasin
        Cezanne-kirjan kirjastosta. Jos mielessäni herää kysymyksiä,
        haluan niihin löytää vastauksia. Se johtaa usein mielenkiintoisiin asioihin.

        Siitä alkoi mielenkiintoinen "kimara". Toissalauantaina tuli teemalta dokumentti Göran Schildistä,
        jota olen lukenutkin joskus ja hänen elämänkaarensa tiedän pintapuolisesti.

        Samana iltana tuli dokumentti "Matisse ja valon lumo".
        Henri Matisse taas oli niitä harvoja taiteilijoita, jonka (erikoinen erakkomainen persoona) Paul Cezanne hyväksyi ystäväkseen.

        Matisse-dokumentti oli "aivan ihana" (mikä latteus, mutta en keksi parempaa).
        Aloin jopa hänen erikoisimpia maalauksiaan tajuta.

        Seuraavaksi aloin lukea mielenkiinnolla Cezannea, miettien, mahdanko ymmärtää kirjan luettuani miksi Veijo Meri piti häntä merkittävänä.

        Cezanne-kirja oli myös "aivan ihana". Se on elämänkerta ja Shildt kirjoittaa Cezannesta henkilökuvaa psykologin silmin ja analysoi Cezannen taidetta samoin ja tietenkin taidehistorioitsijan asiantuntemuksella.

        Ja pääsin (mielestäni. . . hm. . .) jollain lailla perille miksi Veijo Meri luki kirjaa yhä uudestaan, mutta se on toinen juttu. . .

        Mitä uutta kuuluu lukuharrastuksiinne ?
        M.

        No voi, M, nyt voinkin unohtaa tuon Haavikon elämäkerran. Vaikka sisältö olisi antoisa ja yleissivistävä, 800 sivua on minulle liikaa...)) Mutta hyvä jos sinä jaksat ja löydät aina uuttakin. Van Goghin elämäkerrassa nämä molemmat mainitsemasi taiteilijat esiintyivät, muuten en heidän elämäntarinaansa tunne.

        Nämä pienoistomaanit ovat nyt enemmän minun heiniäni. Joel Haahtelan "Hengittämisen taito" oli uskomaton teos. Vei ainakin minut sellaiseen todellisuuteen, mihin ei edes kirjailijan matkassa uskonut pääsevänsä.
        Tarina taitaa olla tuttu: päähenkilö lähti etsimään kadonnutta isäänsä Kreikan saarelle, jossa tämä asuu skiitassa parin munkkiveljen kanssa.
        On oikeastaan turha yrittää selittää enempää tuon kirjan herättämistä ajatuksista, ne täytyy kokea/lukea itse. Jos "sana on sormi, joka osoittaa kuuta, mutta ei ole kuu" niin tämä kirja kyllä kertoi siitä "kuusta"..))
        Meinaan nyt yrittää saada muutkin tähän trilogiaan kuuluvat kirjat luettavaksi - ellen suorastaan omaksi - juuri ilmestynyt Jaakobin portaat oli viimeinen niistä.


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        No voi, M, nyt voinkin unohtaa tuon Haavikon elämäkerran. Vaikka sisältö olisi antoisa ja yleissivistävä, 800 sivua on minulle liikaa...)) Mutta hyvä jos sinä jaksat ja löydät aina uuttakin. Van Goghin elämäkerrassa nämä molemmat mainitsemasi taiteilijat esiintyivät, muuten en heidän elämäntarinaansa tunne.

        Nämä pienoistomaanit ovat nyt enemmän minun heiniäni. Joel Haahtelan "Hengittämisen taito" oli uskomaton teos. Vei ainakin minut sellaiseen todellisuuteen, mihin ei edes kirjailijan matkassa uskonut pääsevänsä.
        Tarina taitaa olla tuttu: päähenkilö lähti etsimään kadonnutta isäänsä Kreikan saarelle, jossa tämä asuu skiitassa parin munkkiveljen kanssa.
        On oikeastaan turha yrittää selittää enempää tuon kirjan herättämistä ajatuksista, ne täytyy kokea/lukea itse. Jos "sana on sormi, joka osoittaa kuuta, mutta ei ole kuu" niin tämä kirja kyllä kertoi siitä "kuusta"..))
        Meinaan nyt yrittää saada muutkin tähän trilogiaan kuuluvat kirjat luettavaksi - ellen suorastaan omaksi - juuri ilmestynyt Jaakobin portaat oli viimeinen niistä.

        Oletteko lukeneet Heikki Haavikon isästään kirjoittaman kirjan ?
        https://www.adlibris.com/fi/kirja/paavo-haavikko-isa-9789518513998?gclid=EAIaIQobChMIsI3BwYTN9QIVwpBoCR0O8wm7EAQYAyABEgJofvD_BwE


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Oletteko lukeneet Heikki Haavikon isästään kirjoittaman kirjan ?
        https://www.adlibris.com/fi/kirja/paavo-haavikko-isa-9789518513998?gclid=EAIaIQobChMIsI3BwYTN9QIVwpBoCR0O8wm7EAQYAyABEgJofvD_BwE

        Kirjailija Paavo Haavikko kuoli vuonna 2008. Hänen poikansa Heikki Haavikko toimi viimeiset vuodet isänsä omaishoitajana. Näistä vuosista kertoo kirja Paavo Haavikko, isä.

        Se kertoo pojan ja isän suhteesta, kuuluisuuden taakasta, vallasta ja siitä surusta kun luovumme tärkeästä ihmisestä.

        Kun Paavo Haavikko sairastui, hän ei saanut sairastaa julkisuudelta salassa, vaan yleisön eteen kannettiin paljastusotsikoita vieraista naisista ja viinasta. Moni halusi päästä suurmiehen kuolemasta osalle. Moni tunsi olevansa itse oikea ja arvoinen perillinen. Haavikon poika.

        Paavo Haavikko, isä kertoo asiasta toisen puolen. Arjen, hitaiden sanattomien päivien, unohtamisen, muistamisen ja välittämisen päivien.

        Ja tästäkin kirja kertoo: millaista on lapsen surra isänsä kuolemaa, kun jo oikeus siihen halutaan kieltää.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Kirjailija Paavo Haavikko kuoli vuonna 2008. Hänen poikansa Heikki Haavikko toimi viimeiset vuodet isänsä omaishoitajana. Näistä vuosista kertoo kirja Paavo Haavikko, isä.

        Se kertoo pojan ja isän suhteesta, kuuluisuuden taakasta, vallasta ja siitä surusta kun luovumme tärkeästä ihmisestä.

        Kun Paavo Haavikko sairastui, hän ei saanut sairastaa julkisuudelta salassa, vaan yleisön eteen kannettiin paljastusotsikoita vieraista naisista ja viinasta. Moni halusi päästä suurmiehen kuolemasta osalle. Moni tunsi olevansa itse oikea ja arvoinen perillinen. Haavikon poika.

        Paavo Haavikko, isä kertoo asiasta toisen puolen. Arjen, hitaiden sanattomien päivien, unohtamisen, muistamisen ja välittämisen päivien.

        Ja tästäkin kirja kertoo: millaista on lapsen surra isänsä kuolemaa, kun jo oikeus siihen halutaan kieltää.

        Haavikolla on aivan valtava tuotanto, mutta ovatko hänen kirjansa olleet vain tiettyjen
        piirin suosiossa ? Olen itse lukenut muutaman (kauan sitten), eikä ole jäänyt tarkempaa
        muistijälkeä niistä, mielikuvia kyllä.
        https://fi.wikipedia.org/wiki/Paavo_Haavikko

        Uusi elämänkerta näyttää "puolen Suomen kulttuuripiirien esittelyltä",
        ajattelin sitä vähän tirkistää :)))
        Taustatieto kirjailijoista elävöittää kirjojakin lukijalle.
        niinkuin tieto taidemaalarista avaa näkökulmia hänen maalauksiinsa.
        M.


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        No voi, M, nyt voinkin unohtaa tuon Haavikon elämäkerran. Vaikka sisältö olisi antoisa ja yleissivistävä, 800 sivua on minulle liikaa...)) Mutta hyvä jos sinä jaksat ja löydät aina uuttakin. Van Goghin elämäkerrassa nämä molemmat mainitsemasi taiteilijat esiintyivät, muuten en heidän elämäntarinaansa tunne.

        Nämä pienoistomaanit ovat nyt enemmän minun heiniäni. Joel Haahtelan "Hengittämisen taito" oli uskomaton teos. Vei ainakin minut sellaiseen todellisuuteen, mihin ei edes kirjailijan matkassa uskonut pääsevänsä.
        Tarina taitaa olla tuttu: päähenkilö lähti etsimään kadonnutta isäänsä Kreikan saarelle, jossa tämä asuu skiitassa parin munkkiveljen kanssa.
        On oikeastaan turha yrittää selittää enempää tuon kirjan herättämistä ajatuksista, ne täytyy kokea/lukea itse. Jos "sana on sormi, joka osoittaa kuuta, mutta ei ole kuu" niin tämä kirja kyllä kertoi siitä "kuusta"..))
        Meinaan nyt yrittää saada muutkin tähän trilogiaan kuuluvat kirjat luettavaksi - ellen suorastaan omaksi - juuri ilmestynyt Jaakobin portaat oli viimeinen niistä.

        Älä luovuta D, on suhtauduttava tyynesti jo etukäteen :))) 800-sivuista kirjaa voi lukea
        vaikka 20-50 sivua kerrallaan ja jonain päivänä 100. Miten milloinkin on fiilistä ja aikaa,
        muuten lannistuu jo kättelyssä.

        Pakkotahtinen lukeminen pilaa osan lukunautinnosta. Sen olen todennut,
        kun olen yllättäen saanut kymmenenkin uutuuskirjaa kerralla,
        jotka olisi luettava kuukaudessa.
        En minäkään ole varma pääsenkö Haavikon loppuun ja se voi johtua monesta syystä.
        Lukunautintoja kaikille !
        Kohta on vuorossa silmien ja aivojen lepuutusaika !
        Makoisia unia myös kaikille !
        M.


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Äh, M. Aina sinulla on meneillään joku kirja, joka olisi ihan "pakko" lukea..))
        Mauno Saaren kirjan Haavikosta olen lukenut "aikaa sitten", eikö siitä noussut jonkinlainen mekkalakin hänen ja Haavikon pojan kesken ?
        Saaren kirja muistaakseni painottui Haavikon elämän viime vaiheisiin, ei välttämättä elämäntyöhön niinkään, mutta saattoi olla myös lukijan painotus..))
        Kerrohan sitten lisää tästä Anhavan kirjasta kun olet lukenut...

        Tuo oli hyvä: "kun menee asia edellä, unohtaa itsensä"..))

        Hei D ja hei kaikki kirjojen ystävät !
        Hyydyin Haavikkoon :)))
        Huomasin huokaisevani: "Olen sivulla 50 eikä se ole mennyt vielä kouluunkaan !"
        Alku käsittelee sukutaustaa, jossa menin jo nimistäkin sekaisin kuka on kenenkin sukua. En ole Haavikko-entusiasti, joten ei minua kovasti kiinnosta
        hänen esivanhempansa. Jatkoin kuitenkin lukemista vielä sata sivua.
        Kirja on ehkä myöhempien polvien tutkijoille tehty. Se on niin perinpohjainen,
        että tavallinen lukija uupuu. Kirjassa on 800 sivua !
        Jätin sen kesken, mutta palaan siihen vielä !

        Tartuin seuraavaksi Leena Majander-Reenpään "Kirjatyttöön". Se kertoo lähes kaiken
        kirjan kustantamisen ja myymisen pyörteistä ja kirjailijoista tietysti myös jotain,
        eniten Haavikosta, koska kustannusosakeyhtiö Otava,
        jossa Leena Majander pisimpään työskenteli oli myös "akateemikon" (Haavikon) koti, jonka Haavikko jätti itsetietoisena, mutta palasi myöhemmin "omasta pyynnöstään" takaisin ja oli tervetullut.

        Majander on ollut markkinointitehtävissä, kustannustoimittajana, kustannuspäällikkönä, kustannusjohtajana ja kirjankustantajana Otavassa, Weilin & Göösillä,
        WSOY:llä ja Bonnierilla sekä Kirjallisuuden vientikeskus FILIn johtajana vuoteen 20127 asti. Oma henk.koht. elämäkin on ollut aika "vauhdikasta", kolme avioliittoa.

        Välillä vaihdoin tyylilajia ja aihetta. Lueskelin Ilkka Kiven, sanoisinko repäisevää
        "Menisit mieluummin terapiaan"-kirjaa. Se on rento ja rentouttava kirja.

        Sain myös loppuun toimittaja-kirjeenvaihtaja Kari Lumikeron uusimman
        "Tätä en ole vielä kertonut - uutismiehen tilinpäätös". Hänellä riittää kertomista
        pitkin maailmaa pitkän uran tehneenä.

        Jossain vaiheessa pläräilin alustavasti läpi suomalaisen kulttuurielämän
        "jättiläisen" viimeisintä ja ehkä viimeiseksi jäävää kirjaa eli Matti Klingen "Täysin palvellut".
        Hän on myös itsestääntietoinen "kulttuurin ylimys" ja monen tieteen ja taiteenalan
        elävä nahkaselkäinen tietokirja ja lisäksi jopa melko hyvä maalari. Sitä en tiennyt.
        Kirjan kuvituksena on muutamia hänen akvarellejaan.

        Haavikko on ehkä "ylimys kakkonen", mutta kirjallisuuden puolelta,
        ainakin saa vaikutelman, että hän piti itseään sellaisena.
        Hän on ristiriitainen persoona, joka kirjoitti paljon,
        mutta olevinaan halveksi kirjallisuutta.

        Kaikki olivat hyviä, hyvin kirjoitettuja kirjoja, mutta kympin kirjaa ei tässä joukossa
        ollut omaan makuuni.

        Kun kirjasta jää "tunnejälki" eli ihminen kirjassa koskettaa jollain tavalla omaa sisintäni,
        se nousee heti pykälän arvoasteikossani, vaikkei se muuten niin kummoinen olisi.
        vaikka se olisi kirja Romeosta viidessä näytöksessä. Niin huono maku minulla on :)))
        ja kestän sen oikein hyvin !

        Minkälaisia lukukokemuksia muilla on ollut ?


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Hei D ja hei kaikki kirjojen ystävät !
        Hyydyin Haavikkoon :)))
        Huomasin huokaisevani: "Olen sivulla 50 eikä se ole mennyt vielä kouluunkaan !"
        Alku käsittelee sukutaustaa, jossa menin jo nimistäkin sekaisin kuka on kenenkin sukua. En ole Haavikko-entusiasti, joten ei minua kovasti kiinnosta
        hänen esivanhempansa. Jatkoin kuitenkin lukemista vielä sata sivua.
        Kirja on ehkä myöhempien polvien tutkijoille tehty. Se on niin perinpohjainen,
        että tavallinen lukija uupuu. Kirjassa on 800 sivua !
        Jätin sen kesken, mutta palaan siihen vielä !

        Tartuin seuraavaksi Leena Majander-Reenpään "Kirjatyttöön". Se kertoo lähes kaiken
        kirjan kustantamisen ja myymisen pyörteistä ja kirjailijoista tietysti myös jotain,
        eniten Haavikosta, koska kustannusosakeyhtiö Otava,
        jossa Leena Majander pisimpään työskenteli oli myös "akateemikon" (Haavikon) koti, jonka Haavikko jätti itsetietoisena, mutta palasi myöhemmin "omasta pyynnöstään" takaisin ja oli tervetullut.

        Majander on ollut markkinointitehtävissä, kustannustoimittajana, kustannuspäällikkönä, kustannusjohtajana ja kirjankustantajana Otavassa, Weilin & Göösillä,
        WSOY:llä ja Bonnierilla sekä Kirjallisuuden vientikeskus FILIn johtajana vuoteen 20127 asti. Oma henk.koht. elämäkin on ollut aika "vauhdikasta", kolme avioliittoa.

        Välillä vaihdoin tyylilajia ja aihetta. Lueskelin Ilkka Kiven, sanoisinko repäisevää
        "Menisit mieluummin terapiaan"-kirjaa. Se on rento ja rentouttava kirja.

        Sain myös loppuun toimittaja-kirjeenvaihtaja Kari Lumikeron uusimman
        "Tätä en ole vielä kertonut - uutismiehen tilinpäätös". Hänellä riittää kertomista
        pitkin maailmaa pitkän uran tehneenä.

        Jossain vaiheessa pläräilin alustavasti läpi suomalaisen kulttuurielämän
        "jättiläisen" viimeisintä ja ehkä viimeiseksi jäävää kirjaa eli Matti Klingen "Täysin palvellut".
        Hän on myös itsestääntietoinen "kulttuurin ylimys" ja monen tieteen ja taiteenalan
        elävä nahkaselkäinen tietokirja ja lisäksi jopa melko hyvä maalari. Sitä en tiennyt.
        Kirjan kuvituksena on muutamia hänen akvarellejaan.

        Haavikko on ehkä "ylimys kakkonen", mutta kirjallisuuden puolelta,
        ainakin saa vaikutelman, että hän piti itseään sellaisena.
        Hän on ristiriitainen persoona, joka kirjoitti paljon,
        mutta olevinaan halveksi kirjallisuutta.

        Kaikki olivat hyviä, hyvin kirjoitettuja kirjoja, mutta kympin kirjaa ei tässä joukossa
        ollut omaan makuuni.

        Kun kirjasta jää "tunnejälki" eli ihminen kirjassa koskettaa jollain tavalla omaa sisintäni,
        se nousee heti pykälän arvoasteikossani, vaikkei se muuten niin kummoinen olisi.
        vaikka se olisi kirja Romeosta viidessä näytöksessä. Niin huono maku minulla on :)))
        ja kestän sen oikein hyvin !

        Minkälaisia lukukokemuksia muilla on ollut ?

        Unohtui: terveisin M


      • Anonyymi kirjoitti:

        Hei D ja hei kaikki kirjojen ystävät !
        Hyydyin Haavikkoon :)))
        Huomasin huokaisevani: "Olen sivulla 50 eikä se ole mennyt vielä kouluunkaan !"
        Alku käsittelee sukutaustaa, jossa menin jo nimistäkin sekaisin kuka on kenenkin sukua. En ole Haavikko-entusiasti, joten ei minua kovasti kiinnosta
        hänen esivanhempansa. Jatkoin kuitenkin lukemista vielä sata sivua.
        Kirja on ehkä myöhempien polvien tutkijoille tehty. Se on niin perinpohjainen,
        että tavallinen lukija uupuu. Kirjassa on 800 sivua !
        Jätin sen kesken, mutta palaan siihen vielä !

        Tartuin seuraavaksi Leena Majander-Reenpään "Kirjatyttöön". Se kertoo lähes kaiken
        kirjan kustantamisen ja myymisen pyörteistä ja kirjailijoista tietysti myös jotain,
        eniten Haavikosta, koska kustannusosakeyhtiö Otava,
        jossa Leena Majander pisimpään työskenteli oli myös "akateemikon" (Haavikon) koti, jonka Haavikko jätti itsetietoisena, mutta palasi myöhemmin "omasta pyynnöstään" takaisin ja oli tervetullut.

        Majander on ollut markkinointitehtävissä, kustannustoimittajana, kustannuspäällikkönä, kustannusjohtajana ja kirjankustantajana Otavassa, Weilin & Göösillä,
        WSOY:llä ja Bonnierilla sekä Kirjallisuuden vientikeskus FILIn johtajana vuoteen 20127 asti. Oma henk.koht. elämäkin on ollut aika "vauhdikasta", kolme avioliittoa.

        Välillä vaihdoin tyylilajia ja aihetta. Lueskelin Ilkka Kiven, sanoisinko repäisevää
        "Menisit mieluummin terapiaan"-kirjaa. Se on rento ja rentouttava kirja.

        Sain myös loppuun toimittaja-kirjeenvaihtaja Kari Lumikeron uusimman
        "Tätä en ole vielä kertonut - uutismiehen tilinpäätös". Hänellä riittää kertomista
        pitkin maailmaa pitkän uran tehneenä.

        Jossain vaiheessa pläräilin alustavasti läpi suomalaisen kulttuurielämän
        "jättiläisen" viimeisintä ja ehkä viimeiseksi jäävää kirjaa eli Matti Klingen "Täysin palvellut".
        Hän on myös itsestääntietoinen "kulttuurin ylimys" ja monen tieteen ja taiteenalan
        elävä nahkaselkäinen tietokirja ja lisäksi jopa melko hyvä maalari. Sitä en tiennyt.
        Kirjan kuvituksena on muutamia hänen akvarellejaan.

        Haavikko on ehkä "ylimys kakkonen", mutta kirjallisuuden puolelta,
        ainakin saa vaikutelman, että hän piti itseään sellaisena.
        Hän on ristiriitainen persoona, joka kirjoitti paljon,
        mutta olevinaan halveksi kirjallisuutta.

        Kaikki olivat hyviä, hyvin kirjoitettuja kirjoja, mutta kympin kirjaa ei tässä joukossa
        ollut omaan makuuni.

        Kun kirjasta jää "tunnejälki" eli ihminen kirjassa koskettaa jollain tavalla omaa sisintäni,
        se nousee heti pykälän arvoasteikossani, vaikkei se muuten niin kummoinen olisi.
        vaikka se olisi kirja Romeosta viidessä näytöksessä. Niin huono maku minulla on :)))
        ja kestän sen oikein hyvin !

        Minkälaisia lukukokemuksia muilla on ollut ?

        Moi M. Lohdullista kuulla, että sinäkin jätät joskus kirjan kesken..)) Haavikko ei oikeastaan koskaan kiinnostanut minua erityisesti. Joku slogan kuten "Jumala armahtaa, minä en" kuvastaa mielestäni sitä, millaisena hän itsensä koki kirjamaailmassa, olkookin sitten vaikka "ylimys kakkonen".
        Matti Klinge taitaa tosiaan olla se "ylimys ykkönen", Pentti Saarikoski häntä ja hänen itsetietoisuuttaan/turhamaisuuttaan Nuoruuden päiväkirjoissa vähän pilkkasikin vai osoitteliko vain ? Mielellään Klingeä olen kyllä kuunnellut, lukenut en juurikaan ole.

        Ilkka Kiven kirja oli meillä kirjapiirin kirjana, vähän puolihuolimattomasti sitä silmäilin, mutta kivaa keveyttähän se ainakin tarjoili.
        Minun varsinainen löytöni, Johanna Venhon muistelmateos Anne Brunilasta oli kyllä vaikuttava ja pysäyttävä, Kirjoitin siitä tuonne 70 :n kirjaketjuun.

        Yritin lukea Riikka Pulkkisen Lasten planeettaa. Sen hetkisessä mielentilassa väsyin siihen heti. Hyvän kirjailijan maineessa Riikka Pukkinen on, mutta tämä modernin naisen parisuhteen problematiikka ei nyt vain enää pure minuun. Että mies pihalle ja ystävättäret tilalle ja "lapsi voi hyvin kun äiti voi hyvin"...Liiankin tuttu kaava ?
        Tuollaisena kirja minulle aukesi, mutta varmasti siitä löytyisi muitakin tasoja, ne eivät vain auenneet tälle lukijalle, ainakaan tällä hetkellä.
        Yritän päästä kirjastoautolle lähiaikoina vaikka olen kyllä tuon Brunilan innoittamana löytänyt omasta hyllystänikin taas "uutta"...Sogyal Rinpochen "Tiibettikäinen kirja elämästä ja kuolemasta". Voisi alkaa kerrata kun on päässyt unohtumaan..))

        Antoisia lukuhetkiä sinulle ja kaikille muillekin.


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Moi M. Lohdullista kuulla, että sinäkin jätät joskus kirjan kesken..)) Haavikko ei oikeastaan koskaan kiinnostanut minua erityisesti. Joku slogan kuten "Jumala armahtaa, minä en" kuvastaa mielestäni sitä, millaisena hän itsensä koki kirjamaailmassa, olkookin sitten vaikka "ylimys kakkonen".
        Matti Klinge taitaa tosiaan olla se "ylimys ykkönen", Pentti Saarikoski häntä ja hänen itsetietoisuuttaan/turhamaisuuttaan Nuoruuden päiväkirjoissa vähän pilkkasikin vai osoitteliko vain ? Mielellään Klingeä olen kyllä kuunnellut, lukenut en juurikaan ole.

        Ilkka Kiven kirja oli meillä kirjapiirin kirjana, vähän puolihuolimattomasti sitä silmäilin, mutta kivaa keveyttähän se ainakin tarjoili.
        Minun varsinainen löytöni, Johanna Venhon muistelmateos Anne Brunilasta oli kyllä vaikuttava ja pysäyttävä, Kirjoitin siitä tuonne 70 :n kirjaketjuun.

        Yritin lukea Riikka Pulkkisen Lasten planeettaa. Sen hetkisessä mielentilassa väsyin siihen heti. Hyvän kirjailijan maineessa Riikka Pukkinen on, mutta tämä modernin naisen parisuhteen problematiikka ei nyt vain enää pure minuun. Että mies pihalle ja ystävättäret tilalle ja "lapsi voi hyvin kun äiti voi hyvin"...Liiankin tuttu kaava ?
        Tuollaisena kirja minulle aukesi, mutta varmasti siitä löytyisi muitakin tasoja, ne eivät vain auenneet tälle lukijalle, ainakaan tällä hetkellä.
        Yritän päästä kirjastoautolle lähiaikoina vaikka olen kyllä tuon Brunilan innoittamana löytänyt omasta hyllystänikin taas "uutta"...Sogyal Rinpochen "Tiibettikäinen kirja elämästä ja kuolemasta". Voisi alkaa kerrata kun on päässyt unohtumaan..))

        Antoisia lukuhetkiä sinulle ja kaikille muillekin.

        Moi moi D :))) Kiva "tavata" pitkästä aikaa !
        Olen minäkin jättänyt kirjoja kesken, en haaskaa aikaani, jos kirjan anti on olematon.
        En minäkään tilannut Haavikon kirjaa Haavikon takia, vaan sen muun takia, mitä ajattelin kirjassa olevan, sen takia yritän jatkan kirjaa vielä myöhemmin, jos se alkaisi "vetää". . .
        Näin Brunilan haastattelun, kirja on varmaan lukemisen arvoinen.
        Kerro luettuasi "tiibettiläisestä", mikä sen sanoma on länsimaalaiselle !
        Tähän maailman aikaan kaipaisi ajatuksia, joista saa mielenrauhaa, tarjoaako kirja niitä ?
        Kaikenlaisia hyviä hetkiä toivotellen sinulle ja kaikille !
        M


      • Anonyymi kirjoitti:

        Moi moi D :))) Kiva "tavata" pitkästä aikaa !
        Olen minäkin jättänyt kirjoja kesken, en haaskaa aikaani, jos kirjan anti on olematon.
        En minäkään tilannut Haavikon kirjaa Haavikon takia, vaan sen muun takia, mitä ajattelin kirjassa olevan, sen takia yritän jatkan kirjaa vielä myöhemmin, jos se alkaisi "vetää". . .
        Näin Brunilan haastattelun, kirja on varmaan lukemisen arvoinen.
        Kerro luettuasi "tiibettiläisestä", mikä sen sanoma on länsimaalaiselle !
        Tähän maailman aikaan kaipaisi ajatuksia, joista saa mielenrauhaa, tarjoaako kirja niitä ?
        Kaikenlaisia hyviä hetkiä toivotellen sinulle ja kaikille !
        M

        Pistitpä kovan haasteen, M..)) Että mikä on näiden Idän uskontojen, henkisen suuntautuneisuuden, perinteen sanoma meille länsimaisille ?
        "Aurinko nousee Idästä" ja sieltä ovat peräisin esim. meille rantautuneet hiljentymis- ja mietiskelytekniikat, uusin taitaa olla tämä Mindfullness...
        Eli kyllä! Mielenrauhaa niistä etsitään ja ilmeisesti myös saadaan, koska kiinnostus niihin on säilynyt, ellei suorastaan kasvanut.
        Olen tainnut aikaisemmin mainitakin Alan Wattsin kirjan "Psykoterapiaa idästä ja lännestä".
        Siinä on kiinnostavasti vertailtu idän ja lännen ihmiskäsitystä, ihmismielen sisältöä , -toimintaa ja -häiriöitä. Merkittävin ero on tietysti tämä meidän yksikökeskeisyys, minkä vaikutus ihmisen tyytyväisyyteen ja mielenrauhaan on mielestäni vasta nyt asetettu kyseenalaiseksi.
        Alan Wattsin kirja Zen on myös suomennettu, tiibettiläisen buddhalaisuuden asiantuntija meillä on Tuula Saarikoski ja kai Anne Brunilakin voidaan jo sellaiseksi katsoa...
        Minua on tämä Idän hengellisyys aina kiehtonut. Mielestäni lakihenkisyys ei ole siinä keskeistä vaan myötätunto ja kilvoittelu sen löytämiseksi lempein keinoin.


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Pistitpä kovan haasteen, M..)) Että mikä on näiden Idän uskontojen, henkisen suuntautuneisuuden, perinteen sanoma meille länsimaisille ?
        "Aurinko nousee Idästä" ja sieltä ovat peräisin esim. meille rantautuneet hiljentymis- ja mietiskelytekniikat, uusin taitaa olla tämä Mindfullness...
        Eli kyllä! Mielenrauhaa niistä etsitään ja ilmeisesti myös saadaan, koska kiinnostus niihin on säilynyt, ellei suorastaan kasvanut.
        Olen tainnut aikaisemmin mainitakin Alan Wattsin kirjan "Psykoterapiaa idästä ja lännestä".
        Siinä on kiinnostavasti vertailtu idän ja lännen ihmiskäsitystä, ihmismielen sisältöä , -toimintaa ja -häiriöitä. Merkittävin ero on tietysti tämä meidän yksikökeskeisyys, minkä vaikutus ihmisen tyytyväisyyteen ja mielenrauhaan on mielestäni vasta nyt asetettu kyseenalaiseksi.
        Alan Wattsin kirja Zen on myös suomennettu, tiibettiläisen buddhalaisuuden asiantuntija meillä on Tuula Saarikoski ja kai Anne Brunilakin voidaan jo sellaiseksi katsoa...
        Minua on tämä Idän hengellisyys aina kiehtonut. Mielestäni lakihenkisyys ei ole siinä keskeistä vaan myötätunto ja kilvoittelu sen löytämiseksi lempein keinoin.

        Hei D, älä ota paineita :)))
        Itäiset hengelliset ajatusmaailmat eivät ole minullekaan täysin vieraita.
        Lähinnä tarkoitin, mikä on juuri tuon sinun nimenomaisen kirjasi erikoisanti,
        mutta kun minulla kalkkiksella ajatukset harhailevat,
        kirjoitan mitä sattuu, toisin kuin ajattelen...taantuminen on jo vauhdissa :)))
        Vitsinä, mutta oikeastikin.

        Sinulla taitaa harvinaisuus hyllyssäsi. Olisin sitä vähän "tutkiskellut",
        mutta en löytänyt suomalaista versiota edes kirjastosta.

        Äskettäin luin Björn Lindbladin "Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia",
        ekonomistista, joka halusi elämältään enemmän ja päätyi noviisiksi thaimaalaiseen metsäluostariin. Siitä ehkä toiste.
        Kaikkea mukavaa taas sinulle ja kaikille !
        M


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Pistitpä kovan haasteen, M..)) Että mikä on näiden Idän uskontojen, henkisen suuntautuneisuuden, perinteen sanoma meille länsimaisille ?
        "Aurinko nousee Idästä" ja sieltä ovat peräisin esim. meille rantautuneet hiljentymis- ja mietiskelytekniikat, uusin taitaa olla tämä Mindfullness...
        Eli kyllä! Mielenrauhaa niistä etsitään ja ilmeisesti myös saadaan, koska kiinnostus niihin on säilynyt, ellei suorastaan kasvanut.
        Olen tainnut aikaisemmin mainitakin Alan Wattsin kirjan "Psykoterapiaa idästä ja lännestä".
        Siinä on kiinnostavasti vertailtu idän ja lännen ihmiskäsitystä, ihmismielen sisältöä , -toimintaa ja -häiriöitä. Merkittävin ero on tietysti tämä meidän yksikökeskeisyys, minkä vaikutus ihmisen tyytyväisyyteen ja mielenrauhaan on mielestäni vasta nyt asetettu kyseenalaiseksi.
        Alan Wattsin kirja Zen on myös suomennettu, tiibettiläisen buddhalaisuuden asiantuntija meillä on Tuula Saarikoski ja kai Anne Brunilakin voidaan jo sellaiseksi katsoa...
        Minua on tämä Idän hengellisyys aina kiehtonut. Mielestäni lakihenkisyys ei ole siinä keskeistä vaan myötätunto ja kilvoittelu sen löytämiseksi lempein keinoin.

        Moi - taas ! Tökkäisenpä aikaisemmassa kommentissani mainitsemani kirjan esittelyn
        tähän jatkoksi
        https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/saatan-olla-vaarassa-ja-muita-oivalluksia-elamasta/

        Tätä Björn Lindebladin kirjaa on ylistetty, mutta en saanut siitä irti kaikkea "ylistystä".
        Se on noviisimunkkina osan elämästään eläneen ihmisen traaginen tarina.
        Hän ehti hoitaa sairaan isänsä hautaan ja kuoli sitten "omasta tahdostaan" nopeasti etenevään ALS:iin ennen sen vaikeinta loppua.
        Hän kuoli äskettäin ja tuntui jollain lailla koskettavalta lukea siitä,
        kun oli lukenut hänen kirjansa, jossa sairaus oli jo todettu hänessä,
        vaikken häntä tuntenut ollenkaan, vain kirjan kautta vähän.

        Miksi tästä kirjoitan on oikeastaan se, että kirja sai minut miettimään,
        syntyykö ihminen siksi, että kutistaa itsensä "olemattomaksi",
        eläen vain hiljaista omaa elämäänsä esimerkiksi munkkina eristettynä ulkomaailmasta.

        Eihän se "olematonta" elämää ole tietenkään, mutta kun ihminen on kuitenkin
        "sosiaalinen eläin"
        tekeekö ihminen oikeutta vai vääryyttä itselleen eristäytymällä maailmasta ?

        Jokainen toteuttaa luonnollisesti itseään ja jokaisella on siihen oikeus,
        mutta mikä loppujen lopuksi saa ihmisen tekemään päätöksen luopua tavallaan
        omasta itsestään, persoonastaan ?

        "Sisäisen kutsun" noudattaminen on radikaali päätös,
        mutta kun sellaisen saa, vaihtoehtoja ei ilmeisesti ole
        ja jokainen valitsee tietysti millä lailla onnea ja rauhaa etsii sieluunsa.

        Onko tässä maallisessa tohinassa paljon menetettävää ?
        Mitä mieltä olette ?


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Moi - taas ! Tökkäisenpä aikaisemmassa kommentissani mainitsemani kirjan esittelyn
        tähän jatkoksi
        https://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/saatan-olla-vaarassa-ja-muita-oivalluksia-elamasta/

        Tätä Björn Lindebladin kirjaa on ylistetty, mutta en saanut siitä irti kaikkea "ylistystä".
        Se on noviisimunkkina osan elämästään eläneen ihmisen traaginen tarina.
        Hän ehti hoitaa sairaan isänsä hautaan ja kuoli sitten "omasta tahdostaan" nopeasti etenevään ALS:iin ennen sen vaikeinta loppua.
        Hän kuoli äskettäin ja tuntui jollain lailla koskettavalta lukea siitä,
        kun oli lukenut hänen kirjansa, jossa sairaus oli jo todettu hänessä,
        vaikken häntä tuntenut ollenkaan, vain kirjan kautta vähän.

        Miksi tästä kirjoitan on oikeastaan se, että kirja sai minut miettimään,
        syntyykö ihminen siksi, että kutistaa itsensä "olemattomaksi",
        eläen vain hiljaista omaa elämäänsä esimerkiksi munkkina eristettynä ulkomaailmasta.

        Eihän se "olematonta" elämää ole tietenkään, mutta kun ihminen on kuitenkin
        "sosiaalinen eläin"
        tekeekö ihminen oikeutta vai vääryyttä itselleen eristäytymällä maailmasta ?

        Jokainen toteuttaa luonnollisesti itseään ja jokaisella on siihen oikeus,
        mutta mikä loppujen lopuksi saa ihmisen tekemään päätöksen luopua tavallaan
        omasta itsestään, persoonastaan ?

        "Sisäisen kutsun" noudattaminen on radikaali päätös,
        mutta kun sellaisen saa, vaihtoehtoja ei ilmeisesti ole
        ja jokainen valitsee tietysti millä lailla onnea ja rauhaa etsii sieluunsa.

        Onko tässä maallisessa tohinassa paljon menetettävää ?
        Mitä mieltä olette ?

        Intiassa on paljon hirveän köyhiä ihmisiä, joille munkiksi ryhtyminen on eräänlainen
        pelastus.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Intiassa on paljon hirveän köyhiä ihmisiä, joille munkiksi ryhtyminen on eräänlainen
        pelastus.

        Länsimaissa on naiiveja käsityksiä buddhalaisuudesta

        Buddhalaisuus voi olla myös politiikkaa

        Harras buddhalainen ei sananmukaisesti tekisi pahaa kärpäsellekään. Buddhalaisuus ei kuitenkaan ole vain asketismia ja mietiskelyä, vaan munkit ovat usein olleet poliittinen voima, kuten Myanmarin eli Burman viimeaikaiset tapahtumat kertovat. Munkkien mahtava ase on heidän kansansuosionsa.

        Kapina yksinvaltaa vastaan alkaa usein poliittisesti tiedostavan keskiluokkaisen opiskelijanuorison mielenosoituksina. Myanmarin marssien kärkeen nousseiden munkkien enemmistö on kuitenkin kaksinkertaista köyhälistöä: he tulevat umpiköyhistä perheistä, eikä kerjuukulhoihin kerry almuja, kun kansalla ei ole enää mistä antaa. Myanmarissakin ensimmäiset mielenosoittajat olivat opiskelijoita. Sotilashallituksen kovista otteista huolimatta heitä alkoi ilmaantua kaduille, kun hallitus ilmoitti jopa 500 prosentin korotuksista polttoaineiden hintoihin. Suurliikehdintää mielenosoituksista tuli kuitenkin vasta munkkien aloitettua marssinsa Merkkinä kapinastaan he kantoivat käsissään ylösalaisin käännettyjä kerjuukulhoja. Nyt ei oltu kerjäämässä vaan vaatimassa.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Hei D, älä ota paineita :)))
        Itäiset hengelliset ajatusmaailmat eivät ole minullekaan täysin vieraita.
        Lähinnä tarkoitin, mikä on juuri tuon sinun nimenomaisen kirjasi erikoisanti,
        mutta kun minulla kalkkiksella ajatukset harhailevat,
        kirjoitan mitä sattuu, toisin kuin ajattelen...taantuminen on jo vauhdissa :)))
        Vitsinä, mutta oikeastikin.

        Sinulla taitaa harvinaisuus hyllyssäsi. Olisin sitä vähän "tutkiskellut",
        mutta en löytänyt suomalaista versiota edes kirjastosta.

        Äskettäin luin Björn Lindbladin "Saatan olla väärässä ja muita oivalluksia",
        ekonomistista, joka halusi elämältään enemmän ja päätyi noviisiksi thaimaalaiseen metsäluostariin. Siitä ehkä toiste.
        Kaikkea mukavaa taas sinulle ja kaikille !
        M

        Kiitos vinkistä, M. Laitankin Lindbladin kirjan tilaukseen..))


      • Anonyymi kirjoitti:

        Länsimaissa on naiiveja käsityksiä buddhalaisuudesta

        Buddhalaisuus voi olla myös politiikkaa

        Harras buddhalainen ei sananmukaisesti tekisi pahaa kärpäsellekään. Buddhalaisuus ei kuitenkaan ole vain asketismia ja mietiskelyä, vaan munkit ovat usein olleet poliittinen voima, kuten Myanmarin eli Burman viimeaikaiset tapahtumat kertovat. Munkkien mahtava ase on heidän kansansuosionsa.

        Kapina yksinvaltaa vastaan alkaa usein poliittisesti tiedostavan keskiluokkaisen opiskelijanuorison mielenosoituksina. Myanmarin marssien kärkeen nousseiden munkkien enemmistö on kuitenkin kaksinkertaista köyhälistöä: he tulevat umpiköyhistä perheistä, eikä kerjuukulhoihin kerry almuja, kun kansalla ei ole enää mistä antaa. Myanmarissakin ensimmäiset mielenosoittajat olivat opiskelijoita. Sotilashallituksen kovista otteista huolimatta heitä alkoi ilmaantua kaduille, kun hallitus ilmoitti jopa 500 prosentin korotuksista polttoaineiden hintoihin. Suurliikehdintää mielenosoituksista tuli kuitenkin vasta munkkien aloitettua marssinsa Merkkinä kapinastaan he kantoivat käsissään ylösalaisin käännettyjä kerjuukulhoja. Nyt ei oltu kerjäämässä vaan vaatimassa.

        Uskon tuon, Ano 8.00. Voiko maailmassa enää olla yhtäkään asiaa/ilmiötä ilman jonkinlaista kytköstä politiikkaan ?
        Uskon silti, että tuossakin maastossa voisi löytyä jonkinlaisia yhteistyön mahdollisuuksia.


      • demeter1 kirjoitti:

        Uskon tuon, Ano 8.00. Voiko maailmassa enää olla yhtäkään asiaa/ilmiötä ilman jonkinlaista kytköstä politiikkaan ?
        Uskon silti, että tuossakin maastossa voisi löytyä jonkinlaisia yhteistyön mahdollisuuksia.

        Niin, M.
        Noihin "isoihin" kysymyksiin tekee vielä mieli palata. Eiköhän meistä jokainen joudu niitä jossakin elämänvaiheessa pohtimaan.

        C G Jung mielestäni katsoi, että tuo eristäytyminen/vetäytyminen kuuluu luontevana osana ihmisen elämänkaareen, tänne "finaaliin" ensi sijassa.
        Jos/kun näin on, se oikeastaan ratkaisee tuon dilemman: yksin vai ihmisyhteydessä.

        Ihmisen egon, minuuden, kohtalo on mielenkiintoinen. Onko sen tarkoitus hävitä ja mitä mieltä tässä tietojen/kokemusten keruussa sitten on, jos kaikki nollataan lopussa ?
        Tahtosin uskoa, että kaikki on meissä edelleen tallessa, omassa sisimmässä, ehkä paremmin jäsenneltynä jopa sulautuneena johonkin isompaan viisauteen ja aavistus siitä
        kutistaa egon sopivan kokoiseksi, aika pieneksi yleensä..))
        Jos tuntuu tuhlaukselta niin voi kai sitä ajatella, että me jo täällä eläessämme vaikutamme toisiin tietäen tai tietämättämme ja elämän mielekkyys voi löytyä sitäkin kautta, tietoisuuden ja läsnäolon voiman tajuamisesta.
        En tiedä kyselitkö nyt tätä, M. mutta kuten tiedetään "suomalainen vastaa kun ei kysytä" vai miten se Jorma Eton kuvaus meni ? ..))


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Niin, M.
        Noihin "isoihin" kysymyksiin tekee vielä mieli palata. Eiköhän meistä jokainen joudu niitä jossakin elämänvaiheessa pohtimaan.

        C G Jung mielestäni katsoi, että tuo eristäytyminen/vetäytyminen kuuluu luontevana osana ihmisen elämänkaareen, tänne "finaaliin" ensi sijassa.
        Jos/kun näin on, se oikeastaan ratkaisee tuon dilemman: yksin vai ihmisyhteydessä.

        Ihmisen egon, minuuden, kohtalo on mielenkiintoinen. Onko sen tarkoitus hävitä ja mitä mieltä tässä tietojen/kokemusten keruussa sitten on, jos kaikki nollataan lopussa ?
        Tahtosin uskoa, että kaikki on meissä edelleen tallessa, omassa sisimmässä, ehkä paremmin jäsenneltynä jopa sulautuneena johonkin isompaan viisauteen ja aavistus siitä
        kutistaa egon sopivan kokoiseksi, aika pieneksi yleensä..))
        Jos tuntuu tuhlaukselta niin voi kai sitä ajatella, että me jo täällä eläessämme vaikutamme toisiin tietäen tai tietämättämme ja elämän mielekkyys voi löytyä sitäkin kautta, tietoisuuden ja läsnäolon voiman tajuamisesta.
        En tiedä kyselitkö nyt tätä, M. mutta kuten tiedetään "suomalainen vastaa kun ei kysytä" vai miten se Jorma Eton kuvaus meni ? ..))

        Moi D, oikein hyvä vastaus, kiitos, katsos kun pääni on niin hatara, että olen jo
        kadottanut "punaisen langan" mitä kohtaa laajasta aiheesta eilen yritinkään keskittyä ajattelemaan :))) Kerrassaan hieno ja syvällinen vastauksesi käynnisti aivoni,
        vaikkei mitään suurempaa "raksutusta" kuulu . . hehehee . . .

        Eilen "tutkin" nimittäin hetken hindulaisuutta.
        Ehkä pitäisi joskus olla "tutkimatta" mitään ;))) pää voi seota vielä enemmän . . .
        Joka tapauksessa tänään kirjoittamasi ajatus egon kohtalosta
        ja siitä "mitä mieltä tässä kokemusten keräämisessä on"
        toi mieleeni eiliset "tutkimukseni" hindulaisuudesta, sielunvaelluksesta, uudelleensyntymisestä,
        mutta nämä aiheet vaatisivat oman ketjun . . .

        Silloin tällöin elämäni vaiheissa olen miettinyt mitä muuta kuin
        kansalaisvelvollisuutensa ihmisen olisi tarkoitus täyttää. Mistä löytäisi järjellistä merkitystä ja mielekkyyttä elämälleen ja olemassaololleen.

        Egon "hioutuessa" on löytynyt uusia merkityksiä ja asiat ovat saaneet toisenlaisen järjestyksen, silti usein pohtii, mikä elämässä itse asiassa on merkityksellistä.
        Onko sillä paljoakaan merkitystä minkä "tien" valitsee ?

        Munkin erakkoelämän askeettisuutta miettiessäni mieleeni tuli ajatus
        sinullekin tutusta Ilkka Kiven kirjasta:
        "Ehkä elämä on vain aika, jolloin ihminen oppii tuntemaan itseään".

        Muokkasin siitä mielessäni oman versioni:
        "Ehkä elämä on vain lyhyt aika, jolloin ihminen oppii tuntemaan itseään vähän."

        Ilkka Kilpi jatkoi kirjassaan: "Harvassa täällä planeetalla on se porukka,
        joka on päässyt itsestään jyvälle ja tehnyt itsensä kanssa sovinnon."

        Ehkä juuri se onkin/olikin elämän yksi tavoite, päästä itsensä kanssa sovintoon
        ja ehkä löytää jonkunasteinen mielenrauhakin ?
        Erakkona tai ei.

        Mitä leppoisinta perjantai-iltaa kaikille lukijoille !
        M


      • Anonyymi kirjoitti:

        Moi D, oikein hyvä vastaus, kiitos, katsos kun pääni on niin hatara, että olen jo
        kadottanut "punaisen langan" mitä kohtaa laajasta aiheesta eilen yritinkään keskittyä ajattelemaan :))) Kerrassaan hieno ja syvällinen vastauksesi käynnisti aivoni,
        vaikkei mitään suurempaa "raksutusta" kuulu . . hehehee . . .

        Eilen "tutkin" nimittäin hetken hindulaisuutta.
        Ehkä pitäisi joskus olla "tutkimatta" mitään ;))) pää voi seota vielä enemmän . . .
        Joka tapauksessa tänään kirjoittamasi ajatus egon kohtalosta
        ja siitä "mitä mieltä tässä kokemusten keräämisessä on"
        toi mieleeni eiliset "tutkimukseni" hindulaisuudesta, sielunvaelluksesta, uudelleensyntymisestä,
        mutta nämä aiheet vaatisivat oman ketjun . . .

        Silloin tällöin elämäni vaiheissa olen miettinyt mitä muuta kuin
        kansalaisvelvollisuutensa ihmisen olisi tarkoitus täyttää. Mistä löytäisi järjellistä merkitystä ja mielekkyyttä elämälleen ja olemassaololleen.

        Egon "hioutuessa" on löytynyt uusia merkityksiä ja asiat ovat saaneet toisenlaisen järjestyksen, silti usein pohtii, mikä elämässä itse asiassa on merkityksellistä.
        Onko sillä paljoakaan merkitystä minkä "tien" valitsee ?

        Munkin erakkoelämän askeettisuutta miettiessäni mieleeni tuli ajatus
        sinullekin tutusta Ilkka Kiven kirjasta:
        "Ehkä elämä on vain aika, jolloin ihminen oppii tuntemaan itseään".

        Muokkasin siitä mielessäni oman versioni:
        "Ehkä elämä on vain lyhyt aika, jolloin ihminen oppii tuntemaan itseään vähän."

        Ilkka Kilpi jatkoi kirjassaan: "Harvassa täällä planeetalla on se porukka,
        joka on päässyt itsestään jyvälle ja tehnyt itsensä kanssa sovinnon."

        Ehkä juuri se onkin/olikin elämän yksi tavoite, päästä itsensä kanssa sovintoon
        ja ehkä löytää jonkunasteinen mielenrauhakin ?
        Erakkona tai ei.

        Mitä leppoisinta perjantai-iltaa kaikille lukijoille !
        M

        Moi M ja tietysti muutkin kirjojen ystävät ja elämäntarkoitusta pohtivat..))

        M asettaa näitä isoja kysymyksiä ja kyllä ne minusta lukuprosessiin kuuluvat ja kai on hyvä jos kirja herättää ajatuksia, johdattaa sinne perimmäisten kysymysten ja oman itsensä äärelle ?

        Minua jäi mietityttämään tuo oman tien valinta. Siitähän puhutaankin paljon, kun nykyihminen, ainakin täällä hyvinvointivaltiossa, pystyy noita valintoja tekemään.
        Tai ainakin niin katsotaan.

        Tosin Pentti Saarikoski tiesi jo 16-vuotiaana: "Ihminen ei ole oman elämänsä valtias. Jumalat ohjaavat meidän askeleitamme ja antavat meidän olla siinä uskossa, että meidän itsemme oli valittava polkumme".
        Itse allekirjoitan aika pitkälle tuon. "Jumalat" voivat tietysti olla vaikka markkinavoimat tai sitten jokin henkinen prinsiippi, ihmisen egoa suurempi voima kuitenkin.
        Hermann Hesse käytti ilmaisua "sisäinen johdattaja", esoteeriset opit puhuvat henkioppaasta, eiköhän se meidän kristillisen perinteen "johdatus" lukeudu samaan kategoriaan ?
        Niin että valitseeko ihminen itse tiensä vai valitsee tie ihmisen ?

        Tuo elämän merkityksellisyyden - tai merkityksettömyyden - kokemus taitaa olla aika keskeinen kysymys kun pohditaan ihmisen tyytyväisyyttä ja mielenrauhaa. Se on täälläkin tullut esille monissa keskusteluketjuissa.
        Victor E Frankl sen nosti voimallisesti esille paljon huomiota saaneessa kirjassaan Ihmisyyden rajalla ( käännetty suomeksi 1978) Omien keskitysleirikokemustensa pohjalta Frankl kehitti logoterapian, joka taitaa edelleen olla tunnustettu hoitomuoto meillä, ainakin sen keskeiset ajatukset ovat tulleet tutuiksi eri yhteyksissä, mielestäni.

        Niin M, katsoit, että ihminen oppii elämänsä aikana tuntemaan itseään vain "vähän"..))
        Työtä riittää, mutta uskotaan, että voimme jatkaa sitä "seuraavassa elämässä"...))
        Ellemme voi niin täytyy sitten tyytyä tähän, keskeneräisyyteen...


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Moi M ja tietysti muutkin kirjojen ystävät ja elämäntarkoitusta pohtivat..))

        M asettaa näitä isoja kysymyksiä ja kyllä ne minusta lukuprosessiin kuuluvat ja kai on hyvä jos kirja herättää ajatuksia, johdattaa sinne perimmäisten kysymysten ja oman itsensä äärelle ?

        Minua jäi mietityttämään tuo oman tien valinta. Siitähän puhutaankin paljon, kun nykyihminen, ainakin täällä hyvinvointivaltiossa, pystyy noita valintoja tekemään.
        Tai ainakin niin katsotaan.

        Tosin Pentti Saarikoski tiesi jo 16-vuotiaana: "Ihminen ei ole oman elämänsä valtias. Jumalat ohjaavat meidän askeleitamme ja antavat meidän olla siinä uskossa, että meidän itsemme oli valittava polkumme".
        Itse allekirjoitan aika pitkälle tuon. "Jumalat" voivat tietysti olla vaikka markkinavoimat tai sitten jokin henkinen prinsiippi, ihmisen egoa suurempi voima kuitenkin.
        Hermann Hesse käytti ilmaisua "sisäinen johdattaja", esoteeriset opit puhuvat henkioppaasta, eiköhän se meidän kristillisen perinteen "johdatus" lukeudu samaan kategoriaan ?
        Niin että valitseeko ihminen itse tiensä vai valitsee tie ihmisen ?

        Tuo elämän merkityksellisyyden - tai merkityksettömyyden - kokemus taitaa olla aika keskeinen kysymys kun pohditaan ihmisen tyytyväisyyttä ja mielenrauhaa. Se on täälläkin tullut esille monissa keskusteluketjuissa.
        Victor E Frankl sen nosti voimallisesti esille paljon huomiota saaneessa kirjassaan Ihmisyyden rajalla ( käännetty suomeksi 1978) Omien keskitysleirikokemustensa pohjalta Frankl kehitti logoterapian, joka taitaa edelleen olla tunnustettu hoitomuoto meillä, ainakin sen keskeiset ajatukset ovat tulleet tutuiksi eri yhteyksissä, mielestäni.

        Niin M, katsoit, että ihminen oppii elämänsä aikana tuntemaan itseään vain "vähän"..))
        Työtä riittää, mutta uskotaan, että voimme jatkaa sitä "seuraavassa elämässä"...))
        Ellemme voi niin täytyy sitten tyytyä tähän, keskeneräisyyteen...

        Moi D :))))) Iloisen aurinkoista päivää !
        Kirjailijoilla ja ajattelijoilla on loputtomasti toinen toisiaan kumoaviakin ajatuksia
        ihmisen valinnoista.
        Muistui mieleen:

        "Tietä käyden tien on vanki.
        Vapaa on vain umpihanki."

        - Aaro Hellaakoski

        M


      • Anonyymi
        demeter1 kirjoitti:

        Kiitos vinkistä, M. Laitankin Lindbladin kirjan tilaukseen..))

        Hei D, laita vaan Lindblad tilaukseen, mutta kun sinulla pitkä lista kirjoja,
        joita haluat lukea, niin kerron, että minusta kirja on ylimainostettu.
        Se ei lunasta saamiaan ylistyksiä.
        Silti se oli kohtuullinen kirja lukea, jos aihe kiinnostaa.
        Siinä on yhtä monta aihetta kuin vaihetta,
        kyllästyminen "oravanpyörään", "munkkinoviisivaihe", paluu, isän kuolema,
        oma diagnoosi. Loppu oli "vaikuttavin", muuten se oli suorastaan vähän halju ylistyksiin
        nähden.
        Itse lainasin sen lukeakseni munkkinoviisielämästä.
        Hyvää ystävänpäivää sinulle !
        M


    • Anonyymi
      • Anonyymi

        Tämä on näitä ihmeellisiä kirjoja, "viikkilöitä", joista ei tiedä mistä ne oikein kertovat ja mikä
        on idea.


    • Anonyymi

      Menossa ovat nyt "uusintoina" Vaaran "Viena 1918", Liimataisen "Iran, huntu ja haaste", Kankaanpään "Suomalainen ratsuväki Ruotsin ajalla", Saarisalon "Allahin kansat" jne....

    • Anonyymi

      Minulla on kesken Nick Baron : Karjalan kuningas.
      Miten irlantilainen eversti Woods johti karjalaiset joukot suomalaisia heimosotureita vastaan 1918 ja
      palveli britti-imperiumia "Karjalan kuninkaana"

      • Anonyymi

        Karjalan kuningas on "erikoinen tapaus". Minäkin lainasin sen kirjastosta, mutta sieltä tuli odottamatta niin paljon muitakin tilaamiani uutuuskirjoja, jotka on palautettava kuukauden laina-ajan jälkeen, että joudun valikoimaan, mitkä luen eli osa jää lukematta.
        Joudun jonottamaan niitä uudestaan.

        Tilasin "Karjalan kuninkaan" kiinnostuksesta historiaan ja uteliaisuudesta miten ihmeessäBritannian armeijan palveluksessa Etelä-Afrikassa ja Ranskan rintamalla ansioitunut pohjois-irlantilainen eversti päätyi Vienan korpikyliin maailmansodan viimeisenä syksynä.
        Onko merkityksellistä tietää ? Mitä tykkäät kirjasta ? Onko sitä mahdollisuus luonnehtia
        näissä puitteissa ?
        M


    • Anonyymi

      "Ongelmat sysäsivät kirjoittamaan", kertoo Nobel-kirjailija HS:ssa

      Taas oli oikein hyvä kirjailijahaastattelu HS:ssa, Nobel-voittaja Abdulzarak Gurhag'in, josta ei sen koommin puhuttu Suomessa, koska häneltä ei oltu
      käännetty yhtään kirjaa suomeksi.
      Hän on kirjoittanut 10 romaania sekä novelli- ja esseekokoelmia.

      Ensimmäinen Gurnah-suomennos ilmestyy huhtikuussa.
      Afterlives-romaanin kääntää Einari Aaltonen ja se ilmestyy huhtikuussa.
      Suomennoksen nimi on Loppuelämät ja se ilmestyy Keltaisessa kirjastossa
      (Tammi).

      Mielenkiintoinen ihminen, elämä ja kirja aiheeltaan.
      Englantia taitavilla on ollut jo mahdollisuus ja ilo lukea hänen kirjojaan.

      Haastattelu antaa paljon tietoa elämästä Afrikassakin ennen ja nyt ja myös sansibarilaisen kirjailijan kokemuksista Britanniassa.
      Odotan kirjaa suurella mielenkiinnolla.
      https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008527537.html

      M.

      PS. Paloma, joko olet kuunnellut Argentiina-kirjan ?

      • Anonyymi

      • Anonyymi

      • Minulla on noin 20 sivua jäljellä, mutta luen tabletilla, siis ostin sen e-kirjana.
        Ylittää jopa ennakko-odotukseni.
        Alku oli mielestäni hieman kangerteleva mutta senjälkeen on myös henkilöhahmoihin tullut uskottavuutta. Ajan ja paikan kuvauksena loistava....ja aihehan on todella mielenkiintoinen. Ehkä kuitenkin minulle aivan erityisesti koska vaikka en ole koskaan asunut siirtokunnassa tai köyhyydessä, niin kosketuspintaa senaikaiseen (70-luvulta eteenpäin) latinalaisamerikkalaiseen kulttuuripiiriin on runsaasti.
        Mutta palataan asiaan kun on muitakin jotka ovat lukeneet tai kuunnelleet kirjan.


      • Anonyymi
        Paloma.se01 kirjoitti:

        Minulla on noin 20 sivua jäljellä, mutta luen tabletilla, siis ostin sen e-kirjana.
        Ylittää jopa ennakko-odotukseni.
        Alku oli mielestäni hieman kangerteleva mutta senjälkeen on myös henkilöhahmoihin tullut uskottavuutta. Ajan ja paikan kuvauksena loistava....ja aihehan on todella mielenkiintoinen. Ehkä kuitenkin minulle aivan erityisesti koska vaikka en ole koskaan asunut siirtokunnassa tai köyhyydessä, niin kosketuspintaa senaikaiseen (70-luvulta eteenpäin) latinalaisamerikkalaiseen kulttuuripiiriin on runsaasti.
        Mutta palataan asiaan kun on muitakin jotka ovat lukeneet tai kuunnelleet kirjan.

        Mukava kuulla, että mielenkiintoista lukemista on luvassa, sitten joskus kun kirjan
        kirjastosta saa. Oletko lukenut Gurnah'ia englanniksi ? (jonka nimen kirjoitin väärin 18:39 kommentissa?) Sekin on sellainen kirja, josta oikeasti kiinnostuin,
        kunhan käännös ilmestyy.
        Monikin uusi kirja herättää aluksi kiinnostusta, mutta ei tule lukeneeksi kuitenkaan.
        M.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Mukava kuulla, että mielenkiintoista lukemista on luvassa, sitten joskus kun kirjan
        kirjastosta saa. Oletko lukenut Gurnah'ia englanniksi ? (jonka nimen kirjoitin väärin 18:39 kommentissa?) Sekin on sellainen kirja, josta oikeasti kiinnostuin,
        kunhan käännös ilmestyy.
        Monikin uusi kirja herättää aluksi kiinnostusta, mutta ei tule lukeneeksi kuitenkaan.
        M.

        Tietokirja-arvostelu: Maahanmuuttaja rakensi dynastian, Albert Bonnier ja hänen aikansa,
        Bonnier on Pohjois-Euroopan mahtavin mediakonserni
        https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008476395.html


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Tietokirja-arvostelu: Maahanmuuttaja rakensi dynastian, Albert Bonnier ja hänen aikansa,
        Bonnier on Pohjois-Euroopan mahtavin mediakonserni
        https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008476395.html

        Tietääkö monikaan kirjojen ystävä, että Bonnier omistaa monet kirjakustantamot
        mm. Suomessa ?

        Kymmeniä kirjankustantamoja Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Puolassa ja Iso-Britanniassa.

        Suomessa kustantamot WSOY, Tammi, Johnny Kniga, Readme.fi, Bazar, Kosmos, Minerva, Docendo ja Crime Time sekä Akateeminen Kirjakauppa.

        Lukuaikapalvelu BookBeat.

        Verkkokirjakauppa Adlibris.

        Sanoma- ja aikakauslehtiä useissa maissa.

        Julkaisee Ruotsissa mm. päivälehtiä Dagens Nyheter, Göteborgs Posten, Sydsvenskan, Dagens industri ja Expressen sekä aikakauslehtiä mm. Damernas Värld ja Sköna hem.

        Elokuvien ja tv-sarjojen tuotanto- ja levitysyhtiö SF Studios.

        M.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Mukava kuulla, että mielenkiintoista lukemista on luvassa, sitten joskus kun kirjan
        kirjastosta saa. Oletko lukenut Gurnah'ia englanniksi ? (jonka nimen kirjoitin väärin 18:39 kommentissa?) Sekin on sellainen kirja, josta oikeasti kiinnostuin,
        kunhan käännös ilmestyy.
        Monikin uusi kirja herättää aluksi kiinnostusta, mutta ei tule lukeneeksi kuitenkaan.
        M.

        Ihmisen tarve yrittää parempaa elämää ja auttamisenhalu on ikiaikainen. Kirjan arvostelussa kerrotaan, että Argentiinaan lähteneet suomalaiset lähettivät sodan
        jaloissa eläville sukulaisille avustuspaketteja,
        vaikkei itselläkään ollut mitään ylimääräistä.
        Olettivatkohan he myös, että Suomessa ajatellaan, että heillä menee hyvin,
        eivätkä halunneet tunnustaa, ettei kaikki mennytkään toivotusti ?
        Kirjoiteltiinko ja mitä kirjeissä kerrottiin ?
        M.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Mukava kuulla, että mielenkiintoista lukemista on luvassa, sitten joskus kun kirjan
        kirjastosta saa. Oletko lukenut Gurnah'ia englanniksi ? (jonka nimen kirjoitin väärin 18:39 kommentissa?) Sekin on sellainen kirja, josta oikeasti kiinnostuin,
        kunhan käännös ilmestyy.
        Monikin uusi kirja herättää aluksi kiinnostusta, mutta ei tule lukeneeksi kuitenkaan.
        M.

        Taisin etsiä Gurnah'ia google play booksista josta yleensä ostan e-kirjani, mutta en löytänyt silloin ainakaan. Minäkin kiinnostuin ja se onkin nyt seuraavana listallani.
        "Maa kuin veri" on nyt loppuun luettu. Kelasin vielä viime yönä takaisin alkuun ja nyt se alku tuntui ihan luontevalta, kun sen pystyi aikajanassa ja tapahtumissa sovittamaan tarinan kehitykseen. Ei siitä nyt senenempää en halua torpedoida lukuelämystä muilta; ainoastaan jos alku ei tunnu niin lupaavalta, niin ei kannata siishen stopata.


      • Anonyymi kirjoitti:

        Tietääkö monikaan kirjojen ystävä, että Bonnier omistaa monet kirjakustantamot
        mm. Suomessa ?

        Kymmeniä kirjankustantamoja Ruotsissa, Norjassa, Tanskassa, Saksassa, Puolassa ja Iso-Britanniassa.

        Suomessa kustantamot WSOY, Tammi, Johnny Kniga, Readme.fi, Bazar, Kosmos, Minerva, Docendo ja Crime Time sekä Akateeminen Kirjakauppa.

        Lukuaikapalvelu BookBeat.

        Verkkokirjakauppa Adlibris.

        Sanoma- ja aikakauslehtiä useissa maissa.

        Julkaisee Ruotsissa mm. päivälehtiä Dagens Nyheter, Göteborgs Posten, Sydsvenskan, Dagens industri ja Expressen sekä aikakauslehtiä mm. Damernas Värld ja Sköna hem.

        Elokuvien ja tv-sarjojen tuotanto- ja levitysyhtiö SF Studios.

        M.

        Yes, Bonnier on iso kiho kustantamoalalla. En tosin ollut tietoinen että myös Suomessa, mutta nuo päivälehdet ja aikakauslehdet täällä Ruotsissa tiesin kuuluvan konserniin.


      • Anonyymi
        Paloma.se01 kirjoitti:

        Yes, Bonnier on iso kiho kustantamoalalla. En tosin ollut tietoinen että myös Suomessa, mutta nuo päivälehdet ja aikakauslehdet täällä Ruotsissa tiesin kuuluvan konserniin.

        Sukuun kuuluva Jeannette Bonnier oli naimisissa Jörn Donnerin kanssa. Etkö sitäkään tiennyt?


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Sukuun kuuluva Jeannette Bonnier oli naimisissa Jörn Donnerin kanssa. Etkö sitäkään tiennyt?

        Jos ei asu tällä pallonpuoliskolla eikä Donner ole ykkösasia kirjallisuudessa,
        mistä voi sen tietää ja onko kovinkin tärkeää tietää se ?


    • Anonyymi
      • Anonyymi

        Ihmettelen.
        "Hän (Juha Itkonen) myös arvostelee rajoitusten asettajan, sosiaali- ja terveysministeriön (STM), tiukkaa koronalinjaa, joka ei pohjaa tieteeseen, eikä huomioi hänen mukaansa kokonaiskuvaa."

        ....etteikö STM:n linja pohjautuisi tieteeseen ?
        STM kuuntelee THL:ää
        ja niillä on varmaan parempi kokonaiskuva kuin tavallisella tattiaisella
        kuten Itkonen on koronan suhteen.


      • Anonyymi
        Anonyymi kirjoitti:

        Ihmettelen.
        "Hän (Juha Itkonen) myös arvostelee rajoitusten asettajan, sosiaali- ja terveysministeriön (STM), tiukkaa koronalinjaa, joka ei pohjaa tieteeseen, eikä huomioi hänen mukaansa kokonaiskuvaa."

        ....etteikö STM:n linja pohjautuisi tieteeseen ?
        STM kuuntelee THL:ää
        ja niillä on varmaan parempi kokonaiskuva kuin tavallisella tattiaisella
        kuten Itkonen on koronan suhteen.

        Monet elävät omissa sfääreissään. Kaikki kirjalijat eivät ole yhteiskunnallisesti
        valistuneita kuten eivät kaikki muutkaan kansalaiset.


    • Lumitöitä tehdessä kuuntelin
      Ismo Leikolan ja hänen vaimonsa kirjoittaman
      Suo, kuokka ja Hollywood.

      Kirja kertoo siitä kun muuttivat Amerikan maalle,
      vertailevat hauskasti Suomen ja Usan kuvioita toisiinsa,
      monissa eri suhteissa.

      Mielenkiintoinen kirja ja sen luki Ismo Leikola itse.

    Ketjusta on poistettu 2 sääntöjenvastaista viestiä.

    Luetuimmat keskustelut

    1. Olisiko sinulla mitään toiveita?

      Miten sinä toivoisit minun sinua lähestyvän? Mitään mitä olisi tosi hyvä tietää ennen sitä? Jos ei sen kummempia, niin
      Ikävä
      104
      2892
    2. Turun tunnin juna toteutetaan

      Köyhiltä viedään mutta tunnin juna Turkuun viedään läpi. Puhaltakaa PS nyt tämä poikki! https://www.hs.fi/politiikka/ar
      Perussuomalaiset
      294
      2135
    3. Oletko kertonut tästä

      Meidän oudosta jutusta kenellekään? Olen kertonut ystävälleni, että olet saanut minut sekaisin…, mutta tästä hän ei tied
      Ikävä
      122
      2005
    4. Miksi miehet kohtelevat mua huonosti

      Oon nyt tapaillut kolmea ihmistä. Ensimmäisen kanssa nähtiin kolme kertaa, ja meidän oli tarkoitus mennä leffaan tiettyn
      Sinkut
      138
      1827
    5. huono vai hyvä juttu

      Miten ulkopuoliset reagoisivat jos olisit kaivattusi kanssa yhdessä....?
      Ikävä
      93
      1430
    6. Poliisi etsii Leif Lindemannia

      https://www.mtvuutiset.fi/artikkeli/poliisi-etsii-leif-lindemania-julkaisi-kuvan/8982310#gs.cec6zf Onko nähty jo tarhar
      Kokkola
      26
      1096
    7. Mitä mielestäsi on aito

      rakkaus? Miten sen kuvailisit?
      Ikävä
      102
      1029
    8. Hitsi että olet tyylikäs!

      Sinulla on upea näkemys ja oikeaa värisilmää. Hyvä etten melkein pudonnut polvilleni eteesi kun hämmästytit minut jällee
      Ikävä
      38
      1027
    9. Ensi kerralla aion ottaa sinun kanssa

      Tuijotus kisan ja mitäs sitten tapahtuu jää nähtäväksi 🤩😃 Voi olla vähän hankalaa jos muita ihmisiä mutta odotelkoot s
      Ikävä
      46
      848
    10. Voisiko kaivattusi tehdä jotain mitä

      Et voisi antaa anteeksi
      Ikävä
      48
      846
    Aihe