Saku Koivu on JUMALA!!

ainoa huono asia on et kaveri alkoi kasvaa myös pituutta pari senttiä kun meni NHLlään. Tais poijjaat syöttää muutaman pillerin Koivulle. No ehkä se oli pakko, mutta en silti tykkää moisesta.

Ja paskanmarjat!!! Koivu ei TODELLAKAAN oo mikään Jumala! Sehän on vaa pelkkä puupökkelö, jäykkä paska. Sehän nähtiin miten se pelas jo TPS.ssä!!!

Kyllä näin on! Saku olisi todella tarpeen niiden mahtavien syöttöjensä kanssa. Koivu on ja tulee aina
olemaan yksi suomen parhaita jääkiekkoilijoita. Harmi että liian voiman harjoittelu nhl:ssä pilasi parhaimman liikkeen muuten hän olisi ollut Wayne Gretskyn tasoa!!!

Onhan se koivu hyvä pelaaja ei siitä mihinkään pääse
harmi ettei kisoihin tullut/päässyt... Mutta kohta alkaa hänelläkin ikä painaa.

Saku on ihan sieltä ja syvältä.

Maajoukkueen kuninkaiden kuningas on Ville Peltonen. Ranking menee seuraavasti:

1.Ville Peltonen
2.Saku Koivu
3.Teemu Selänne
4.Jere Lehtinen
...

Nämä siis nykyisin pelaavista, eli mukana eivät ole mm. Jarmo Myllys, Jari Kurri jne.

Ura:

Saku Koivu on ponnistanut NHL:ään TPS:n riveistä. Liigassa Koivu ehti pelata kolme kautta, joista muistoiksi tarttuivat kaksi Suomen mestaruutta. Lisäksi Koivu oli voittamassa maailmanmestaruutta vuoden 1995 MM-kisoissa. Tämän jälkeen Koivu on edustanut Montreal Canadiensia, sekä uudestaan TPS:aa kaudella 2004-05 työsulun aikana.

Vahvuudet:

Koivu on joukkueensa johtaja isolla J:llä, kuten kapteenin kuuluukin olla. Kun Koivu on poissa kokoonpanosta, Canadiens häviää useammin kuin voittaa. Vaikutus on siis merkittävä, joka vain harvalla pelaajalla on joukkueeseensa. Tässä mielessä hän on liigan ehdotonta eliittiä.

Kaikki tietävät, että Koivulla on huikea määrä taitoa. Vladimir Jursinov on joskus sanonut, että Sakulla on enemmän taitoa kuin kenelläkään, jota hän valmentanut. Hänen liikkeensä on sulavaa ja erittäin kaunista katsottavaa sekä peliäly erinomainen. Koivu tekee ketjukavereistaan parempia ja se on suuren pelimiehen merkki. Koostaan huolimatta Sakun peliin ovat aina kuuluneet taklaukset ja hän tahtoo mennä kulmaan kaivamaan kiekkoa. Hän on pelissä aina antamassa kaikkensa.

Heikkoudet:

Heikkouksina voisi mainita loukkaantumisherkkyyden ja sen, että Koivu ei lauo tarpeeksi. Myöskään laukauksen laatu ei ole huippuluokkaa. Pelintekijän prototyyppiinhän kuuluu syöttää mieluummin kuin tehdä maali itse, mutta Sakun peliin voisi tulla lisää itsekkyyttä ja röyhkeyttä maalintekotilanteissa.

Rooli:

Johtava pelaaja niin kentällä kuin pukukopissa. Pelillisenä roolina ennen kaikkea kiekollinen peli ja vastuu hyökkäyspään tehoista.

Suuren mestarin joutsenlaulu

Saku Koivu
Saku Koivusta tuli suuri pelaaja. Mutta se, että hänestä ei tullut suurinta ja kauneinta – jääkiekon Muhammad Alia – on tarkastelun ja tarinan arvoinen asia. Urheilulehti analysoi syyt Koivun potentiaalin hukkumiseen.

Eletään kautta 1989-1990. Kouvolan jäähallissa on poikkeuksellinen tunnelma. Normaalisti KooKoon liiga-joukkueen pelaajat kiiruhtavat lauantain aamuharjoituksen jälkeen omille teilleen. Nyt on asian laita toisin. Joku pelaajista tietää, että tänään iltapäivällä Kouvolaan saapuu TPS:n C-juniorit mukanaan kohuttu junioripelaaja Saku Koivu.

Yli puolet pelaajista päättää jäädä katsomaan Koivua. Määrä on poikkeuksellisen suuri; normaalistihan junioripelejä jää katselemaan pari kolme pahaista pelaajaa, yksi kiekkofriikki sinikantisine vihkoineen (tulevia valmentajia on joka joukkueessa aina yksi!) ja kaksi aikaansa tappavaa poikamiestä.

Muutoinkin katsomossa on väkeä huomattavasti tavallista enemmän. Sana näyttää kulkevan Koivun edellä. Asetelmassa on jotain samaa kuin Wayne Gretzkyllä aikoinaan. Katsomot pullistelivat ympäri Kanadaa, missä pikku-Väinö pelasikin.

Toki mittasuhteet ovat toiset. Jääkiekkoilussa Kanada on Kanada, ja siksi toisekseen, Suomessa eletään vielä aikoja ennen massatajunnat läpäisevän kiekkobuumin syttymistä.
Mutta jotain poikkeuksellista tässäkin ilmapiirissä on; kyse ei ole mistä tahansa junnumatsista.

Kun tuomari pudottaa kiekon jäähän, kukaan ei voi aavistaa, että tämä TPS:n C-junioreiden pienikokoinen ykköskentällisen keskushyökkääjä on johtava eräänä päivänä Suomen maailmanmestaruuteen.

Tai, että sama kieputtelija kantaisi aikanaan tarunhohtoisen Montreal Canadiensin kapteenin paitaa.

Koivun ensimmäinen vaihto on jäätävä: silmiä hiveleviä pyörähdyksiä ja harhautuksia kiekon kanssa; kaksi maalintekoon vapauttavaa syöttöä ketjukaverille; kaksi rajua olkapää-olkapäätä -vasten vastataklausta päätä ja kahta pidempiä vastustajia kohtaan; sekä kimmastuksissa otettu jäähy poikittaisesta mailasta.

Katsomossa pidätetään henkeä ja katsellaan hieman alta kulmain toisia. Luvassa on mielenkiintoinen iltapäivä maailman nopeimman pallopelin seurassa.

Antaa pojan näyttää lisää.

URAN SOLMUKOHDAT

Koivun ura jakautuu neljään merkittävään periodiin. Ensimmäinen periodi on juniorivuodet. Toinen vaihe on jursinovilaisuuden aika sekä nousu Leijonien johtosentteriksi. Kolmas jakso on NHL-vuodet syöpään sairastumiseen asti. Ja nyt eletään parhaillaan neljättä erää, jota voi kutsua joutsenlauluksi.

Näiden neljän vaiheen sisällöt eivät ole irrallisia ja tarkkarajaisia toisistaan – syövän toteamista lukuun ottamatta. Eri periodit liukuvat päällekkäin kuin pärekaton päreet.

Esimerkiksi A-maajoukkueessa Koivu on esiintynyt kolmen viimeisen periodin aikana – ja vieläpä johtosentterinä aina maailmancupin kynnykselle asti, jossa Olli Jokinen viimein lunasti aseman Koivulta. Lisäksi jursinovilaisuus on vaikuttanut läpi vuodet – opettajan ja oppilaan keskusteluyhteys on ennallaan.

Yhtä kaikki, uran muodollinen jaottelu ja analyysi neljään periodiin ristivalottaa ilmiö Koivua osuvasti.

ISÄT JA POJAT

Tiger Woodsin sekä Venus ja Serana Williamsin esimerkit ovat viime vuosina suunnanneet urheilumaailman ajattelua siihen, että menestyvien urheilijoiden taustalla ovat erittäin merkittävässä roolissa lähes poikkeuksetta vanhemmat. Meilläkin on tästä esimerkkejä: sieviset, seppälät, nummelinit, manniset, kapaset ja niin edelleen.

Myös Teemu Selänteen isän kirjoittama kirja Teemusta viittaa vakuuttavasti siihen, että Teemun isä Ilmari on hyvin tietoisesti rakentanut poikansa uran alun askelmerkkejä.

Tämä urheilijanvanhemmuus on tosin nähtävä laajoissa silmänaloissa. Tuki ja apu voivat olla mitä moninaisinta: taloudellista, henkistä, konkreettista (pyykit, kuljetukset jne.), valmennuksellista ja viime kädessä jopa managerointia.

Saku ja Mikko Koivun taustalla ovat olleet vahvasti molemmat vanhemmat. Kuten niin usein, isän, Jukka Koivun, rooli on ollut äitiä näkyvämpi.

On helppo nimetä ne kaksi sektoria, joilla isä-Koivu on antanut korvaamattoman avun ja lähtöpotkun Sakun uralle:

Ensinnäkin kaikkein oleellisin liittyy Sakun taitoihin. Taidot syntyvät vain lukemattomien toistojen kautta. Olisi virhe luulla, että Saku on oppinut vaikkapa salamannopean pitkänvetonsa – Koivun tehokkaimman harhautuksen – TPS:n juniori-treeneissä. Totuus on, Että se on opittu ulkojäillä, joukkueharjoitusten ulkopuolella.

Tähän liittyy kaiken tyhjentävästi kertova anekdootti:

Turussa ei ole perinteisesti kunnollista talvea ollenkaan. Sen, minkä yöpakkaset kylmentävät, päivän merisää lämmittää. Jukka Koivulla ja Timo Nummelinilla oli ongelma: kuinka saada Sakulle ja Petteri Nummelinille kelvollista jäätä harjoittelualustaksi?

Ratkaisu löytyi perinteisen viitseliäisyyden tuolta puolen: Herrat jäädyttivät ja huolsivat jäätä yöllä!

Isät saattoivat ajatella, että jos parin tunnin valvomisella saa aikaan sen, että pojat voivat luistella vaikkapa 20 minuuttia pidempään kuin ilman jäädytystoimenpiteitä, se kannattaa tehdä.

Ja siksi toisekseen, ennen yötä kentälle ei olisi mahtunutkaan jäädyttämään. Nättinummen kentän jäällä kävi iltamyöhään sellainen vilske, ettei sinne olisi mahtunut kahta omaehtoista jäädyttäjää kirveelläkään.

Syntyi pelaajamerkityksessä alkujuuri Saku Koivulle, Petteri Nummelinille ja taisi olla seassa mukana myös Marko Kiprusoff.

Mutta jäätä ei olisi ollut ilman isiä. Tällä hetkellä isät eivät kadu pätkääkään sitä, että joutuivat vetämään ilta toisensa jälkeen naapuritalon seinästä 100 metriä letkua alikulkutunnelin kautta kentälle.

LUONNE PELIROHKEUDEN PERUSTANA

Saku Koivun voi sanoa perineen tai oppineen mallista isänsä luonteen. Koivut ovat tietyllä tapaa kovaluonteisia ihmisiä – niin kliseiselle ja tyypittelevälle kuin ilmaus kalskahtaakin.

Mutta olisi kömpelöä puhua Koivuista yleisesti vahvoina luonteina, se olisi tyhjänpäiväistä pseudo-psykologiaa. Kyse ei ole siviilipersoonista, vaan jääkiekkopersoonista. jääkiekkoihmisinä Koivut ovat erittäin lujia persoonia.

Palataan hetkeksi vuoteen 1990 ja Kouvolan jäähalliin.

Jo ensimmäisen erän vaiheista käy kaikille katsojille selväksi, että tuossa heiveröisessä keskushyökkääjässä monet asiat ovat aivan toisin kuin muissa ottelun pelaajissa. Hän on teknillisempi, nopeampi, rohkeampi, älykkäämpi ja luovempi kuin muut.

Saku Koivu järjestää unohtumattoman näytöksen. Mieleen tulee varhaiskypsä viulisti, joka vetelee aikuisten kappaleita kuin vanha tekijä. Kyse on harvinaislaatuisesta virtuositeetista.

Mutta yhdeksän kymmenestä katsojasta tuomitsee erätauon keskusteluissa Koivun. Puheen sävy on hyvin suomalainen: liian pieni, liian itsekäs, kuljettaa liikaa kiekkoa, ei ole joukkuepelaaja, miten käy kun aletaan taklata kovemmin ja niin edelleen.

Suut eivät mene kiinni, ne mälväävät pelin jälkeenkin tuota tyhjää kateellista puhetta, vaikka Koivun esitys Kouvolassa on vastaansanomattoman upea. Koivu pelaa niin loisteliaasti kuin vain 15-vuotias voi, ja enemmänkin.

Mutta ei auta: ei siitä pelimiestä tule, jos on uskominen jäähallista poistuvien ihmisten mielipiteisiin.

ULKOJÄÄKIEKOLLINEN VASTUS

Saku Koivun vastus uran varhaisvuosina ei jäänyt pelkästään kaukalon sisälle. Voi olla, että päätä pitemmät ja kymmenen kiloa painavammat vastustajien pakit olivat lopulta vain pieni riesa verrattuna siihen aikuisten masinoimaan vastukseen, jonka pienen ja muita taitavamman junioripelurin olemus herätti katsomoissa.

Etenkin Turku on aluetta, jossa kukaan ei saa olla sen erikoisempi kuin muut. Puukko viuhuu heti yllättävänkin läheltä.

Mutta Koivut kestivät. Saku oli luja päämäärässään. Ja Jukka myös. Itse asiassa isä-Koivu oli paikoin jopa hyvin häikäilemätön sekä Sakun että myöhemmin Mikon kanssa. Ei ollut este eikä kaksi, jotka Jukka jyräsi poikien tieltä suoraviivaisella tyylillään.

Kaikki tempaukset eivät kestä päivänvaloa, osa liitelee jo urbaanilegendojen sfääreissä.

Vladimir Jursinov sr:n saapuminen TPS:n päävalmentajaksi kaudelle 1993–1994 oli aivan ratkaiseva seikka niiden kehityshyppäysten suhteen, joita Saku Koivu otti muutamassa vuodessa ennen siirtymistään NHL:ään.

Koivun jääkiekko alkoi muodostua siksi jääkiekoksi, josta hänet muistetaan. Hiomattomasta timantista hioutui todellinen jalokivi.

Koivun ja Jursin valmentaja-urheilija -suhde oli mielenkiintoinen. Se oli kuin dialogia ja jopa väittelyä jääkiekkofilosofisessa mielessä. Jursi esitti teknisen tai pelillisen haasteen sekä opetuksen – ja Koivu vastasi siihen.

Jo seuraavana päivänä Jursi nosti taas rimaa – ja jälleen Koivu nokitti.

Näin lumipallo vyöryi ja kasvoi potenssiin.

Toisin kuin muut, Koivu oli uppiniskainen mestaria kohtaan! Siinä, missä joku Toni Sihvonen sijoittui sentterinä Jursin ohjeita kuuliaisesti totellen ”taakse”, Koivu viiletti vähät välittämättä ”syvällä”. Sihvonen nousi pyydettäessä takamus edellä puuhun, Koivu käytti omaa ajattelua ja luonnettaan.

Asetelmassa täytyi olla jokin syvempi ymmärrys nuoren tähden ja kaiken nähneen valmentajavelhon kesken. Vaikka he ottivat asioista viikoittain yhteen, kummankin täytyi kuitenkin oivaltaa, että yhteenotot johtavat molempien kannalta parhaaseen lopputulokseen.

Jäähallilta lähti usein treenien jälkeen pelaaja ja valmentaja, jotka hetkellisesti vihasivat toisiaan, mutta sisimmissään aistivat taustalla olevan rakkauden yhteiseen asiaan.

Tosin joskus Jukka Koivu joutui lohduttamaan poikaansa. Ilta kotona on pitkä odottaa, kun ei voi kuitenkaan olla varma, oliko valmentajan pinna katkennut oikeasti ja lopullisesti.
Ja mitä Jursiin tulee, niin venäläinen valmentajahan usein huutaa ja ohjaa eniten sitä pelaajaa, jolla on suurin oletettu tulevaisuus edessä. Saku Koivu oli akatemian oppilas numero yksi, ylivertainen potentiaali vertaistensa potentiaalien joukossa.

JURSINOVILAISTA PSYKOLOGIAA

Eräs Jursinovin psykologisista metodeista oli yhyttää näitä nuorukaisia toistensa kimppuun. Jursi saattoi esimerkiksi antaa Sihvosen ymmärtää, että joukkueessa on tilaa vain joko hänelle tai Koivulle. Se, kummalle paikka kuului, täytyi näyttää jäällä kovuudella:

”Tarvitshee lyödä tämä Koivu, josh aiko pelata joukkue.”

Tietysti jäi pelaajan itsen arvioitavaksi, mitä tarkoittaa ”lyödä”.

Nuoret miehet ottivat kovaa jäällä yhteen. Ja mikä Jursille tärkeintä, muut pelaajat antoivat Koivulle koko ajan sellaista sparrausta, ettei paremmasta väliä. Saku ei päässyt helpolla treeneissä eikä peleissä. Jos peli meinasi olla vastustajan puolelta liian kesyä, Jursi saattoi omilla toimillaan nostaa Koivun pelaamisen vaatimustasoa.

Pelillisesti arvioiden Saku Koivu eli koko uransa parasta aikaa viimeisenä vuotenaan ennen NHL:ään siirtymistä. Kaudella 1994–1995 Koivu johti kaksi joukkuettaan, TPS:n ja Leijonat, mestaruuksiin.

Tässä vaiheessa näkymä oli, että Koivusta voisi kehittyä mega-supertähti NHL:ään Gretzkyn, Mario Lemiuxin, Mats Sundinin, Jaromir Jagrin ja Eric Lindrosin rinnalle.

Lisäksi Peter Forsberg aloitti uransa NHL:ssä samaan aikaan Koivun kanssa. Koivun urakehitystä on hyvä verrata Forsbergiin.

NHL: KRUUNUNJALOKIVI JÄÄ UUPUMAAN

Leijonakuningas

Saku Koivusta tuli kunnioitettu ja loistelias NHL-pelaaja. Hän on Montrealin kapteeni ja supertähti. On kuitenkin oleellista kysyä, miksi Koivu ei koskaan yltänyt mega-supertähdeksi, kuten edellä mainitut pelaajat Forsberg mukaan lukien.

Forsbergin lähtökohdat eivät olleet yhtään sen otollisemmat, melkein päinvastoin. Vuonna 1995 Koivu oli jopa Forsbergiä parempi jääkiekkoilija.

Koivun eräs jarruttava tekijä on ollut kiistatta Montreal Canadiensin iskukyky. Jossain toisessa organisaatiossa Sakun erityisosaaminen olisi varmasti noussut paremmin esiin. On ollut hetkiä, että Koivu on joutunut lähes omalla panoksellaan kannattelemaan maineikasta seuraa.

Eikä sovi unohtaa, että Koivun loukkaantumiskierre on sekin veloittanut raskaalla kädellä saavutettuja tuloksia. Esimerkiksi toisella NHL-kaudella Koivu johti koko liigan pistepörssiä, kunnes loukkaantui. Jossittelulle jää valitettavaa sijaa.

Edellä mainitut vaikeudet ovat kuitenkin ulkoisia syitä. Seura on kokonaan ulkoinen tekijä, johon pelaajan on vai sopeuduttava; loukkaantumiset ovat todellisen ja ulkoisen syyn puolivälissä.

Tärkein todellinen sisällöllinen syy on tunnistettavissa, mutta senkin tarjoama teoreettinen vaihtoehto on pelkkää spekulaatiota:

Miksi ja kenen analyysin perusteella päädyttiin siihen, että Koivun on hankittava voimaa ja massaa rutkasti lisää NHL:ää varten?

VOIMAN JA MASSAN EPÄONNISTUNUT YHTÄLÖ

Silmitön massan ja voiman lisääminen merkitsivät vuosi vuodelta yhä enemmän sitä, että Koivu menetti valtaosan sitä terrierimäistä peli-identiteettiä, jolla hän oli noussut maailman huipulle.

Ei ole kaukaa haettua väittää, että kauden 1994–1995 fyysisillä ominaisuuksilla ja liikkeellä Koivu olisi yhä pitelemätön pelaaja. Toki ikäkin tekee aina tehtävänsä, mutta se tahti, jolla Koivu jäykistyi NHL:n neljänä ensimmäisenä kautenaan, viittaa puhtaasti oheisharjoittelussa tehtyihin virheisiin.

Sen hinnan Koivu maksaa joka tapauksessa, minkä muutkin paljon painoja nostaneet pelaajat: ura lyhenee loppupäästä.

Jos Koivuun liitettiin jo juniorivuosina paljon kateellista puhetta, eivät sanelut ole aina olleet kauniita seniori-iässäkään. Edes kaikkien aikojen Leijonakapteenin sädekehä ei ole pitänyt loitolla niitä ilkeämielisiä vihjailuja, jotka jäähallien käytävillä – tietysti nimettöminä ja kasvottomina – on liitetty Koivun äkilliseen painonnousuun ja vieläpä pituuskasvun myöhäiseen spurttiin.

Samojen spekulaatioiden kohteena on ollut myös Selänne. On ihmetelty paitsi painonnousua myös kasvonpiirteissä tapahtuneita muutoksia ja häränpaksuista niskaa.

Joka tapauksessa Koivu on saanut urallaan kohdata kaikki mahdolliset huippu-urheilun haasteet. Kilpailu on äärimmäisen kovaa. Oikeastaan kyse on illasta toiseen tuosta Jursin hokemasta ”joko shinä tai Koivu” -asetelmasta.

Ammattipelaajan arki on jatkuvaa itsensä ja vastustajien face-to-face -kohtaamista. Ainakin kaikki lailliset keinot on käytettävä pärjätäkseen.

TÄHTIHETKIÄ JA PELAAJAIDENTITEETIN MUUTOS

Koivun NHL-uran aikana on muutamia tähtihetkiä, joita ei saa unohtaa. Naganon olympialaisissa ketju Selänne–Koivu–Jere Lehtinen oli kenties maailman paras.

Ainakin kolmikon ylivoimapelaaminen oli ylivertaista maailmassa.

Lisäksi Koivu on näyttänyt suuruutensa aina niillä hetkillä, jolloin kovimmat pelaajat joko astuvat tai ovat astumatta esiin. Kyse on play-offs -jääkiekosta. Saku on pelannut NHL:ssä 40 pudotuspeliä ja summannut niissä 13 maalia ja 21 maalisyöttöä.

Tulos – 0,85 pistettä per peli – on varsin hyvä Canadiensissa tehdyksi.

Ja huomio kiinnittyy lisäksi kahteen erityiseen sesonkiin: kauden 2001–2002 lukemat pudotuspeleissä olivat 12 peliä, 4 maalia ja 6 maalisyöttöä; kaudella 2003–2004 – siis viimeksi pelatulla NHL-kaudella – 11 peliä, 3 maalia ja 8 maalisyöttöä.

Fantastisia tehoja!

Eikä sovi unohtaa, että kauden 2001–2002 syksyllä Koivu sairastui syöpään.
NHL:n runkosarjan tehopisteiden vaisuus – 0,8 pistettä per peli – verrattuna pudotuspelien erinomaisiin lukemiin saa vaiheilleen kolme toisiaan tukevaa tulkintaa.

Ensinnäkin Koivu on kova pelimies juuri oikealla hetkellä. Kenellä on esittää paremmat lukemat pudotuspeleistä kuin runkosarjasta, tuskin kenelläkään!

Toiseksi Koivun pelaaminen perustuu tahtotilaan. Pudotuspelijääkiekko on tahtojääkiekkoa.
Kolmanneksi jää todettavaksi se seikka, että Koivun pelaamisen irtonaisuus on ollut tipotiessään runkosarjassa. Jos kroppa on jumissa, runkosarjan 82 peliä on mahdoton rutistaa pelkällä tahtotilalla.

Vuodet ovat muokanneet Koivua pelaajana. Jos ennen NHL-uraa määre taitava tahtopelaaja piti kutinsa, nyt osuvampi ilmaus on tahtopelaaja, jolla on myös taitoa.

JOUTSENLAULU ALKOI SYÖVÄSTÄ

Pari vuotta ennen syöpään sairastumista Koivu oli muuttanut oheisharjoittelunsa täysin. Tarkoitus oli lähteä korjaamaan tehtyjä virheitä ja ottaa muutoinkin mukaan kokonaisvaltaisempi urheilijan kehittymisen ja kehittämisen mentaliteetti.

Koivun tiedetään olleen fyysisesti ehkä kaikkien aikojen kovimmassa kunnossaan juuri sinä syksynä, kun syöpä todettiin.

Näin suunniteltu paluu aivan maailman huipulle sai syövän myötä yllättävän ja dramaattisen käänteen.

Aivan kuin Koivun elämä olisi ohjelmoitu kulkemaan uusien ja taas uusien vaikeuksien kautta. Toisaalta Sakun jos kenen saattoi kuvitella nujertavan myös syövän.

LEIJONIEN KAKKOSSENTTERI

Saku Koivu pelaa siihen nähden yhä loistavaa jääkiekkoa, että hänellä on takanaan harvinaisen koetteleva uran jälkipuoli: voimaharjoittelu suunniteltiin ensimmäisten NHL-vuosien aikana väärin, kaudet sujuivat loukkaantumisten säestäminä takkuisesti – ja päälle päätteeksi iski syöpä.

Tähän kaikkeen suhteutettuna Koivu pelasi hyvin maailmancupin toiseksi sijoittuneen joukkueen kakkossentterinä. Ja teki sen hyvin sakumaisesti: maestro ei valittanut julkisuuteen loukkaantunutta, lähes pelikelvotonta rannettaan.

Juuri sen verran jäi jotakin puuttumaan, että jos Koivu olisi ollut ripauksen paremmassa lyönnissä, Leijonat olisi luultavasti voittanut koko World Cupin. Ainakin päävalmentaja Raimo Summanen oli laskenut hieman enemmän Koivun kentällisen varaan.

SM-liigalle Saku Koivu on sekä imagollinen että taloudellinen voitto. Tästä ei ole kahta sanaa.

Siitä huolimatta, että Koivun pelilliseen otteeseen näyttää vääjäämättä kiinnittyvän haikeaakin joutsenlaulua, tietty varoituksen sana on annettava muille joukkueille. Kun keväällä aletaan pelata mestaruudesta, TPS on vahvoilla.

Syykin on selvä. Tepsin vaarallisuuden takaa yksi maailman kaikkien aikojen parhaista pudotuspelipelaajista: numero on 11 – ja nimi Koivu.

Petteri Sihvonen

# Juttu on julkaistu Urheilulehdessä 18.2.2005.

Sehän ei edes osaa pelata... eipä näy kisoissakaan mikä maanpetturi! Pois tollaset äijät suomalaisesta jääkiekosta ja lisää Jarkko Ruutuja

ei se saku mikään jumala ole..jos olis niin eiköhän se tps olisi suomenmestari eikä kärpät...ei se saku oo enää entisensä ku sil oli syöpä, ihminen sekin on pelkkä kuolevainen..pelkkä matti meikäläinen..