Olen ujo, ja aina kun pitäisi pitää esitelmä luokan edessä, käteni alkavat täristä ja alan änkyttää ja mumista jotain sekavaa ja sitten punastun. Häpeän itseäni, eikä tilannetta paranna yhtään se, että luokkani pojat alkavat huomautella minulle punastumisestani. "Nyt se taas punastuu!" tai "Miks sä aina punastut?" tai "Sä oot ihan punanen!" Aina olen kuitenkin esitelmäni pitänyt, vaikka se onkin minulle todella vaikeaa ja pelottavaa. Ujouden lisäksi minulla on siis myös yksin esiintymisen kammo. Ryhmässä esiinnyn mielelläni.
Punastun helposti ihan tavallisissakin keskustelutilanteissa, enkä kestä katsoa toista silmiin, varsinkaan jos tämä ei ole joku hyvistä kavereistani. Välttelen luokkani poikien kanssa puhumista, koska punastun silloinkin ja sitten he alkavat huomautella.
Ahdistun myös jos joku tuijottaa minua tai luulen jonkun tuijottavan. On se elämä välillä niin vaikeeta :/
Punastun helposti ihan tavallisissakin keskustelutilanteissa, enkä kestä katsoa toista silmiin, varsinkaan jos tämä ei ole joku hyvistä kavereistani. Välttelen luokkani poikien kanssa puhumista, koska punastun silloinkin ja sitten he alkavat huomautella.
Ahdistun myös jos joku tuijottaa minua tai luulen jonkun tuijottavan. On se elämä välillä niin vaikeeta :/
Vastaukset 5
Vanhimmat
Jos yhtään lohduttaa, niin on monia muitakin ujoja, myös minä. En väitä tietäväni täysin, mitä joudut kestämään, mutta ainakin ymmärrän sua jossain määrin.
Ehkä pidät itseäsi muita huonompana. Tiedätkö: vaikka ujous vaikeuttaakin kanssakäymistä, niin kun joku oppii tuntemaan sut, se arvostaa ihania piirteitäsi. Älä ota liian vakavasti niiden poikien sanoja, niillä on vielä paljon opittavaa ennen kuin ne kasvaa aikuisiksi. Tsemppiä! :)
itse en vihaa mitään muuta niin paljon kuin esielmän pitämistä, se on pelkkää kidutusta. Pahin vaihe on taatusti se kun tietää olevansa seuraava ja ennen mua pitänyt on lopettamassa esitelmäänsä. Mitään oksettavampaa tunnetta ei voi olla. Onneksi en ole koskaan joutunut kuulemaan mitään kommentteja pitäessäni esitelmää. Olen silti melkein vain kuollut häpeästi. Sanat menevät sekaisin, suu kuivuu niin että puhuminen tuntuu vaikealta, kroppa tuntuu omituiselta ja olen aivan jäykkä. Tuntuu etten pysty liikuttamaan päätäni. Yök. Miksi ihmisiä pitää kiduttaa näin? Esitelmät eivät varmastikaan ole mikään aivan välttämätön asia.
Sitten kun pääset peruskoulusta muualle esitelmiä pitämään, niin todennäköisesti yleisössä ei ole enää näitä ilkkujia, ellei joku niistä vanhoista luokkakavereista ole sattunut samalle luokalle :( Mäkin olin aikoinaan kova punastelemaan ja toisinaan punastun vieläkin, mutta en enää välitä kun kukaan ei huomauta siitä.
Moi!
Jos vaan mitenkään uskallat, kokeile tätä. Esitelmän aluksi kerro, että jännität. Se voisi olla sellainen "alkukevennys": mua jännittää tää ihan sikana, mutta kokeillaan selviänkö pyörtymättä.
Punastumisesta huomauttelijoille voit heittää: Niin, eikös ookkin suloista!
Toimii!
Itse sain esitelmistä kiitettäviä yläasteella mutta minua pelotti hirveästi niiden pitäminen. Hyvä palaute kuitenkin auttoi siihen että tunne pysyi siedettävyyden rajoissa(minuakin hieman koulukiusattiin ujouteni takia ja itsetuntoni oli huono). Pointtini on siis se että etenkin opettajien(ja miksei oppilaidenkin)tulisi rohkaista hyvällä palautteella oppilaita etteivät he rupea jännittämään jännittämistä. Siitä onkin jo vaikeampi päästä eroon, itse jännitän jännittämistä muissa sosiaalisissa tilanteissa älyttömästi ja se varmaan näkyy ulospäinkin :o