Kukaan ei halua perhettä kanssani

Tuntuu että olen tällä hetkellä niin suurten päätösten äärellä, että sekoan pian. Olen ihan lapsesta saakka haaveillut äitiydestä, vielä parikymppisenä haaveilin kunnon suurperheestä, lapsia olisi saanut olla iso liuta. Kun 30 ikä alkoi lähestyä, eikä miestä tai lapsia vieläkään kuulunut, kipuilin asiaa todella paljon. Kaikki mies suhteeni kariutui parin kk jälkeen, koska jotenkin onnistuin aina löytämään vain ne pahasti alkoholisoituneet miehet, tai muuten täysin suhteeseen kykenemättömät ääliöt.

Olin 31 kun viimein tapasin nykyisen mieheni, ja ajattelin että nyt saan vihdoin perustaa perheeni. Asiat ei kuitenkaan mennyt ihan niin, en avaa syitä sen enempää, mutta olin tietoinen suhteemme alkuajoista saakka että tämän miehen kanssa en lapsia saa. Ajattelin että näin elämäni sitten vain kuuluu mennä, lapset ei kuulu minun tarinaani. Hyväksyin asian yhtäkkiä ehkä vähän liiankin hyvin, lasten hankkiminen alkoi tuntua niin kaukaiselta ajatukselta että alitajuisesti aloin paheksumaan jokaista joka yhtäkkiä oli paksuna tai puhui perheen perustamisesta. Olen aina rakastanut lapsia, mutta yllättäen en voinut sietää heitäkään silmissäni ja kaikki lapsiin liittyvä oli vain todella ärsyttävää ja rasittavaa. Tämä tietenkin teki myös siitä asiasta todella vaikeaa omalle kohdalleni, että miehelläni on kaksi lasta jo aiemmasta suhteesta. Koska en sietänyt heitäkään elämässämme.

Jossain kohtaa oma vauvakuumeen alkoi kuitenkin taas nostaa päätään, ehkä siinä kohtaa kun pari hyvää ystävääni sai lapset ja katselin vierestä heidän onneaan ja olin itsekkin niin aidon onnellinen heidän puolestaan. Hiljaa itsekseni kuitenkin yritin työntää asiaa mielestäni, vuoden päivät olen selvinnyt satunnaisella asian ajattelulla ja sitten taas jatkanut elämääni.

Nyt parin kuukauden aikana asia on kuitenkin räjähtänyt käsiin. Se alkoi oikeastaan joulun alla, olen aina rakastanut joulua ja aina odottanut sitä päivää kun saan oman perheeni kanssa sitä viettää, tehdä siitä joulusta yhtä taianomaisen omille lapsille kuin mitä se oli kun itse olin lapsi. Sen sijaan vietin jouluni kolmistaan vanhempieni kanssa, koska mieheni vietti omansa lastensa kanssa vanhemmillaan sisarustensa ja heidän lasten kanssa, kerran olin siellä mukana ja totesin vain että ei se ole minun paikkani, olin vain täysin ulkopuolinen ihminen siellä muiden perheiden joukossa.

Mutta tosiaan joulun jälkeinen aika on ollut kamalaa. Purskahdan itkuun tai tunnen suunnatonta kipua sisälläni joka kertaa kun näen elokuvan, tv sarjan, mainoksen, kuvan, ihan mitä tahansa missä on perheitä, lapsia, raskaana olevia tai mitä tahansa siihen liittyvää. Minusta tuntuu suunnattoman pahalta että minä en ole kelvannut koskaan kellekään niin että minun kanssani olisi haluttu luoda perhe.
Ja nyt joudun miettimään tosissani mitä haluan tehdä, ainut asia minkä tiedän varmaksi on se, että nykyisen mieheni kanssa en lapsia saa. Ikää minulla on jo 34, joten ei tässä ole oikein aikaa alkaa etsimään uutta parisuhdetta. Jos tietäisin että hyvä mies löytyisi heti, joka vuoden sisään olisi valmis ryhtymään isäksi niin kaikki olisi hyvin, mutta mies historiani tuntien sellaista ei minulle tapahdu vaan hyvällä tuurilla se mies löytyisi ehkä ennen kuin täytän 50. Joten jääkö ainoaksi vaihtoehdokseni hankkia lapsi yksin... Kyllä minä selviäisin, ja olisimme perhe, minä ja lapseni ja ehkä sitten kävisi tuuri ja joskus löytyisi se mieskin rinnalle. Mutta tuntuu vain niin pahalta että miksi elämäni meni näin, olen ihan normaali, kiltti, älykäs, töissä käyvä, nättikin nainen, joka ei koskaan ole tehnyt pahaa kenellekään. Niin miksi minä en ikinä kelvannut kenenkään perheeksi, miksi kohtaloni on valita joko tai, pitää joko ihan ok suhde miehen kanssa jonka perhettä en ikinä voi olla vai hankkia lapsi yksin. En ikinä saa kokea miltä tuntuu rakastaa toista ihmistä ja luoda sen ihmisen kanssa uusi elämä jossa on meitä kumpaakin.