Ennen olin muita kohtaa paljon huomaavaisempi empaattisempi ja tietysti sinisilmäsempi. Nyt kun elämänkokemusta on karttunut hieman niin tullut huomattua, että tunteet kovettunu eikä ketää voi enää kutsua kaveriks.
En itke enää ollenkaa en tunne voimakasta surua rakkautta ketää kohtaa jne. Kokemukset on muokannu minua tälläiseksi kun olen nytte niin onko tämä teidän mielestä vain normaalia kehittymistä?
En itke enää ollenkaa en tunne voimakasta surua rakkautta ketää kohtaa jne. Kokemukset on muokannu minua tälläiseksi kun olen nytte niin onko tämä teidän mielestä vain normaalia kehittymistä?
Vastaukset 11
Vanhimmat
Olet oppinut peittämään tunteesi. Sitä käy kun tulee tarpeeksi vähättelyä. Itse kullekin.
Ei, kyllä se hohto asioista katoaa. Sitä voisi tietenkin sen lyhyen ajanjakson ennen sitä olla viisastakin juhlistaa, juuri niin kuin aikuisten sadut ja illuusiot esittävät tekemään. Tuleehan tuosta se eläneen tuntu kuitenkin. Ettei vallan osattomaksi tuosta näytelmästä sentään jäisi ainutkertaisessa elämässään. Kun parempaakaan ei taida olla tarjolla. Vaikka sen myöhemmin siksi luultavasti tulisi tajunneeksikin. Pahimmillaan ihan elämänvalheeksi.
Minä huomasin, että kaikki sujuu paljon paremmin kun vastaa samalla empatialla tai epäempatialla takaisin. Jos näin ei tässä jälkimmäisessä tee kaikki painetaan villaisella ja skeida vaan jatkuu ja jatkuu. Toisille se on katsos heikkouden merkki, että sellaiset kannattaa suosiolla karsia
Olet oikeassa. Jos ei tunne empatiaa jotain kohtaa, niin se on tervemenoa. Miksi olisi sellaisten ihmisten kanssa tekemisissä joista ei pidä.
Miksipä niin tai miksipä tuntisi empatiaa pahantekijöitä kohtaan sitä saa mitä tilaa
Niin, ihminen tosiaan muuttuu cuosien kuluessa. Itse olen kehittynyt täysin päinvastaiseen suuntaan. Olen tullut empaattisemmaksi ja oppinut näyttämään tunteitani (sekä positiivisia, että myös negatiivisia). Nuorempana olin vain kylmä ja kova kuori, josta ei saanut otetta ja johon mikään ei näennäisesti tarttunut.
Jollei saa kunnioitusta, sitä on vaikeampi antaa toiseenkaan suuntaan. Luottamus? Keneen voi luottaa ja keneen ei? Onko vaarana tulla väärin ymmärretyksi? Halu ymmärrä toista heikkenee, jos jokin herättää epäilyjä.
Ovatko epäilyt aiheellisia, osaako toinen käsitellä asioita ymmärrettävästi? Kenen kanssa voi jutella syvällisiä, jos uskaltaa uskoutua jollekin, voiko se myös kääntyä lopulta itseä vastaan, jos ymmärrys asiaan on toisella vaillinainen?
Kaikki on mahdollista, uskaltaako ottaa riskiä ja luottaa toiseen? Itse olen ottanut riskejä ja jälkeenpäin katunut sitä, kun joutunut pettymään toiseen. Asiat voi aistia jälkeenpäin, vaistot voivat paljastaa ja synnyttää epäilyä toiseen.
Pahuus on minusta ylimielisyyttä, toisen manipulointia ja provosointia, ahneutta. Asioiden kärjistämisiä ja ylireakoimista. Kaikki ei ole luottamuksen arvoisia ja itsekkyyttä on hyvä omata sen verran, että osaa järjellä tehdä oikeanlaisia päätelmiä ja suojata itseään suuremmilta karikoilta.
Lisään vielä pahuuteen alistamisen halun, tämä korostuu juuri vahvasti Putinin toimesta sodassa Ukrainaa vastaan.
” Halu ymmärrä toista heikkenee, jos jokin herättää epäilyjä. ” Niin niin, kenen voi luottaa ja keneen ei. Itse pidän sellaisia ihmisiä epäilyttävinä jotka etsii jotain negatiivista neuvotteluvalttikorttia. Että kylläpä kuulostaa raskassoutuiselta, päästäänkö tässä asiassa lie ikinä eteenpäin
Tuntuu vähön että ei kokemukset vie kenenkään tunteita. Suojelet vain itseäsi. Etkä anna itsellesi lupaa tuntea koska olet sulkeutunut kokemustesi takia.
Hmm..et kyllä hyväkään. Kyynisyys on paha.