Ripistä.
Ripistä olemme aina opettaneet, että sen pitää olla vapaa.
Jumalalle meidän tulee tunnustaa itsemme vikapääksi kaikkiin synteihin, niihinkin, joita emme tunne, niinkuin teemme Isämeidän rukouksessa; mutta rippi-isälle meidän tulee tunnustaa ainoastaan ne synnit, jotka me tiedämme ja sydämestämme tunnemme.
Syntien luetteleminen olkoon kunkin ehdon vallassa, mitä luetella tahtoo, mitä ei. Sillä niin kauan kun lihassa olemme, emme suinkaan valehtele, jos tunnustamme ja sanomme: Minä tunnustan itseni vaivaiseksi syntiseksi ja olevani syntejä täynnä (Room. 7:23).
Ei kukaan muu kun se, jonka usein täytyy taistella ja sotia perkeleen kanssa, tiedä, mikä voima salaripissä on. Perkele olisi aikoja minut voittanut, ellei tämä rippi olisi pitänyt minua pystyssä.
Paavilaisen papin ja munkin oli aina tapana sanoa, rippisi nöyryys auttaa sinut autuuteen, mutta minä sanon, ei auta, vaan usko, joka rakkauden kautta työtä tekee.
Onko synnit yksittäin tunnustettava?
Ei suinkaan, vaan tunnustamme kulloinkin sen mikä meitä erityisesti vaivaa, sillä erehdykset kuka kaikki ymmärtää, anna anteeksi salaiset rikokseni.
Sentähden me teemme rippimme, etteivät synnit kuolemassa pulppuaisi esille.
Kuta enemmän ken yrittää saavuttaa omantunnon rauhaa oman vanhurskautensa avulla, sitä enemmän omatunto käy levottomaksi.
Munkkina ollessani minä yritin äärimmäisen tarkasti elää noudatettavaksi määrätyn munkkisäännön mukaisesti; tapani oli aina kun minä ensin olin saanut katuvaisen mielen tunnustaa ja luetella kaikki syntini; minä usein uusin rippini ja suoritin innolla tehtäväkseni määrätyt katumusharjoitukset.
Omatuntoni ei kuitenkaan milloinkaan voinut päästä varmuuteen; se yhä vain epäili ja sanoi: Et tehnytkään sitä oikein, et katunutkaan tarpeeksi, unohdit rippiä tehdessäsi sen ja sen.
Kuta kauemmin näin yritin inhimillisin säännöin lääkitä epävarmaa, voimatonta ja murheellista omaatuntoani, sitä epävarmemmaksi, voimattomammaksi ja levottomammaksi se päivä päivältä tuli.
Ripistä olemme aina opettaneet, että sen pitää olla vapaa.
Jumalalle meidän tulee tunnustaa itsemme vikapääksi kaikkiin synteihin, niihinkin, joita emme tunne, niinkuin teemme Isämeidän rukouksessa; mutta rippi-isälle meidän tulee tunnustaa ainoastaan ne synnit, jotka me tiedämme ja sydämestämme tunnemme.
Syntien luetteleminen olkoon kunkin ehdon vallassa, mitä luetella tahtoo, mitä ei. Sillä niin kauan kun lihassa olemme, emme suinkaan valehtele, jos tunnustamme ja sanomme: Minä tunnustan itseni vaivaiseksi syntiseksi ja olevani syntejä täynnä (Room. 7:23).
Ei kukaan muu kun se, jonka usein täytyy taistella ja sotia perkeleen kanssa, tiedä, mikä voima salaripissä on. Perkele olisi aikoja minut voittanut, ellei tämä rippi olisi pitänyt minua pystyssä.
Paavilaisen papin ja munkin oli aina tapana sanoa, rippisi nöyryys auttaa sinut autuuteen, mutta minä sanon, ei auta, vaan usko, joka rakkauden kautta työtä tekee.
Onko synnit yksittäin tunnustettava?
Ei suinkaan, vaan tunnustamme kulloinkin sen mikä meitä erityisesti vaivaa, sillä erehdykset kuka kaikki ymmärtää, anna anteeksi salaiset rikokseni.
Sentähden me teemme rippimme, etteivät synnit kuolemassa pulppuaisi esille.
Kuta enemmän ken yrittää saavuttaa omantunnon rauhaa oman vanhurskautensa avulla, sitä enemmän omatunto käy levottomaksi.
Munkkina ollessani minä yritin äärimmäisen tarkasti elää noudatettavaksi määrätyn munkkisäännön mukaisesti; tapani oli aina kun minä ensin olin saanut katuvaisen mielen tunnustaa ja luetella kaikki syntini; minä usein uusin rippini ja suoritin innolla tehtäväkseni määrätyt katumusharjoitukset.
Omatuntoni ei kuitenkaan milloinkaan voinut päästä varmuuteen; se yhä vain epäili ja sanoi: Et tehnytkään sitä oikein, et katunutkaan tarpeeksi, unohdit rippiä tehdessäsi sen ja sen.
Kuta kauemmin näin yritin inhimillisin säännöin lääkitä epävarmaa, voimatonta ja murheellista omaatuntoani, sitä epävarmemmaksi, voimattomammaksi ja levottomammaksi se päivä päivältä tuli.
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.