Vl:illä on tapana kysyä uskonveljiltän ja -sisariltaan tavattaessa, että miten on uskosi laita ja oletko jaksanut olla uskomassa?
Mielestäni tällainen menettely on tavallaan "pakottamista" rippiin, koska eihän kukaan pysty vastaamaan ettei ole viimeaikoina tehnyt syntiä ihminen kun tekee jatkuvasti syntiä ainakin ajatuksissaan.
Kysyisin, että oletteko tosissaan huolissanne toisen syntikuormasta vai onko tämä tapa kontrolloida toisianne?
Mielestäni tällainen menettely on tavallaan "pakottamista" rippiin, koska eihän kukaan pysty vastaamaan ettei ole viimeaikoina tehnyt syntiä ihminen kun tekee jatkuvasti syntiä ainakin ajatuksissaan.
Kysyisin, että oletteko tosissaan huolissanne toisen syntikuormasta vai onko tämä tapa kontrolloida toisianne?
Vastaukset 15
Vanhimmat
Asennetta, asennetta, sitä löytyy valmiiksi kysymyksen muotoilussa!
Ei minusta ollenkaan hassumpi kysymys. Riippuu varmaan vastaajan persoonasta, kysyjän tavasta kysyä, sen hetkisistä tunteista, miten kysymys koetaan ja miten siihen vastataan. Aika harvinaista taitaa olla nykyään kysyä tuota toiselta, mutta en pahastusi jos joku läheinen sitä minulta kysyisi.
Minulta saa kysyä mitä vain. En pelkää uskosta käytävää keskustelua. Usko ja uskonnollisista asioista käytävä keskustelu on harvemmin tabu uskonnollisen yhteisön piirissä kasvanelle.
Itselläni on titenkin valta rajata miten kysymyksiin vastaan. Jos koen että minulta kysytään väärällä asenteella, turhasta uteliaisuudesta tai muuten vaan yksityisiä asioita, joita en koe kysyjän kanssa jakavani, vastaan niin, että vaihdan hienovaraisesti puheenaihetta. Jos toinen ei vihjettä ymmärrä, sanon suoraan, etten halua käydä tästä asiasta keskustelua (En rajaa tätä periaatetta vain uskovaisiin tai uskosta käytäviin keskusteluihin) Harvoinpa ihmisille tarvitsee niin selvästi sanoa. Yleensä ihmiset, ainakin ikäpolvessani, ymmärtävät jättää tilaa toisen yksityisyydelle. Hienotunteisia yritetään olla aina, tietenkin jokainen oman ymmärtämyksen varassa. Kaikilla sosiaalisen toiminnan pelisäännöt eivät mene yksiin. Niistähän sitten nouseekin sitten helposti niitä vaivautuneisuutta aiheuttavia tilanteita. Tuskinpa mikään harvinainen tilanne uskovaisillaankaan. Mitenpä me siinä mielessä muista eroaisimme. Sosiaalista älyä kun ei saa ostamalla tai tilaamalla kukaan.
kai sillä kysymisellä pyritään keventämään. Kaikille on varmaan selvää, että syntiä sitä on tehnyt yksi jos toinenkin.Joskus se on äärettömän helpottavaa, kun itsellä ei käsi nouse evankeliumia pyytämään ja istuu kivenä paikallaan, että matkaystävä kysyy jaksamista. Utelemista tai rippiin pakottamista en ole tavannut. Vilpittömin mielin kai sitä kysytään, ja yleensä siitä tulee molemminpuolinen sielunhoidollinen tilanne. Yhdessä jaetaan taakkaa ja pannaan sitä pois omaltatunnolta vaivaamasta.
Siinä tilanteessa voi kuitenkin olla vaarana, että joutuu näyttelemään, ettei toinen luulisi jotta on luopunut uskostaan
Olen joskus kuullut "suulla uskomisesta." Liekö tässsä nyt niin....
"Uskon ,mutta en vl:n tavoin," sanoi eräs kotiseuroissamme em. kysymykseen ja sehän käännytystyön pani alkuun.
Paavo oli ainakin rehti uskossaan.
Kysymys voidaan esim tehdä uskovaiselle, jota ei olla tavattu vähään aikaan, eli onko uskominen yhä säilynyt.
Samoin kysymys tehdään myös vl-kulttuuriin kuuluvana sanontana, johon ei välttämättä halutakaan vastausta..
Kysymys on itse asiassa aivan epäkristillinen.
"Oletko JAKSANUT olla uskomassa?" Olen aikoinani kuullut tuota kysymystä myös esikoisuudessa.
Ehkä se on vain yhdenlainen fraasi, jonka sanatarkkaa sisältöä ei olekaan niin tarkkaan mietitty. Ehkä sillä oikeasti ainakin joskus tarkoitetaan kysyä jotain sellaista, että ethän ole, veljeni tai sisareni, matkallasi suotta epäillyt Jumalan armoa Kristuksessa. Onhan Hänen armoliittonsa on solmittu iankaikkisesti kestäväksi.
Mutta varmasti usein myös sillä tarkoitetaan juuri mitä nimim. sielikki ilmeisesti epäilee tarkoitettavan: oletko jaksanut valvoa, oletko jaksanut pysytellä kaidalla tiellä, oletko pysynyt poissa synnin teosta, oletko joutunut vikaan josta sinun nyt oitis pitäisi alkaa tekemään rippiä ja parannusta.
Ikäänkuin uskominen olisi jokin voimalaji. Ikäänkuin se olisi ihmisen omassa jaksamisessa millään lailla.
Usko on raamatun mukaan Jeesuksen alkama ja täyttämä. Mitä meidän jaksamiskyvyllä on sen asian kanssa tekemistä.
Ja rippi, syntien tunnustaminen, oikeastihan sen pitää olla taukoamatonta, sillä omana itsenämme olemme jatkuvasti pelkästään syntiset Jumalan edessä. Yksittäisten syntien luetteleminen velvollisuutena jollekin tietylle taholle ei ole mitään raamatun opettamaa rippiä, vaan sellaista paavinuskoista höpötystä, josta luterilaisessa uskonpuhdistuksessa ei näemmä kokonaan päästy.
Rippi on lahja. Sitä saa käyttää, jos ei muuten jaksa uskoa. No, käytin nyt itsekin sanaa "jaksa" uskomisen yhteydessä...
Joka tapauksessa uskominen on jotain, mitä SAA eikä jotain mitä TÄYTYY.
Usko on lahja.
Uskonsisaren tai -veljen uskomisen tilasta kyseleminen on rakkautta lähimmäistä kohtaan. "Syynä" kyselyyn voi olla esim. pitkä aika, kun on kunnolla ehditty tavata ja pysähtyä juttelemaan, välimatka tai vain rakkaudellinen osoitus lähimmäiselle, jolla ehkä on ollut vaikeaa elämässään ja uskomisessaan, että hänestä kannetaan huolta. Monesti tuo kysymys saattaa madaltaa kynnystä avautua ja kertoa vaikeuksista, jos sellaisia on. Mutta ei siinä mistään pakottamisesta ole kyse tai siitä, että tarvitsisi heti alkaa vaikeuksistaan vuodattaa, jos ei itse koe siihen "tarvetta".
Kukaan ei voi uskoa toisen ihmisen puolesta, mutta niin kuin toivoisimme kaikkien ihmisten olevan osallisia uskomisen vapaudesta ja ilosta, haluamme myös kantaa yhteistä huolta rakkauden hengessä toisistamme.
No en minä kyllä muista, että olis kukaan uskoni tilaa kysellyt.
Jos jotakin kysytään, niin se on ollut: "Mitä kuuluu, oletko jo vaihtanut autoa !
Miten menee töissä, meneekö sinulla hyvin.
Siihen täytyy vastata yksioikoisesti, että joo, menee hyvin, en ole vielä vaihtanut autoa, mutta kylläkait se olis aika vaihtaa.
Vaimokaan ei enää välitä uskoni tilasta, niinkun avioliiton alkuaikoina.
Oikeastaan se on hyvä, sillä se rasittaa, jos toinen syynää toisen uskoa.
No nyt siellä Larssin ja Kickin palstalla syynätään toistensa uskoa.
Siinä harvoin onnistutaan, sillä melko varmasti joku osapuoli ennemmin tai myöhemmin loukkaantuu.
Toista neuvomaan alkaminen on kuin sohaisu ampiaispesään.
En ole kyllä viime aikoina huomannut, että missään kenenkään uskoa olis lähipiirissä asetettu kyseenalaiseksi.
Sen sijaan olen kyllä kuullut ihmeteltävän, että mites noillakin on televisio.
Kukaan ei enää ala esim. televisiosta tuomitsemaan tai nostamaan meteliä, jos jollakin uskovaisella sellainen on.
Eikö tuo kerro enemmänkin siitä että lestdiolaisuus on voimalaji, ikäänkuin uskossa pysyminen vaatisi jatkuvaa valppautta ja kuin usko olisi niin heikkoa että sen pienemmästäkin asiasta menettää. Esim. tv:n katsominen, se ei saa luterilaista luopumaan uskostaan, mutta lestadiolaisen saa (kun se kerta ei ole suositeltavaa). Onko lestisten usko siis hiuskarvan varassa?????
Eihän vl:ien tarvitse luopua uskostaan jos sattuu katsomaan tv:tä, tuo on ihan höpö puhetta.
Muistan lapsuusajalta kuulleeni tuon tapaisen kysymyksen joidenkin vanhojen uskovaisten tavatessa toisiaan.
Mielikuvani mukaan noiden uskovaisten elämän tiedettiin olevan erityisen vaikeaa köyhyydestä tai muista vaikeuksista johtuen. Niin vaikeaa, että uskokin saattoi joutua koetukselle.
Minulle ei tullut sellaista vaikutelmaa, että kyse olisi ollut mistään kontrolloinnista tai "kyttäämisestä", vaan käsittääkseni aito myötäelämisen ja auttamisen halu.
..kellua virtaavan veden pinnalla vai onko niin uupunut ettei enää jaksa muutakuin hirveästi heiluttaa jäseniään? ;)
Ymmärsitkö pointin. Jumala pitää huolen kun ei liikaa hosu.