Nato-jäsenyys edistäisi Suomen kielipolitiikan liberalisointia
Ruotsin kieli tuli jokaiselle koululaiselle pakolliseksi aineeksi Kekkosen ja suomettuneisuuden ajan politiikalle tyypillisellä tavalla:
ulkopolitiikkaa käytettiin sisäpolitiikan vipuvartena.
Ruotsalainen kansanpuolue teki vuosisadan aluevaltauksen käyttämällä hyväksi Pohjoismaiden painostusta ja Neuvostoliiton aiheuttamaa pelotetta.
Neuvostoliitto oli siis pakkoruotsin varmin tae.
Mitään pedagogisia perusteita ruotsin pakollisuudelle ei peruskoulu-uudistuksessa edes yritetty esittää, vaan ruotsin pakollisuus on poliittista pakollisuutta.
Poliittisen pakollisuuden taustamotiivi ei kuitenkaan ollut ensisijaisesti ulkopoliittinen, vaan valtapoliittinen:
Pakko oli valtapoliittinen itseisarvo, jonka "perusteet" kehitettiin vasta jälkikäteen.
Yksi tällainen jälkikäteen keksitty "peruste" toki oli ulkopoliittinen: "yhteys länteen".
Todellisuudessa mitään tarvetta jokaikisen suomalaisen ruotsinopinnoille ei
turvallisuuspolitiikan näkökulmasta ole ollut koskaan.
Ei ruotsin kielen aseman virallisuus estänyt Venäjän valloitussotaa 1809 eikä Neuvostoliiton hyökkäystä 1939.
Tästä huolimatta erityisesti suomettuneisuuden ajan poliitikot harmittelevat edelleen, että nuorempi poliitikkopolvi ei Ruotsissa enää puhu ruotsia ruotsalaisten poliitikkojen kanssa, vaan hoitaa pohjoismaisenkin yhteistyön englanniksi.
Erityisesti Sanna Marinin osoittama esimerkki harmittaa suomettuneisuuden aikaan jumiutuneita poliitikkoja.
Marin osoittaa poliittista johtajuutta ja lähettää nuorillemme selvän viestin: myös pohjoismainen yhteistyö hoituu parhaiten englanniksi.
Suomen Nato-jäsenyys ja suora yhteys Yhdysvaltoihin edesauttaa pääsemään eroon suomettuneisuuden ajan viimeisestä epäkohdasta eli ruotsin kielen kohtuuttoman ylikorostetusta asemasta.
Suomettuneisuuden ajalle tyypillinen Ruotsille nöyristely ja siitä seuraava ruotsin kielen kohtuuttoman ylikorostetun aseman pönkittäminen turvallisuuspolitiikkaan vedoten voidaan heittää lopullisesti historian romukoppaan.
Jos Suomi ei liittyisi Natoon, vaihtoehtona olisi tiivis yhteistyö tai jopa sotilasliitto Ruotsin kanssa, mikä puolestaan tultaisiin markkinoimaan suomenkielisille ylikireän kielipolitiikan ja pakkoruotsin "välttämättömyytenä".
Kansallinen itsepetos ja eliitin valehtelu kansalle jatkuisi vanhaan malliin.
Mielenkiintoinen yksityiskohta Nato-keskustelussa on ollut, että "kansan enemmistö vaatii Nato-jäsenyyttä" muutamassa mielipidetiedustelussa.
Tämä "antaa poliittiselle eliitille vahvan selkänojan " hakea Nato-jäsenyyttä.
Tässä yhteydessä kannattaa huomata, että vähintään yhtä suuri kansan enemmistö on vaatinut ruotsin opiskelun vapaaehtoisuutta mielipidetutkimuksissa jo vähintään 30 vuoden ajan, mutta enemmistön näkemyksellä kielipolitiikasta ei ole ollut mitään vaikutusta poliittisiin päätöksentekijöihin...
Nato-jäsenyyttä Suomelle tarjottiin jo 1992, ja sen jälkeen useaan otteeseen, mutta "imagosyistä" Suomi ei halunnut "kuulua Itä-Euroopan viiteryhmään"..joten liittyminen ei toteutunut esim. Viron kanssa samaan aikaan..siis imagosyistä..
Sama "viiteryhmä"-pseudoargumentti on ollut käytössä myös kielivapauden vastustamisessa. "Jos Suomessa ei ole pakkoruotsia, imagomme kärsii"
Onneksi NATO hoitaa imagommekin kerralla kuntoon, jos tällainen "imago" on eliitille niin tärkeä. Tavallisten ihmisten kesken asialla ei ole merkitystä,
Tuntuu siltä, että Nato-jäsenyydestä kieltäytyminen viimeisten 30 vuoden aikana on palvellut ensisijaisesti niitä tahoja, jotka ovat ajaneet pakkoruotsia. .
Suomen epämääräinen turvallisuuspoliittinen asema on tehokkaasti palvellut ruotsin kielen kohtuuttoman ylikorostetun aseman ylläpitämistä.
Ei olekaan ihme, että suomenruotsalainen lehdistö otsikoi vuonna 2015, että
"Putin pelastaa kouluruotsin"..
Silloin NATO ei vielä ollut todellinen vaihtoehto..
Ruotsin kieli tuli jokaiselle koululaiselle pakolliseksi aineeksi Kekkosen ja suomettuneisuuden ajan politiikalle tyypillisellä tavalla:
ulkopolitiikkaa käytettiin sisäpolitiikan vipuvartena.
Ruotsalainen kansanpuolue teki vuosisadan aluevaltauksen käyttämällä hyväksi Pohjoismaiden painostusta ja Neuvostoliiton aiheuttamaa pelotetta.
Neuvostoliitto oli siis pakkoruotsin varmin tae.
Mitään pedagogisia perusteita ruotsin pakollisuudelle ei peruskoulu-uudistuksessa edes yritetty esittää, vaan ruotsin pakollisuus on poliittista pakollisuutta.
Poliittisen pakollisuuden taustamotiivi ei kuitenkaan ollut ensisijaisesti ulkopoliittinen, vaan valtapoliittinen:
Pakko oli valtapoliittinen itseisarvo, jonka "perusteet" kehitettiin vasta jälkikäteen.
Yksi tällainen jälkikäteen keksitty "peruste" toki oli ulkopoliittinen: "yhteys länteen".
Todellisuudessa mitään tarvetta jokaikisen suomalaisen ruotsinopinnoille ei
turvallisuuspolitiikan näkökulmasta ole ollut koskaan.
Ei ruotsin kielen aseman virallisuus estänyt Venäjän valloitussotaa 1809 eikä Neuvostoliiton hyökkäystä 1939.
Tästä huolimatta erityisesti suomettuneisuuden ajan poliitikot harmittelevat edelleen, että nuorempi poliitikkopolvi ei Ruotsissa enää puhu ruotsia ruotsalaisten poliitikkojen kanssa, vaan hoitaa pohjoismaisenkin yhteistyön englanniksi.
Erityisesti Sanna Marinin osoittama esimerkki harmittaa suomettuneisuuden aikaan jumiutuneita poliitikkoja.
Marin osoittaa poliittista johtajuutta ja lähettää nuorillemme selvän viestin: myös pohjoismainen yhteistyö hoituu parhaiten englanniksi.
Suomen Nato-jäsenyys ja suora yhteys Yhdysvaltoihin edesauttaa pääsemään eroon suomettuneisuuden ajan viimeisestä epäkohdasta eli ruotsin kielen kohtuuttoman ylikorostetusta asemasta.
Suomettuneisuuden ajalle tyypillinen Ruotsille nöyristely ja siitä seuraava ruotsin kielen kohtuuttoman ylikorostetun aseman pönkittäminen turvallisuuspolitiikkaan vedoten voidaan heittää lopullisesti historian romukoppaan.
Jos Suomi ei liittyisi Natoon, vaihtoehtona olisi tiivis yhteistyö tai jopa sotilasliitto Ruotsin kanssa, mikä puolestaan tultaisiin markkinoimaan suomenkielisille ylikireän kielipolitiikan ja pakkoruotsin "välttämättömyytenä".
Kansallinen itsepetos ja eliitin valehtelu kansalle jatkuisi vanhaan malliin.
Mielenkiintoinen yksityiskohta Nato-keskustelussa on ollut, että "kansan enemmistö vaatii Nato-jäsenyyttä" muutamassa mielipidetiedustelussa.
Tämä "antaa poliittiselle eliitille vahvan selkänojan " hakea Nato-jäsenyyttä.
Tässä yhteydessä kannattaa huomata, että vähintään yhtä suuri kansan enemmistö on vaatinut ruotsin opiskelun vapaaehtoisuutta mielipidetutkimuksissa jo vähintään 30 vuoden ajan, mutta enemmistön näkemyksellä kielipolitiikasta ei ole ollut mitään vaikutusta poliittisiin päätöksentekijöihin...
Nato-jäsenyyttä Suomelle tarjottiin jo 1992, ja sen jälkeen useaan otteeseen, mutta "imagosyistä" Suomi ei halunnut "kuulua Itä-Euroopan viiteryhmään"..joten liittyminen ei toteutunut esim. Viron kanssa samaan aikaan..siis imagosyistä..
Sama "viiteryhmä"-pseudoargumentti on ollut käytössä myös kielivapauden vastustamisessa. "Jos Suomessa ei ole pakkoruotsia, imagomme kärsii"
Onneksi NATO hoitaa imagommekin kerralla kuntoon, jos tällainen "imago" on eliitille niin tärkeä. Tavallisten ihmisten kesken asialla ei ole merkitystä,
Tuntuu siltä, että Nato-jäsenyydestä kieltäytyminen viimeisten 30 vuoden aikana on palvellut ensisijaisesti niitä tahoja, jotka ovat ajaneet pakkoruotsia. .
Suomen epämääräinen turvallisuuspoliittinen asema on tehokkaasti palvellut ruotsin kielen kohtuuttoman ylikorostetun aseman ylläpitämistä.
Ei olekaan ihme, että suomenruotsalainen lehdistö otsikoi vuonna 2015, että
"Putin pelastaa kouluruotsin"..
Silloin NATO ei vielä ollut todellinen vaihtoehto..
Vastaukset 1
Vanhimmat
Mielenkiintoinen poliittinen analyysi.
Jos kerran kylmä sota ja pakotettu ystävyys Neuvostoliiton kanssa oli tutkitusti pakkoruotsin varmin tae, irrottautuminen jälkisuomettumisesta tulee väistämättä heikentämään pakkoruotsittajien "argumentteja" pakon puolesta.