Onko teillä ollut joskus tälläistä?

kai sitä kutsutaan elämäksi en ole itse ihan varma

Niin se on, oma elämä on elettävä itse, tavallaan yksin synnyt, yksin elät, yksin kuolet, vaikka ympärilläsi kihisisi ihmisiä miten paljon tahansa. Ihan kaikkea ei voi jakaa.

Aivan vauvana sitä on aika yhtä ja samaa äidin kanssa. Kehityksen myötä lapsi vähä vähältä alkaa ymmärtää ja kokea olevansa äidistä erillinen olento. Aikuisena tämän kehityksen pitäisi olla valmis. Tietyissä asioissa ihminen on lopulta yksin. Kun vaikka sairastut, sinä yksin sairastut ja sairastat. Kukaan muu ei voi tehdä sitä puolestasi etkä sinä voi sairastaa toisen puolesta. Ei ihme, jos joskus tuntee olevansa yksin. Se kuuluu elämään.

Mulla on usein sellainen olo. Kavereita mulla ei ole,naapurin kanssa joskus kävellään jossain ,sitten kun hänelle sopii,muuten liikun yksin. Tytär asuu muutaman kilometrin päässä,mutta on niin kiireinen,nähdään noin kerran kahdessa viikossa. Hänellä on työnsä ja harrastukset ja kaverinsa. Kysyin juuri että tuleeko mun luo viikonloppuna,ei tule kun hän tapaa ystäviään viikonloppuna. Täytyy tunnustaa että itku pääsi. Olo on niin yksinäinen. Joskus vaan harmittaa kaikki ja sitten itkettää. Mutta kaipa ne päivät tästä taas menee eteenpäin.

Kyllä vaan tuntuu,, vähän että katsoo sivusta tätä arkimenoa,, toisaallta ei kaipaakaan niin iholle, pinnallisten ihmisten kanssa ,, maalla asuva ,, ajoittain onnellinen ihminen